Toivo Lyyra kannustaa nuoria tutustumaan juuriinsa. –Ilman juuria ei ole mistään kotoisin, hän sanoo.
2018-07-18 09:35:00

Kotiseudun menetys teki Toivo Lyyrasta elinikäisen evakon

HEINOLA

Toivo Lyyran kynästä on lähtöisin kunnioitettava määrä evakkouteen ja karjalaisuuteen, erityisesti Jääskeen ja Ensoon liittyviä muistelmia, runoja ja murresanastoa. Runoja on laskematon määrä, ja joitakin niistä on sävelletty. Myös Jääsken kirkkomaalla olevaan sankarivainajien muistomerkkiin kaiverrettu lause ”Uinutte Karjalan koivujen alla/uhrinne arvo ei unholaan jää./ Lintuset  oksilla laulelemalla/ terveiset hellimmät helkyttäkää” on eräästä hänen runostaan.

Toivo on harrastanut kirjoittamista nuoresta pitäen, harkitsi vakavasti toimittajan ammattia, mutta päätti lopulta opiskella opettajaksi.

Valinnassa auttoi Kouvolan Sanomien silloinen päätoimittaja, joka opasti uraansa pohtivaa nuorta miestä isällisesti:

”Pärjäät kyllä lehtialalla, mutta et silloin kelpaa opettajaksi. Jos luet opettajaksi, kelpaat kyllä hyvin lehtimieheksikin.”

Toivo Lyyra valmistui opettajaksi Helsingin  Opettajakorkeakoulusta 1950, mutta toimi opettamisen ohessa muun muassa Kouvolan Sanomien viikko-avustajana nimimerkillä Sylvesteri, Vihdin paikallislehden päätoimittajan sijaisena sekä Itä-Hämeen ja Karjala-lehden avustajana. 

– Kirjoittamalla olen halunnut jättää jälkipolville tietoa, tuntoja ja tunnelmia siitä maailmasta, jossa oma sukupolveni on elänyt ennen sotia, sota-aikana ja jälleenrakentamisen vuosina, sanoo tuottelias Jääsken poika, jolle kirjoittaminen on ollut myös tapa purkaa ja käsitellä sodan aikaisia tuntoja.

ENSON TEHTAAN sairaalassa 1928 syntyneellä ja Hanskinsalossa lapsuuttaan eläneellä Toivolla on paljon kerrottavaa. Erityisesti talvi- ja jatkosota evakkomatkoineen ja takaisin paluineen ovat jääneet lähtemättömästi hänen mieleensä. 

Kun Uuno-isä joutui rintamalle, vastuu maatilasta ja lapsista siirtyi viidettä lastaan odottaneelle Olga-äidille. 11-vuotiasta Toivoa lapsista vanhimpana isä pyysi pitämään huolta muusta perheestä, ja poika otti sen tosissaan. 

– Yritin kovasti olla miestä. Yhdeksänvuotiaan Tapsa-veljeni kanssa teimme minkä taisimme ja lapsenvoimillamme pystyimme. Joskus raskaan vilja- tai perunasäkin nostaminen tuntui ylivoimaiselta, mutta en luovuttanut. Isä oli antanut vastuuta ja halusin olla sen mittainen. Kaikki oli oppia eikä sotaa ja pommituksia kerennyt pelätä, Toivo sanoo.

LÄHTÖKÄSKY ensimmäiselle evakkomatkalle tuli helmikuun lopulla 1940, ja perheen piti olla jo saman päivän iltana Enson asemalla. Alkoi kiivas pakkaaminen. Reppuihin ahdettiin evästä ja lämmintä vaatetta sekä pienimpien lempilelut.

Toivo muistaa äitinsä pukeneen ylleen monta kerrosta vaatteita, joita ei muuten olisi saanut mukaansa. Hameiden alla äidillä oli flanellikankaasta ompelemansa pitkä liivi, jonka isoissa taskuissa kulkeutuivat kaikki kodin tärkeät asiakirjat.

– Asema oli ihmisiä mustanaan. Koska äiti oli raskaana, saimme paikat matkustajavaunusta. Vaunut olivat tupaten täynnä, ja ihmiset nukkuivat penkeillä, niiden alla ja ylhäällä tavarahyllyillä. 

Matka evakkopaikkakunnalle Parkanoon kesti päiviä ja ilmahälytykset juoksuttivat matkalaisia metsän suojaan monta kertaa. Lyyran perheen lopullinen sijoituspaikka oli Kiukaisten Harola ja Laurilan talo. Siellä heidät otettiin ystävällisesti ja myötätuntoisesti vastaan, kuten kaikissa muissakin evakkoajan sijoituspaikoissa.

– Olimme kuin samaa väkeä. Äiti avitteli ruoanlaitossa, ja joskus suolat menivät vähän sekaisin, kun tuima-sanan merkitys lännessä oli päinvastainen. Ihmettelimme reikäleipien paistoa ja talonväki puolestaan karjalaisia herkkua ja erityisesti piirakoita, Toivo sanoo.

LUE LISÄÄ 19.7. ILMESTYNEESTÄ KARJALA-LEHDESTÄ

PÄIVI PARJANEN-VÄTTÖ


« Takaisin