Pentti Hilke kertoi olevansa viipurilaisjuurinen molempien vanhempiensa kautta; suvulla oli kolme taloa Kalliokujalla.
2018-05-23 12:09:05

Veljeä ei rintamalle jätetty

”Toisessa maailmansodassa Suomi ainoa maa, joka huolehti kaatuneet kotiin”, muistutti viipurilaisjuurinen ekonomi Pentti Hilke. Hän vieraili Turun Torkkelin Killassa Kaatuneiden muistopäivää edeltäneellä viikolla. 

– Ennen talvisotaa oli tehty hyvin löysiä suunnitelmia, miten toimitaan, jos joudutaan sodan jalkoihin. Periaatteena oli, että haudataan kaatuneet kentille, suuremmilla alueilla yhteisjoukkohautaan. 

– Esimerkkiä saatiin ensimmäisestä maailmansodasta. Yleensä haudattiin kaatumispaikalle, puupaalu pystyyn ja siihen kypärä. Sama periaate otettiin meillä käyttöön, kun tuli jääkärivainajia.

Vapaussodassa valkoiset hautasivat omansa omiin lähikirkkomaihin ja osin joukkohautaan, punaiset pääasiassa isoihin joukkohautoihin.

TALVISODAN alettua ja ensimmäisten suruviestien tultua kotien kysymys kuului: ”Missä ruumis? Jos ei armeija huolehdi, haemme itse.” 

– Vaatimus oli hyvin voimakas etenkin Pohjanmaalla. Omaiset hakivat  hevoskyydillä poikansa kotiin. 

”Ajettiin kaksilla rattailla”, toimittiin samaan aikaan myös aiempien ohjeiden mukaan. Joulukuussa 1939 sotarovasti Tiivola ja kirkkoherra Sillanpää ottivat kantaa asiaan: sankarivainajat tulee tuoda kotikalmistoon.

Varsinainen jäsentynyt vainajien evakuointi alkoi Tolvajärven taistelusta, jossa 10. joulukuuta kaatui 450 suomalaista. Vainajat siirrettiin kokoamispaikan kautta Värtsilään tyhjillään olleeseen suureen teollisuushalliin. 

– Siitä muodostui ensimmäinen evakuointikeskus. Sieltä lähetettiin päivittäin noin 50 vainajaa kohti kotia. 

– Tammikuussa 1940 Mannerheim päätti perustaa 10-henkisen toimikunnan ohjeistamaan kaatuneiden kokoamiskeskusten toimintaa. Sotilaspapistoa vahvistettiin. 

– Ohjesääntö valmistui vasta kesällä välirauhatilanteessa. Ohjeet olivat käytössä jatkosodan alkaessa, tammi-helmikuussa toiminta alkoi välittömästi.

Keskuksia perustettiin kaksitoista armeijakunnan toimiessa taustajoukoissa.  Kokoamispaikkoja oli useita. Evakuointikeskusten keskeisiä tehtäviä olivat  kaatumis- ja katoamisilmoitukset. Arkutusohjeet olivat karut: havut arkkuun, paperipaita päälle ja tunnistus, jos mahdollista. Suojeluskunnat hoitivat hautajaiset paikkakunnilla. 

– Tunnistuksessa oli puutteita, listoja oli siellä ja täällä. Tuntolevyjä oli annettu tyttöystäville muistoksi ja jotkut kävivät niillä kauppaakin. 

Tavoitteena kuitenkin oli saada kaikki sankarivainajat kotiseurakunnan kirkkomaahan. Vain pakottavissa tapauksissa haudattiin taistelupaikan läheisyyteen, silloinkin siirtoa varten. 

Kaatuneiden evakuointi toimi muusta huollosta erillään, ruokaa ja ruumiita ei kuljetettu samoilla kerroilla eikä välineillä.

Lauri Palva on kuvannut lottien ja naisten raskasta urakkaa teoksessaan Sankarivainajien tie kotiin; aihetta käsittelee myös elokuva Hiljaisuus.

LUE LISÄÄ 24.5. ILMESTYNEESTÄ KARJALA-LEHDESTÄ

KANERVA FRANTTI


« Takaisin