2018-07-18 09:29:23

Ann-Marie Savolainen oli perustamassa lastenkoteja

HELSINKI

Ann-Marie Savolainen on pitkän elämänsä aikana tarttunut aina rohkeasti tarjottuihin haasteisiin. Jo parikymppisenä ja juuri valmistuneena sosiaalikasvattajana hän vastasi muun muassa lastenhoitoyksiköiden toiminnasta Harlussa ja Sortavalassa. Tehtävät olivat vaativia, ja sitä mitä Ann-Marie ei osannut, hän opetteli. Voimia haasteisiin antoivat hyvät työkaverit, työn tekeminen sydämellä ja ennen kaikkea vahva usko korkeimman johdatukseen.

Ann-Marie Savolainen (o.s. Hall) syntyi Hollolassa, ja vuonna 1927 nelilapsinen perhe muutti Sortavalaan, jossa isä Wilhelm Hall toimi Sortavalan piirin ammattientarkastajana. Äiti Hildur (o.s. Forsman) oli kansankoulunopettaja. 

– Sukutarinan mukaan Hallin suku on lähtöisin Belgian Flanderista, josta kolme veljestä muutti aikoinaan Englantiin, ja yksi heidän jälkeläisistään edelleen Suomeen, Ann-Marie selvittää.

Hallit asuivat Sortavalassa osoitteessa Johanneksenkatu 1 ja viettivät kesiään Hallila-nimisessä kesäpaikassaan Piispanvuoren juurella Kirjavalahdessa.

Ann-Marie opiskeli lastenhoitajaksi Helsingin Lastenlinnassa ja sai oppia muun muassa Arvo Ylpöltä. Jatko-opinnot hän suoritti Jamilahden kansanopistossa valmistuen sosiaalikasvattajaksi.

Sortavalassa perhettä kohtasi suuri suru: ensin menehtyi lentäjäupseerina toiminut poika William hänen koneensa syöksyttyä harjoituslennolla Laatokkaan 1937, ja vuotta myöhemmin kuoli poikaansa suunnattomasti surrut isä  Wilhelm. 

Menetysten jälkeen Hildur-äiti muutti Heikki-poikansa luo Helsinkiin ja tyttäret lähtivät ulkomaille; Ann-Marie Englantiin ja Anna-Liisa Tanskaan.

Englannissa Ann-Marie ahersi kotiapulaisena tutussa perheessä ja petrasi samalla kielitaitoaan. Hän ehti olla siellä vain vuoden, kun sodan uhka syksyllä 1939 vahvistui, ja suomalaisia kehotettiin palamaan mitä pikimmin kotimaahansa.

– Minäkin sain suurlähetystöstä kirjeen, mutta en tuntenut asioiden kiireellisyyttä, joten en heti hätäillyt. Toinen kirje olikin sävyltään jo tiukempi ja siinä kerrottiin viimeisen laivan lähtevän Lontoosta Suomeen elokuun lopulla, jonka jälkeen lähetystö ei enää pysty vastaamaan suomalaisten kuljetuksista, Ann-Marie kertoo.

Lähtö tapahtui niin nopeasti, ettei hän ehtinyt edes järjestää matkarahaa, ja Suomessa Heikki-veli joutui lunastamaan sisarensa laivasta.

Helsingin ensimmäisiä pommituksia Ann-Marie seurasi äitinsä kanssa Mechelininkadulla sijainneen kotinsa parvekkeelta. 

– Mitään varoituksia ei annettu, mutta kuulimme raskaitten lentokoneitten äänet. Ensin luulimme niitä omiksi koneiksi, mutta sitten tuli ensimmäinen osuma valtavalla voimalla ja jylinällä. 

Vasta silloin he ymmärsivät, että sota oli todellakin alkanut.

Sota-aikana Ann-Marien ammattitaidolle oli kysyntää. Hänen työtehtäviään oli muun muassa äitien ja vastasyntyneiden saattaminen kotiin Helsingin Naistenklinikalta.

Ensimmäinen ja matkustuskiellon takia odotettua pidemmäksi venähtänyt komennus oli Wiikin kartanoon Kemiön saaressa.

– Minulle ja vauvalle annettiin rakennuksen toisesta siivestä omat huoneet. Vauva nukkui yöt minun luonani, ja hänet vietiin vain välillä yläkertaan äitinsä syötettäväksi. Vauva oli hyvin levoton ja rauhoittaakseni kanneksin häntä paljon enkä saanut itse juuri nukuttua, Ann-Marie muistelee.

Hänen seuraava työpaikkansa oli Helsingistä Mäntsälään de la Chapellen kartanoon siirretyssä Sofianlehdon lastenkodissa, jossa tarvittiin yöhoitajaa pienten lasten osastolle.

– Kauniin kartanon hienoilla parkettilattioilla ei varmaankaan oltu aikaisemmin sellaista kalustusta nähty. Siellä oli pieniä sänkyjä vieri vieressä ja lastenkehiä, joiden nurkkiin pienet ”pakolaiset” sidottiin henkselein potalle istumaan. 

– Hoitajilla oli paljon työtä ja öisin valvoimme lasten turvana. Miten usein  meninkään polvilleni lasten sänkyjen välissä ja huokasin: ”Älä rakas Jumala anna pommien pudota tänne viattomien lasten päälle.”

Myöhemmin kirjoittamissaan muistelmissa Ann-Marie Savolainen kuvailee maaliskuun 13. päivä 1940 radiossa luettua uutista raskaasta rauhansopimuksesta tikariniskuksi suoraan sydämeen. 

”Seisoimme asuinrakennuksemme seinustalla loistavassa auringonvalossa lumikiteiden kimmeltäessä kuusien oksilla, mutta emme nähneet emmekä tajunneet muuta kuin sen, että olimme menettäneet rakkaan Karjalamme ja paljon muutakin.”

Ann-Marielle tämä tiesi uusia haasteita. Rauhantulon jälkeen hänet valittiin Hämeenlinnan pohjoispuolelle Ylänteelle siirretyn Jääsken lastenkodin johtajakasvattajaksi. Lastenkodissa oli reilut parikymmentä lasta, joiden perushoidossa riitti työtä jo yllin kyllin  ja sairaustapaukset vain lisäsivät sitä. 

Ann-Marie muistaa hyvin lasten saaman paisetartunnan, johon hänen piti löytää parannuskeino.

– Otin  yhteyttä tohtori Topi Salmeen, joka neuvoi hoitamaan paiseita männynpihkalla. Tein työtä käskettyä ja haudoin ajoksia lämmitetyillä ja kangastilkkuihin käärityillä pihkapalloilla. Vanhan kansan keino tepsi ja paiseet katosivat, hän kertoo.

LUE LISÄÄ 19.7. ILMESTYNEESTÄ KARJALA-LEHDESTÄ

PÄIVI PARJANEN-VÄTTÖ


« Takaisin