2017-06-21 14:59:00

Kolumni 22.6. 2017

Myytinmurtajia tarvitaan


JANI KARHU

tutkija, 

Itä-Suomen yliopisto

Amerikkalainen Myytinmurtajat-tv-sarjasta tuttu Jamie Hyneman kävi Lappeenrannassa vastaanottamassa teknillisen yliopiston kunniatohtorin arvon. Hieno idea yliopistolta. Ohjelmaformaatti erilaisten luulojen, lavastettujen temppujen, kiertävien tarinoiden ynnä muiden myyttien testaamisesta oli aikanaan loistava. Vaikka sarjassa oli monilta osin kyse tekniikasta ja fysiikasta, ja aina kiehtovista räjähdyksistä, voi myyttejä laittaa koetukselle muillakin tavoin. 

Historian tutkijan työ on myös eräänlaista vallitsevien myyttien murtamista, ja historian saralla myyttejä riittää. Osa myyteistä on vain vanhentunutta tietoa, toiset kulttuurimme aktiivisesti vaalimia ja jotkut tarkoituksella synnytettyjä. Esimerkiksi viimeisimmät valtakunnanpolitiikan käänteet jättävät varmasti monta myyttiä murrettavaksi. 

Suuria kansallisia myyttejä on käsitelty viime aikoina paljon. Yleisradion tv-sarja Suomen historian myytit käsitteli muun muassa huimista viinan salakuljettajatarinoistaan tunnettua kieltolakia, kansallista voimainponnistusta sotakorvauksia sekä viime vuosina hyvin monipuolisen uudelleentarkastelun alle joutunutta suomalaista sotilasta. Periksi antamattoman ja jermuiluun taipuvaisen korpisoturin kuva on meille tuttu kirjallisuudesta ja elokuvista. Uusia puoliakin on tullut esiin, kuten seksuaalisuuteen tai mielenterveyteen liittyen. Erityisesti vuoden 2013 Tieto-Finlandian voittaja Ville Kivimäki on tehnyt ansiokasta työtä suomalaisen sotilaan myyttien murtajana. 

Suuria valtiollisia myyttejä on käsitellyt jo 10 vuotta sitten emeritusprofessori Osmo Jussila. Kirjassaan Suomen historian suuret myytit Jussila antoi huutia käsityksille Suomen jonkinlaisesta erillisasemasta Ruotsin vallan aikana sekä suurruhtinaskunnan itsenäisyydestä suhteessa Venäjään. Vaikka Jussilan operaatio kohdistui jo joiltakin osin murrettuihin myytteihin ja näkökulmia on erilaisia, ei kirjan tarpeellisuutta aiheiden popularisoinnin kannalta voi vähätellä. Etenkin suuret valtiolliset ja yhteiskunnalliset myytit tarvitsevat ajoittaista ravistelua, se kehittää kansallista itseymmärrystä kestävämpään suuntaan.

Kaupunkitutkijana olen kohdannut eräänlaisia myyttejä esimerkiksi lähiöiden osalta: Lähiöt ovat ankeita sosiaaliongelmien loukkoja, joissa kukaan ei oikeasti halua asua, on usein vastaan tuleva mielikuva. Yhtä usein lähiöiden asukkaat itse eivät tiedä näistä ongelmista mitään. Joensuun ehkä pahamaineisin ja ensimmäinen varsinainen kerrostalolähiö Rantakylä, on ehdolla Suomen parhaimmaksi kaupunginosaksi Kotiseutuliiton järjestämässä kilpailussa. Se siitä ankeudesta?

Toinen kaupunkimyytti voisi olla suomalaisten ohut tai lähes olematon kaupunkilaisuus. Usein esiintyvän käsityksen mukaan meiltä ei kaupunkikulttuuria löydy kuin ehkä juuri ja juuri Helsingin ydinkeskustasta. Ei ehkä, jos vertaa Pariisiin tai Lontooseen, mutta eikö se ole aika rajoittunut käsitys kaupunkilaisuudesta ja kaupungista? Ehkäpä yleinen ihanteemme omakotitalosta esikaupunkialueella kertookin yhä enemmän kaupunkilaisuudestamme kuin maalaisuudestamme? Sillä ei niillä sadoilla pientaloalueilla lannan hajua tai metsäkoneita kaivata, vaan yksiöllistä tilaa, turvallisuutta lapsille sekä erityisesti sen kaupungin infrastruktuuria, työpaikkoja ja palveluita.

Myyttiset henkilöhahmot ovat valtiotason ohella herkullisia myös paikallistasolla. Kylien ja yhteisöjen merkkihenkilöt tai muut tunnetut ”tapaukset” saavat joskus myyttiset mittakaavat juttujen kiertäessä ja ajan kuluessa. Usein näitä hauskoja tarinoita ei edes kannata lähteä ”murtamaan”, sillä niiden arvo paikalliselle yhteisölle ja sen tarinakulttuurille voi olla hyvinkin arvokas. Valheet ja ilkeydet ovat asia erikseen. Itse muistelen lämmöllä lapsuuden myyttistä ”gruusialaismummoa”, jonka mökki nykyään hylättynä rapistuu, sekä paikkakunnan kuulua synkeän pelottavaa kartanoa. Kartanon tarinat on tullut selviteltyä, mummo pysykööt mysteerinä. 


« Takaisin