2017-10-18 14:20:17

Kolumni 19.10. 2017

Neljä pientä sanaa


 OUTI MULARI

Aina välillä tulee hetkiä, joina epäilee omaa kykyään onnistua äitinä ja kasvattajana. Lempeästä keskustelusta huolimatta ostosreissu päättyy uhmaikäisen kirkumiseen kurkku suorana kaupan lattialla ja teinin kanssa keskustellaan capslockit päällä – tai vaihtoehtoisesti ei keskustella mitään, jos teinistä ei saa vääntämälläkään ulos yksitavuista ynähdystä kummoisempaa vastausta.

Nuorison käytöstapoja – tai niiden puutetta – päivitellään mielestäni aivan turhaan. Itse pienen kaupungin kauppiaana ja aktiivisena harrastusyhteisötoimijana kohtaan joko työssäni tai vapaa-ajalla lähes koko pitäjän ikäluokan ja voin rehellisesti sanoa, että meillä kasvaa hienoja nuoria, joilla on käytöstavat kohdillaan. He tervehtivät, hymyilevät, ovat avuliaita ja kohteliaita. Useimmilla on jo nuorena selkeä visio siitä, mitä he tulevaisuudessa haluavat tavoitella, ja miten siihen tavoitteeseen voi päästä. Tällaisten nuorten käsiin voi huoletta jättää yhteiskuntamme ja sen kehittämisen.

 

NYT MEIDÄN aikuisten tulisi välillä pysähtyä miettimään, onko oma käytöksemme sellaista, jota haluamme lapsiltamme nähdä.

Myönnän, että itselleni tulee usein sellaisia huonon käytöksen hetkiä, jotka haluaisin jälkikäteen pyyhkiä pois. Sanon tietoisesti ilkeästi. Tiuskin tai huudan, vaikka tiedän, että rakentavampiakin tapoja ilmaisuun olisi olemassa. Olen periaatteessa eri mieltä, koska haluan ja voin olla.

Kaupassa asiakkaat kyllä muistavat kertoa negatiivisen palautteen hyvinkin suoraan, kun taas järjestötoiminnassa pahojen kielten viesti kaikuu korviin yleensä selän takaa tai kolmansien osapuolten kertomana. 

Nämä kaikki ovat tilanteita, joiden syntymiseen itse harvemmin pystyy vaikuttamaan, mutta niiden aiheuttama mielipaha iskee päälle kaikkein kovimmin. kun ympärillään näkee joka päivä huonoa käytöstä, ei voi olla miettimättä, miksi me aikuiset emme toimisi toisin?

Kaupassa asiakkaat kokevat usein oikeudekseen kaataa koko maailmantuskansa kaupantädin niskaan. Jos joulu, juhannus tai viikonloppuvieraiden kestitseminen stressaa, yhden oliiviöljyn puuttuminen kymmenien vaihtoehtojen joukosta voi tuntua maailmanlopulta. Se ei kuitenkaan oikeuta huutamaan naama punaisena usein tilanteeseen syyttömälle myyjälle. Myös järjestötoiminnassa saa niskaansa välillä täyslaidallisen kiukkua ja pahaa mieltä, vaikka vapaaehtoiset toimijat varmasti tekevät parhaansa.

Olen tietoisesti pysähtynyt miettimään hyvää käytöstä ja sen sopivia rajoja. Sosiaalinen media on tehnyt toiminnasta ja tavoittavuudesta nopeaa, jopa reaaliaikaista, ja usein myös kommentoiminen käy nopeasti. Jos kasvokkain ruokakaupan hyllynvälissä tai yhdistyksen kokouksessa kannattaa ensin vetää henkeä ja miettiä uudemman kerran, ennen kuin antaa kiukun tulla, kannattaisiko samoin toimia myös internetissä? Koululaisille opetetaan, että toisen mieltä ei saa pahoittaa tahallaan, ketään ei saa kiusata ja että somessa täytyy osata käyttäytyä – kuka jaksaisi muistuttaa siitä meille aikuisille?

 

ÄITINÄ OLEN pyrkinyt pitämään kiinni yhdestä ohjenuorasta: Tärkeintä, mitä voin lapsilleni antaa, on rakkaus, rajat ja hyvät käytöstavat. Ja elämän nälkää oppia kaikki muu itse.

Tärkein palaute tämän onnistumisesta tuli viime viikolla kokeneelta hoitotädiltä, joka on useamman vuoden ajan ollut mukana molempien lasteni elämässä. Sateisella päiväkodin pihalla hän laski kätensä olkapäälleni, hymyili ja sanoi: ”On ihana huomata, että teidän perheessä on opetettu lapset sanomaan kiitos, ole hyvä ja anteeksi.” Neljä pientä sanaa, jotka myös itse yritän muistaa. Ja jos en muista, lapseni kyllä muistuttavat.

 

K-kauppias, kahden lapsen äiti ja Karjalaisen Nuorisoliiton puheenjohtaja, joka innostuu kulttuurista ja kansallispukuaktivismista.



« Takaisin