2017-09-05 07:53:33

KYMENLAAKSON PIIRIN KULTTUURIMATKA KARJALAAN

KUVA:

Eija Vänskä-Sinkkosen ottama kuva, jossa valittu joukko juhlistaa eläköön-huudoilla pääsyä Hättilään Vänskän suvun kivijalkojen viereen.  

RITVA RIKKA

Perjantai:

Viikonvaihteeseen 26.-28.5. ajoittunut perinteeksi muodostuneelle piirimme kulttuuri- ja kotiseutumatkalle oli tänä vuonna ollut kovasti kiinnostusta. Heti helatorstain jälkeisenä aamuna oli lähdetty matkaan.

Kokenut matkavastaava, piirimme sihteeri, Eija Vänskä-Sinkkonen sai talven ja kevään mittaan väkeä kiinnostumaan reissusta Sortavalaan, Valamoon ja Impilahdelle. Ennen rajan ylitystä ruokailimme Simpeleellä.

Tulli- ja rajamuodollisuuksiin ennätimme iltapäivällä Niiralaan, ja siinä vierähti aikaa tunnin verran. ”Pakollinen” tauko pidettiin Ruskealassa tien levikkeellä sillan kupeessa kuoharimaljoja nostellen hyvän matkan onnistumiseksi. Ihailimme tien toisella puolella olevaa maisemaa. Sinne on muutaman viime vuoden aikana rakennettu lomakylä. Siellä virtasi kuohuva koski vesiputouksineen. Virran yli oli rakennettu kauniita riippusiltoja ja kallioiselle sekä hiekkaiselle kumpareelle useita hirsirakennuksia.

Alkuillasta pääsimme Helylän kautta Sortavalan kaupunkiin, majoituimme hotelli Seurahuoneelle, jossa oli järjestetty matkalaisille illallinen.

Keväinen ilta houkutteli meitä tutustumaan kaupunkiin vielä iltakävelyn muodossa.  Ja puiston lintujen iltakonsertti oli juhlallinen.

Lauantai:

Aamulla hotellista lähdön jälkeen mentiin laivarantaan, josta toistakymmentä matkalaistamme siirtyi kantosiipialukselle päämääränä viettää koko päivä Valamossa. Päivä oli mieliinpainuva ohjelmineen siellä, kertoivat meille Valamossa kävijät illallisella. Aika monta oli sellaisia, jotka nyt pääsivät sinne ensimmäistä kertaa elämässään.

Laivarannassa käynnin jälkeen bussin keula suunnattiin tosi kauniita Laatokan rantoja myötäillen kohti Impilahtea. Se oli Vänskän suvun kotipitäjä ennen sotia. Asfalttitie jatkuu kohti Petroskoita, mutta Impilahden kyliin täytyi tyytyä ajelemaan vähän kuoppaisia hiekkateitä pitkin. Ohitimme Impilahden sahan, josta valmiit tuotteet menevät Venäjän markkinoille. Sahausjätteestä tehdään haketta, josta osa tuodaan Suomeen. Sahan omistaa Enso. Kun saha oli uusi, tuli johtaja sinne Suomesta, mutta nyt siellä on venäläinen johtaja ja työväki.

Impilahden kirkonkylässä oli kauppa, josta hankittiin retkievästä päiväksi. Kirkkoakaan ei siellä enää ole, mutta Vänskän Rauni ja Sinikka tiesivät osoittaa sen paikkaa meille muille. Rohkeasti jatkoimme bussilla vielä muutaman kilometrin eteenpäin, vaikka hiekkatie kapeni uhkaavasti. Sitten otettiin reppu selkään ja lähdimme kävellen kohti entistä Hättilän kylää.    Ylämäkeä riitti varmaan muutaman kilometrin verran. Vesipurokin virtasi rauhallisesti solisten kivisen ja vaatimattomassa kunnossa olevan kylätien vieressä. Ylämäkeen kiipeäminen sai ainakin minut hengästymään. Oli mukavaa pysähtyä ihailemaan pientareella kasvavia ketunleipiä ja rentukoita. Yritimme tunnistaa myöskin kuulemiemme pikkulintujen lajia niiden laulun perusteella. Ei ollut yhtään ainoaa rakennusta tien lähettyvillä.

Kilometrien mittaisen ylämäkiponnistelun jälkeen tulimme tiheän metsäisen osuuden jälkeen avautuvan peltoaukean laitaan. Vänskien: Sinikan, Raunin, Eijan ja Karin innostus tarttui meihinkin. Peltoaukealla tulimme ensin muutaman vanhan omenapuun luo. Niiden juurella kukkivat iloiset keltaiset esikot. Vänskän suvun rakennusten kivijalkoja ilmestyi vihreän ruohokasvuston lomasta. Tässä oli matkamme yksi etappi. Jari ehdotti kolminkertaista eläköönhuutoa ja sehän toteutettiin. Keskityimme eväiden nauttimiseen. Oli Ritvan päivä ja meitä oli kaksi Ritvaa paikalla. Kuohuviinipulloja poksahteli auki. Lauloimme Karjalaisten laulun ja Maammelaulun. Sinikka oli pienenä asunut täällä, ja nyt hän vei Karin vähän edemmäs ja sieltä he löysivät sukunsa vanhan kaivon. Jälleen raikuivat eläköönhuudot. Rauni kiirehti suurten koivujen alla oleville kivijaloille.

Aurinko lämmitti ihanasti, kun jatkettiin taas kävellen matkaa kohti Huunukkaa. Kun oli vaellettu pari kilsaa,  puolet joukostamme, vanhimmasta päästä, päätti kääntyä takaisin levähdyspaikastamme. Piti jaksaa kävellä bussille. Toinen osa, nuorimmat joukosta, jatkoi edelleen. He kävivät korkealta katsomassa Huunukan kylän kaunista maisemaa. Sieltä näkyi Laatokan sinistä selkää kauas aina horisonttiin asti.

Palasimme bussilla Sortavalaan hotelliin, jonne Valamon kävijätkin olivat tulleet. Reippaimmat jaksoivat vielä iltamenoihin kaupungille illallisen jälkeen.

Sunnuntai:

Aamiaisen jälkeen tehtiin pieni kiertoajelu Sortavalassa ja lähdettiin kotimatkalle. Ruskealaan saavuttuamme poikkesimme päätieltä Ruskealan marmorikaivokselle. Sinne on rakentunut matkamuistomyymälöitä, kahviloita, kuvauspaikka kaivoksen reunalle ja muita houkutuksia matkailijoille. Eija ja Rauni järjestivät bussissa arpajaiset matkan edistyessä.

Rajamuodollisuudet sujuivat loistavasti tällä kertaa. Pajarinhovissa pidettiin ruoka- ja kahvitauko ja sitten kotimatka halki kauniin keväisen Suomi-Karjalan sujui hyvin.

Hyvä on aina rajan taakse Karjalaan lähteä ja vielä parempi palata takaisin Suomeen ja kotiin!

 
Lue lisää
2017-09-05 07:56:33

Henkilöautolla Karjalaan

KUVA Vepsän kuoro esittämässä pajoja (lauluja)

Puolisoni kanssa lähdimme 13.7. Haminasta lomamatkalle Karjalaan henkilöautolla. Niiralan/Värtsilän raja-aseman kautta ajoimme ensimmäiseen yöpymispaikkaamme Rautalahden Vremeda Godaan, joka sijaitsee aivan Laatokan rannalla. Tarjolla on kymmenen rivitalohuonetta mukavuuksin. Paikka on siisti ja rauhallinen. Kahden hengen majoitus aamiaisineen maksaa 4500 ruplaa.

RAUTALAHDESTA JATKOIMME Prääsään, jossa meidät yllätti hellesää. Lounastauon jälkeen ajelimme Prääsän rantakatua pitkin, jonka varrella on kaunis sininen ortodoksikirkko. Petroskoista halusimme joutuisasti jatkaa Vepsän-maalle, koska tiesimme tien olevan surkean, ja matkaa perille olisi vielä lähes 90 kilometriä.

Ajelimme verkkaisesti kuoppia väistellen milloin tien oikeaa milloin vasenta puolta kylien Uusijoki, Puujoki, Petäjäselkä läpi, Shoksuun, josta poikkesimme Kvartsikylään. Sieltä ilmeisesti vieläkin louhitaan harmaata ja punaista graniittia. Tien varrella Ustessa on pieni kaunis hirsinen tsasouna lastentarhan kupeessa. Ystävälliset rouvat esittelivät mielellään rukoushuonetta. Ymmärtääksemme he puhuivat joko venäjää tai vepsää. Meistä kumpikaan ei osaa venäjää eikä vepsän kieltä, joten tältäkin osin matka on haastava.

Ajotiellä saattoi törmätä lehmiin, lampaisiin tai karhuun. Myöhemmin Aunuksessa selvisi, ettei karhun näkeminen ole kovinkaan harvinaista. Tuttavamme kertoi, että kerran hän löysi mäenrinteen täynnä puolukoita. Kuului viheltävä ääni, karhuhan siinä. Hän perääntyi ja sytytti nuotion, sillä karhu kuulemma vieroksuu savun hajua. Arvata saattaa, että muutaman päivän päästä marjat olivat päätyneet parempiin suihin.

Shoksun jälkeen on vielä Vehkaoja rauniokirkkoineen. Sitten olimme jo perillä Soutjärvellä (Seltozero), joka on vanha perinteinen vepsäläiskylä Äänisen rannalla. Se on Vepsän keskus ja kulttuurin kehto, jota parhaimmillaan edustaa Vepsän museo. Talo on perinteen mukaan tehty taidonnäyte. Sen rakensi soutjärveläinen Ivan Melkin, joten sitä kutsutaan joko Melkinin taloksi tai Rjurik Lonin taloksi. Rjurik Lonin hankki paljon vanhaa vepsäläistä esineistöä ja pani museohankkeen alulle. Lainaus museolta saamastani Kodima -lehdestä "Soutjärven Vepsän rahvahan muzei oli avaitud vodel 1967. Augun muzejale pani kodiröunan tedai, folkloran keradai Rürik Lonin." Museossa on 2000 esineistöä näytillä. Siellä pidetään erinäisiä näyttelyjä ja esitelmiä sekä vepsänkielen kursseja. Soutjärvellä tulisimme yöpymään kolme yötä. Saimme asunnoksemme yhdyshenkilömme Sergein tädin kodin pihan perällä olevan vanhan vepsäläismökin. Alakerrassa on keittiö, eteinen, jonka takana pieni kanala, yläkerrassa makuuhuone, aula ja olohuone. Huusi on pihalla polun päässä. Tädin pihamaa on täynnä kaikkea viljeltävää ja kukkia koriste-esineitä unohtamatta. Lähes joka millimetri on hyödynnetty. Saimmekin ruoaksi tosi lähiruokaa pihalta ja kanalasta.

Miksi olen reissaamassa täällä syrjäisessä paikassa. Sukututkimuksesta selvisi, että isoukkini tietoja tulee Vepsänmaalta, jossa hän kuoli 12.9.1915 ja on haudattu Soutjärven Metsäntakaan (Zalesje), niin heräsi uteliaisuus selvittää minkälaisia vepsäläiset ovat ja minkälaisella seudulla he elävät. Olen käynyt jo kaksi kertaa aiemmin tutustumassa paikkaan. Pari vuotta sitten vein pienen muistokiven isoukilleni Mihail Jefimoville Metsäntakan jo hylätylle hautausmaalle.

LAUANTAINA 15.7. pidettiin vepsäläisten kesäjuhlat Äänisen rannassa. Tämän vuoden juhlat olivat järjestyksessään kuudennet. Sergei Safonov toimi primus motorina ja vaimonsa Ira oli hankkinut esiintyjät, jotka tulivat Petroskoista ja Aunuksesta.

Kun saavuimme juhlapaikalle Sergein ja Iran tytär Karina tuli vastaan ystävättärensä kanssa sonnustautuneina kansallispukuihin. Karina tarjosi makeisia, jotka oli kääritty paperiin. Niiden sisällä löytyi mietelause. Toisesta korista otettiin värikäs nauha, joka tuli kiinnittää rukouksen kera kentän keskellä olevaan mäntyyn. Useissa banderolleissa, jotka somistivat juhlapaikka oli käkikuviointi. Juhlan avasi Karjalan Tasavallan päämies Artur Parfencikov.

Kodima lehdestä yritin tolkuta, että hän on syntyisin Kirkkojoelta, joten osaa suomea. Valitettavasti niin venäjää ja vepsää taitamattomana moni asia jäi arvailun varaan. Kuitenkin ymmärsin, että Vepsän kieli ja kulttuuri ovat tärkeitä ja niitä yritetään ylläpitää. Puheiden jälkeen kukitettiin Sergei Safonov ja museon johtajatar Natalja Arhimova, jonka tulisin tapaamaan seuraavana päivänä.

Tämän jälkeen esiintyi kansallispukuihin pukeutunut vepsäläisten kuoro. Saimme kuulla runsaasti vepsäläisiä lauluja, pajoja. Ne useimmiten kertovat arkisista askareista, joita lauletaan töitä tehdessä. Lapsuudestani muista miten isäni usein lauleskeli askarrellessaan. Kuoroja oli kolme ja lisäksi kansantanssiryhmiä. Eikä vain esiintyjät tanssineet, vaan yleisö otettiin mukaan karkeloihin ja lapset piirileikkeihin. Juhla oli yhteistä ilonpitoa. Soutjärvellä vuoden aikana syntyneitä pienokaisia muistettiin. Ira Safonova luetteli kaikkien lasten nimet ja heille luovutettiin pieni muistomitali. Kentän laitamilla oli erinäisiä myyntikoruja ja -pöytiä, joista saattoi ostaa mm. käsitöitä ja pientä purtavaa. Kolmetuntinen juhla päättyi köydenvetoon.

Kesätapahtuma oli hyvin lämminhenkinen vapautunut yhteinen juhla.

SUNNUNTAINA AJELIMME isoukkini jalanjäljille Metsäntakaan, jonne johtaa huonokuntoinen hiekkatie. Tarkoitus oli käydä Matvejanan Selkassa, jossa pitäisi olla komeita kaksikerroksia vepsäläistaloja, mutta rohkeus petti. Maastoauto olisi pitänyt olla.

Käännyimme takaisin Gornoe Seltozeroon (Mäki Soutjärvi), jonka rauniokirkolta kääntyy tie Metsäntakaan. Kuvasin taloja, talojen koristeita ja niittyjä. Peltoja ei enää näytetä viljeltävän. Olin toivonut pääseväni käymään kylän pienellä Saraijärvellä, mutta liian monta polkua tuli vastaan, eikä ollut tietoa mikä veisi järvelle.

Palasimme Soutjärvelle ja menimme tapaamaan museon johtajatarta Natalja Arhimovaa. Juminkeko-säätiöstä oli saanut tiedon, että museolta voisin saada apua sukututkimukseen. Vein sinne venäjänkielisiä minulla olevia asiakirjoja. Katsotaan löytyykö Petroskoin arkistosta jotain.

Vierailu museolla oli hyvin miellyttävä ja pari tuntia vierähti nopeasti. Erityisesti minua viehätti kirja, venäjänkielinen, jossa kerrottiin vanhoista kylistä, minkälaisia ne olivat olleet. Kirjasta löytyi mm. samainen ikkunakoristeleikkaus, jonka olin hetki sitten kuvannut Metsäntakassa.

MAANANTAIAAMUNA jätimme hyvästit Soutjärvelle ja jatkoimme pitkin Äänisen rantaa kaakkoon meille tuntemattomiin kyliin. Karjalan Tasavallan puolella ovat vielä Kalajoki, jossa toimii suuri kivilouhos. Sitten Kaskesoja ja Volodarskaja, josta siirryimme Leningradin oblastiin ohittaen Himjoen.

Syvärinniskassa lossille tulimme juuri sopivasti ja pääsimme nopeasti Syvärin toiselle puolelle. Ostasta lähtien tie oli välillä kovin huono. Vasta lähellä Podporozea se parani. Podporoze on isohko paikka, johon olisi voinut tutustua tarkemmin, mutta rankkasade yllätti. Lotinanpellosta käännyimme Aunukseen, Oloneciin. Päästyämme Mäkriin päätimme lähteä kuitenkin vielä ns. Kuittisen kierrokselle ihastelemaan harmaita karjalaiskyliä. Jos haluaa nähdä vielä aitoja karjalaisasumuksia suosittelen Kuittisen, Pienselän (Malaja Selga), Suurselän (Bolskaja Selga), Rutsejen kierrosta. Tie on ajettavassa kunnossa. Illalla saavuimme Aunuksen Tuksaan ja vietimme illan tuttaviemme seurassa.

Huomenna jatkaisimme matkaamme Laatokkaa myötäillen.

Öinen sade oli tauonnut, joten hyvässä säässä pääsimme tien päälle. Kotsilan ja Tuuloksen jälkeen tulee Vitele. Poikkesimme tieltä tarkemmin katsomaan minkälainen paikka tämä on. Kävimme kirkossa sytyttämässä tuohukset kiitokseksi kaikesta tähän asti kokemastamme. Enemminkin olisimme Viteleä tutkailleet, mutta silta tuli vastaan eikä näyttänyt siltä, että autolla olisi arvannut mennä yli.

Seuraavaksi pysähdyimme Salmissa, Pitkärannassa ja Läskelässä ennenkuin tulimme majapaikkaamme Vremeda Goda, jonka oli varannut lähtiessämme sieltä 14.7. Matkalla ihmettelimme sitä, miten paljon muistomerkkejä 1939-1945 sodista on tien varteen tullut. Yritin etsiä Vanhan Suomen rajakiveä, mutta ilmeisesti se on hautautunut pöpelikköön. 19.7. ennen rajalle menoa kävimme päivittämässä Helylästä käsin vielä Tuokslahden mummini mökin, jonka uuninpankolla minua on lämmitelty talvella 1944. "Oikotie" sinne on erittäin huono. Mökki oli vielä asumattomana pystyssä odottaen romahtamistaan. Tämä reissu taitaa nyt olla tässä, joten ajelkaamme rajalle.

MITÄ MATKASTA jäi käteen. Paljon mieluisia kokemuksia, ihania sydämellisiä ihmisiä. Vanha Nissan selvisi matkasta. Onneksi matka tuli tehtyä. Ikää karttuu eikä huomista tietä. Vepsänmaa on kolmannen kerran nähty ja juhlat ilolla koettu. Voi olla, että pieni osa minua jäi sinne. Toivon hartaasti sitä, että myös pienillä kansoilla olisi oikeus säilyttää kielensä ja kulttuurinsa suurten rinnalla.

Karjalaa ja Vepsänmaata muistellen Inkeri

 
Lue lisää
2017-08-02 09:15:05

Vahviala-seuran kotiseuturetki

 Vahviala-seuran kotiseuturetki 29.7.2017 suuntautui Hounin ja Louon kyliin ja matkanjohtajana toimi Hannu Sollo.  Matkalle osallistui 39 henkilöä ja sää suosi matkailijoita.

Rajamuodollisuudet hoituivat joustavasti ja aluksi kertoi Terttu Ravi Säkkijärven historiasta ja nykytilanteesta. 91 % Säkkijärvestä jäi Venäjän puolelle ja Säkkijärven järveä ei enää ole, se on kuivunut. Rajaluvat ja kaasuputkityömaa ovat vaikuttaneet  liikkumiseen nykyisin Säkkijärven alueella. Terttu Ravi kuvasi laajalti entistä Säkkijärveä ja sen historiaa sekä kulttuuria. Mm. Hugo Simberg asui Niemenlautan kylässä. Toivo Tuomi oli runoilija Nisalahdesta sekä Johannes Takanen taiteilija Urpalankylästä.

Matkan jatkuessa entiseen Hounin kylään oppaaksi siirtyi FT Esko Mälkki. Hän kuvaili Hounin kylää pitkälti kirjoittamansa kirjan ` Eloistamme entisistä` pohjalta. Kirja on kuvaus Hounin kylästä. Hän totesi kylän olleen vauras maanviljelys kylä, johon kuului merkittävästi myös rautatie ja Hounin pysäkki. Kylässä oli n. 50 taloa. Lisäksi hän kertoi Vahvialan pitäjän evakuoinnista, joka tapahtui 17.2.1940 jälkeen ja toisen kerran kesäkuussa 1944.

Hounin jälkeen matkamme jatkui kohti Louon kylää, ja oppaanamme toimi Irja Rongas (ent. Louko). Hän totesi olleensa 3 vuotias, kun evakkoon lähtö tuli. Louon kylässä oli 2 kylää, Louon ja Myyrän kylät. Hänen veljensä Aimo Louko on kirjoittanut kirjan kotikylästään, nimeltä Loukola. Louon pysäkiltä ei valitettavasti päästy pidemmälle, ja sen jälkeen suuntasimme kohti Koskelan kallioita, joilla nautimme maittavan lounaan.

Lounaan jälkeen matkamme jatkui Rauhamaan hautausmaalle, ja kirkkomaalle. Laskimme kukat haudoille ja kävimme kirkonmäellä. Hiljainen hetki pidettiin kirkonmäellä Esko Mälkin johdolla. Hautausmaalla Terttu Ravi lausui koskettavat runot, jotka hän oli itse kirjoittanut.

Lopuksi lauloimme Karjalaisten laulun.

Viipurissa ehdimme pistäytyä n. tunnin ajan. Matkalaiset olivat tyytyväisiä, ja kotimaahan ehdittiin hyvissä ajoin.

Vahviala-seuran puolesta puheenjohtaja Hannu Sollo kiitti osallistujia, ja toivotti tervetulleeksi seuran tuleviin tapahtumiin.

 
Lue lisää
2017-08-01 12:47:43

Kivennapaseuran kesämatka Kannakselle 30.6.- 2.7.2017

Kuvassa matkalaisia Kivennavan Linnamäellä.

 

 RITVA RIKKA

Matka alkoi aamulla varhain Tampereelta Hauhon Liikenteen bussilla, jota Tomi ohjasi taitavasti kohti Lappeenrantaa ja Nuijamaan rajanylityspaikkaa. Matkalta hän poimi lähtijöitä useilta paikkakunnilta Tampereen ja Lahden väliltä sekä vielä edelleen Lahdesta Kouvolan kautta Lappeenrantaan.

Matkanjohtajamme Raija ja minä nousimme kyytiin Viipurinportin ABC:ltä, jossa matkalaisilla ja kuljettajalla olikin aika pitää sopivasti kahvittelutaukoa. Etelä-Karjalan vehmaitten maisemien kautta pääsimme Nuijamaan tulleihin ja melko joustavasti sujuivat rajamuodollisuudet siellä, kun ei mitään suuria jonojakaaan ollut. Euroja vaihdoimme rupliksi uudessa pankissa jo ennen tullia. 

Kauniit maisemat ilahduttivat silmiä Saimaan kanavaa myötäilevällä tiellä. Ohi Viipurin huristimme ohitustietä pitkin ja sitten halki Karjalan Kannaksen.

Sotahistoriallinen kohteemme osui Kuuterselän taistelupaikoille, jonne nyt vapaaehtoiset sotahistorian harrastajat ovat entisöineet puiden rungoilla vahvistettuja taisteluhautoja. Metsään on rakennettu siltoja ja polkuja. Suomalaisten kesäkuussa 1944 rakentaman pallokorsun sodassa räjäytetyt jäännökset ovat helposti nähtävillä. Opastaulut, venäjäksi ja osin suomeksikin,  selvittävät siellä käytyjen taisteluiden kulkua kesällä 1944.  Neuvostojoukkoja oli kaksi armeijakuntaa hyökkäämässä väellä ja voimalla. Suomalaisia tällä osalla VT-linjaa oli vain noin 5.000 miestä. Kesäkuun 9. päivä Valkeasaaressa alkaneen rajun hyökkäyksen tavoitteena Stalinilla oli kolmessa viikossa rynniä Helsinkiin. Kuuterselkä menetettiin 14.-15.6. käydyssä taistelussa ja suomalaisten oli peräännyttävä Viipuri-Kuparsaari-Taipale-linjalle.

Syvissä ajatuksissa ja hiljaisina lähdimme sieltä. Matkamme jatkui kohti Vammelsuuta ja kohteenamme oli Rakkauden hauta. Bussissa Raija kertoi tositarinan siitä, miksi Rakkauden hauta ja sen viereinen bysanttilaismallinen kirkko sinne aikanaan tehtiin. Opastauluista katselimme kirkon ehjää kuvaa räjäytettyjen jäännösten vierellä. Venäläinen taiteilija on ihan viime vuosien aikana valmistanut naispatsaan Maria Kartavtsevan hautapaadelle ja pienen nallepatsaan sen edustalla olevalle kivelle. Paikalla on merkitystä myös venäläisille kävijöille ja nyt sinne onkin laitettu kukkaistutuksia Marian muistoksi.

Vammelsuusta ajelimme kaunista rantatietä pitkin ja Terijoen kautta matkasimme Raivolaan hotelliin. Illallisen jälkeen väsyneinä oli hyvä lintujen liverrystä kuunnellen majoittua yölevolle.

Kotikyliä ja sotahistoriaa


Seuraavana aamuna matkasimme aamiaisen jälkeen taas kauniille rantatielle ja Kuokkalasta kohti Kivennavan Linnamäkeä. Sinne tuli oppaaksi professori Jevgeni Balasov. Totesimme kasvuston seasta aikanaan olleen Kivennavan pappilan rakennusten kivijalkoja sekä kenraali Aaro Pajarin vuonna 1943 valmistuneen ns. Pajarin kirkon jäännöksiä Linnamäellä. Sieltä Balasov opasti ryhmää Kankaan hautausmaan lähellä olevia bunkkereita tutkimaan. 

Kirkonkylässä nousimme ohi kulttuuritalon entiselle kirkonmäelle. ”Ikuisuuden Portille” matkanjohtajamme laski sinivalkoisen kukkakimpun esivanhempiemme ja siellä eläneiden sukujemme muistoksi. Viime vuosien aikana kirkonkylästä on muodostunut nykyasukkaiden keskus kahviloineen, toreineen  ja kymmenine kauppoineen. Meistäkin monet kävivät iltapäivätauon aikana kahvittelemassa sekä ostoksilla. Kotikyliinkin oli menijöitä, mm. Raivolassa, Tammiselässä, Polviselällä, Kaukolempiälässä, Liikolassa, Voipialassa, Vuottaalla, Kauksamossa. 

Kirkonkylästä lähdimme Kekrolan kautta kiertäen kohti Siiranmäkeä. Hyvin vaikeaa oli ajotien varrelta katsoa parin-kolmen viime vuoden aikana tehtyjä puuston kaatoja ja hiekan kaivauksia  Soppikylän, Räikylän ja Kanalan kylien maastossa. Niissä kylissä juurensa olevien matkalaisten mielissä näky tuntui pahalta ja oli masentavaa nähdä hirvittävää luonnon raiskausta. 

Suurselkälän kohdalla Siiranmäkeen kääntyvän tienristeyksen  paikalla jäin itse pois bussista. Halusin käydä vielä kerran isäni suvun kotitalon kohdalla. Kuljin Kanalaan vievää hiekkatietä, joka nyt oli suurten hiekkakuormien kuljetukseen kunnostettuna tasainen ja tukeva entisen kuoppaisen ja vetisen savitien sijasta. Jättiputkien ja nokkosten välistä pujottauduin ison ojan ylitse kylämme peltoaukealle. Petyin ja masennuin siinä. 

Aikaisemmilla käynneilläni peltoaukea oli kukkaketoa, jossa kasvoi niittyleinikkejä, kurjenpolvia, apilaa, voikukkia ja keväisin suurina alueina valkovuokkoja. Siinä oli ollut helppo kulkea. Suurselkäläläisten talojen neuvostoaikaiset kivijalkakivien röykkiöt pihlajineen, pajuineen ja muine pensaineen siellä täällä helpottivat kymmenien vuosien takaisten kotitalojen rakennusten  paikantamista aina toissavuotiseen viime käyntiini saakka. Nyt kaikki kiviröykkiöt, kaikki puut ja pensaat oli tyystin poissa. Keto oli syvältä kynnetty ja äestetty varmaan viime vuonna. Pehmeässä mullassa kasvoi saviheinää ja jättiputkien taimistoa aina metsien reunoihin saakka. Suuresta Roskar-siipikarjatilasta oli sinne ajettu myös korkeat lantakasat. Haju oli sen mukainen. Ja vain muutaman sadan metrin päässä kohosi valtava hiekkavuori yli puiden latvojen. 

Itku tuli! Olen menettänyt isän kotipaikan Kivennavalta! Totean Ilmari Pimiän runon sanoin: Ei ole meillä enää Kivennapaa…

Lähdin pois kävelemään kohti Siiranmäen muistomerkkiä, jonne bussimme oli vienyt muita matkakumppaneitamme. Siellä professori Balasov kertoi rajuista torjuntataisteluista 13.-16.6.1944. En jaksanut kuunnella vaan kävelin vähän kauemmas ajatuksiini vaipuneena.

Toisilla kotikylissään käyneillä oli hyviä kokemuksia. Joku löysi koulun jäännöksiä, joku toinen taas äitinsä kotitalosta osan rappusia ja villiintyneen ruusupensaan taikka angervopensaan. Ohjustietä pitkin ajoimme kirkonkylään ja sitten maantietä ohi Vienolan, Tahoslammen, Uupuneen, Pamppalan ja Rantakylän. Alkuillaksi saavuimme Viipuriin ja hotelliimme Druzhbaan. Aurinkoinen ja lämmin ilta kutsui iltakävelylle illallisen jälkeen.

Viipurissa ja paluu Suomeen

Kolmantena aamuna lähdimme aamiaisen syötyämme kiertoajelulle Viipurin eri kaupunginosiin. Jotkut halusivat mennä tutustumaan Monreposin puistoon ja sinne heidät vietiin bussilla, koska kävellen olisi mennyt paljon aikaa ja energiaa. Monreposin puisto on niin laaja, että sinne lähtijän täytyy varata aikaa riittävästi eri nähtävyyksiä varten. 

Viipurikierroksen jälkeen meille oli tilattu käynti Viipurin kasarmissa nyt olevaan Talvisotamuseoon. Valeri-oppaan innostuneen kertomuksen avulla tutustuimme museoon kerättyihin esineisiin ja kuviin. Ostos- ja kahvitauon jälkeen lähdmme kohti Nuijamaata ja sieltä rajan yli Suomeen. Joustavasti sujuivat kaikki rajamuodollisuudet tälläkin kertaa.

Mielenkiintoinen ja uusia kokemuksia tarjonnut matkamme onnistui olosuhteiltaan hyvin poutaisena pysyneen säänkin ajan. Onkin aiheellista kiittää hyvistä järjestelyistä Raijaa ja mukavaa kuljettajaamme Tomia sekä kaikkia yli kolmeakymmentä matkakumppania, joista monista minulle tuli kolmen päivän aikana hyviä ystäviä.

 
Lue lisää
2017-06-29 11:05:58

HIITOLAN ULASKANNIEMi MIELESSÄIN

Kuvassa Milja Peltomaa (vasemmalla) sukulaisineen synnyinkotinsa rakennuspaikalla,

HIITOLAN ULASKANNIEMESSÄ syntynyt Milja Peltomaa o.s. Hänninen kokosi sukunsa edustajia ja muutamia muitakin hiitolaisjuurisia henkilöitä yhteiselle kotiseutumatkalle 6. – 9.6.2017 synnyinseudulle Hiitolaan. Matkan varsinaisena järjestäjänä toimi porilainen matkatoimisto Keskimatkat ja kuljettajana Petteri Keskinen.

Matkaan lähdettiin 6.6. Porista perinteisesti heti puolen yön jälkeen, jotta oltaisiin hyvissä ajoin perillä majapaikassa Käkisalmessa. Käkisalmesta lähdettiin kohti Hiitolaa 7.6. aamulla.

Pääosalla matkalaisista oli tavoitteena Laatokkaan pistävä Ulaskanniemi Kilpolan saaren kupeessa. Niemessä sijaitsi suomalaisaikana Ulaskanniemen kylä, mutta osa niemestä kuului Tujulan kylään, niemen luoteisjuuri Tiurulan kylään ja niemen kärki Kilpolan kylään. Bussilla ajettiin Kilpolan saaren mantereeseen yhdistävän Uitonsalmen pengertien ja sillan kupeeseen, mistä matkaa jatkettiin moottoriveneellä parilla kuljetuserällä Ulaskanniemeen ”Härkösen rantaan”.

ALUKSI SUUNNATTIIN Hännisten vanhalle asuinpaikalle, joka oli sijainnut aivan Härkösen naapurissa. Täällä Milja Peltomaa kertoi lapsuusajan muistojaan ja tietoja paikkaan liittyvästä sukuhistoriasta. Hännisten asuinpaikka oli myöhemmin siirretty pari sataa metriä etelämmäs lähelle Lekkerilampea, minne seurue seuraavaksi siirtyi.

”Kotiintulon” kunniaksi Timo ja Elisa Hänninen tarjosivat seurueelle tilkan kuohujuomaa. Ympäristöä tarkasteltaessa todettiin hieman huolestuneina, että niemessä ollaan tekemässä toimenpiteitä, jotka ennustavat uuden asutuksen syntymistä alueelle. Niemen kärjen suunnasta kuului moottorisahan ääntä ja siellä todettiin raivattavan vanhoja peltoja reunustavaa puustoa. Niemen lounaisrannan suunnassa oli työssä puskutraktori ja kaivinkone. Laurolasta niemeen johtavaa tietä oli parannettu ja myös uutta tietä oli pohjustettu. Uutta rakentamista alueelle oli siis odotettavissa, mikä saattaa tulevaisuudessa rajoittaa entisten asukkaiden pääsyä sukunsa vanhoille asuinpaikoille. Vaikka kaikenlaista kehitystä pitäisi yleisesti pitää toivottavana, tässä tapauksessa sillä saattaa olla kotiseutumatkailun kannalta ikäviä seurauksia.

Sovittuna aikana vene kävi noutamassa seurueen takaisin Uitonsalmelle, jossa oli luvassa Petteri Keskisen tarjoamat retkieväät. Ruokailutauon jälkeen seurue hajaantui hetkeksi. Hännisten ydinjoukko lähti uudelleen vesille ja suuntasi tällä kertaa Ulaskanniemen ympäri sen lounaisrannalle, missä oli sijainnut Milja Peltomaan isoäidin entinen asuinpaikka tai mummon paikka, kuten lähisukulaisten käyttämä ilmaisu kuului. Osa seurueesta lähti bussilla Kilpolansaaren Haapalahden kylään, jossa erityisenä kohteena oli Vihavaisen talo, joka oli yksi kolmesta saaressa säilyneestä suomalaistalosta. Monelle hiitolaisjuuriselle tuttu Pertti Vihavainen on syntynyt talon ”peräkamarissa”. Yleisenä havaintona todettiin, että Haapalahdessa venäläisten kesäasuntorakentaminen jatkuu ja uutta majoituspalvelurakentamistakin on havaittavissa.

SEURUE KOKOONTUI UUDELLEEN Uitonsalmella, mistä ajettiin bussilla Nehvolan kautta Päijälään etsimään Johannes Parkkalin perheen entistä asuinpaikkaa. Käytettävissä olevan ajan rajallisuuden ja riittävien karttaperusteiden puuttuessa asuinpaikka jäi vielä varmistamatta, mutta alue on tiedossa. Etsintää päätettiin jatkaa myöhemmin. Matkaa jatkettiin Mustolan kautta Hiitolan aseman alueelle, joka on nykyisen Hiitolan keskusta. Ennen Käkisalmeen paluuta käytiin vielä muistelukäynnillä Hiitolan hautausmaalla.

SEURAAVANA PÄIVÄNÄ lähdettiin paluumatkalle kohti Viipuria, jossa vietettiin viimeinen yö ennen Suomeen paluuta. Matkalla poikettiin tutustumiskäynnillä Pyhäjärven hyvin hoidetulla sankarihautausmaalla. Pyhäjärvi-Säätiön todettiin tehneen arvokasta työtä isänmaan puolesta henkensä menettäneiden miesten muiston säilyttämiseksi. Hautausmaan lisäksi tutustuttiin läheisyydessä sijaitsevaan lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkkiin.

Matka jatkui kohti Äyräpäätä. Täällä sekä Vuoksen vastakkaisella puolella Vuosalmella käytiin kesällä 1944 jatkosodan ankarat ja sodan lopputuloksen kannalta merkittävät torjuntataistelut. Äyräpää menetettiin, mutta Vuosalmella neuvostojoukkojen eteneminen saatiin pysäytettyä. Sodan jäljet ovat edelleen nähtävissä Äyräpään harjulla. Äyräpään kirkko raunioitui pahoin jo talvisodassa, tuho täydentyi jatkosodassa ja neuvostoliittolaiset räjäyttivät vielä pystyssä olleet osat vuonna 1945. Seurue tutustui kirkon raunioihin, niiden läheisyyteen pystytettyihin muistomerkkeihin sekä kirkon raunioiden ympäristössä yhä näkyviin sodan jälkiin. Sillä aikaa Petteri Keskinen keitteli retkikahvi ja laittoi ”pöydän koreaksi”.

Äyräpäästä jatkettiin matkaa Heinjoen kautta Ihantalaan jatkosodan ratkaisutaistelujen merkittävimmän taistelun muistomerkille. Talin – Ihantalan raskaissa, mutta Suomelle menestyksellisissä torjuntataisteluissa neuvostojoukkojen eteneminen pysäytettiin ja sen seurauksena Neuvostoliitto alkoi siirtää joukkojaan käytettäväksi kohti länttä suuntautuviin taisteluihin tavoitteena Berliinin valtaaminen.

VIIMEISENÄ ILTANA kokoonnuttiin vielä hetkeksi yhteen Viipurin Pyöreässä tornissa kertaamaan matkan antia ja jo suunnittelemaan uuttakin. Parkkalin talon tarkka paikka pitäisi vielä varmistaa, mutta seurueessa esiintyi myös halukkuutta lähteä seuraavaksi Laatokan ympäri suuntautuvalle matkalle. Matkaan ja sen tulokseen oltiin kuitenkin tyytyväisiä. On tärkeätä tutustua juuriinsa ja sukunsa historiaan monipuolisesti.

Kotiseutumatkoilla juuret konkretisoituvat, kun käydään niillä paikoilla, joilla esivanhemmat ja muut suvun edustajat ovat elämänsä eläneet ja elämäntyönsä tehneet. Yhteinen matka tarjoaa myös tilaisuuden tavata sukulaisia ja tuttavia, joita muuten näkee harvoin. Sen puitteissa voidaan tietoisuutta suvun vaiheista lisätä ja yhteenkuuluvuutta syventää. Matka ei ole vain matka, vaan sillä on useampia ja syvempiä ulottuvuuksia.

 
Lue lisää
2017-06-27 10:00:00

TUNNELMIA VIRON HISTORIAN POLUILTA

Pirjo Riitta Rintanen 

Evakkolapset tekivät retken Viroon 12.-14.6. 2017, Mahimi Oy:n matkanjohtajana ja oppaana oli Kyösti Toivonen, hän tuntuu tietävän historiasta kaiken ja ylikin. Anti oli korvaamaton. Sadettakin saimme, mutta aurinko paistoi koko ajan meissä matkalaisissa.

Matkamme alkoi Tallinnasta, josta jatkoimme Tarttoon, kävimme Eliel Saarisen suunnittelemassa Paavalin kirkossa, jossa piispa esitteli kirkkoa ja kryptassa olevaa muistolehtoa. Kirkossa on vaikuttava suomalaisen Kuutti Lavosen tekemä viisiosainen alttarimaalaus, jossa on keskellä Kristus ristillä, Maria ja Johannes, Pietari ja Paavali, Ps. 84 todentuu vahvasti kirkossa.

Viron historia on traaginen, tämäkin kirkko tuhottiin viime sodan aikana ja se on nyt rakennettu uudelleen ja restauroitu.

Kävimme Toomean mäellä, jossa on yliopiston rakennuksia ja jossa Tarton rauha solmittiin 1920.

Ensimmäisenä matkapäivänä kävimme myös setukaisten asuinsijoilla ja museossa Värskassa. Helvi Vanninen kertoi jo matkalla setukaisista. Museoalue on vaikuttava pihapiireineen, olkikattoisine rakennuksineen. Koko maatilan rakennukset kalusteineen ja työkaluineen olivat nähtävänä. Hienoja käsitöitä oli esillä, niitä oli myös myytävänä. Setukaisista kertoi paikallinen opas, Helvi oli tulkkina.  Kävimme myös hautausmaalla ja lauloimme yhdessä Georg Otsin Äidin sydän, se oli koskettava hetki yhdessä.

Seuraavana päivänä ajoimme Tallinnnan Toompeanmäeltä alkaneen rauhanomaisen ihmiskilven jalanjälkiä pitkin Latvian rajalle, jossa on tästä tapahtumasta itsenäisyyden muistomerkki valtioiden yhtymäkohdassa. Tämän muistomerkin luona koimme vaikuttavimman hetken sukulaiskansan kohtalon hetkiä muistellen. Matkalla mukana ollut Raimo Vanninen oli ollut tuona päivänä Tallinnassa ja hän muisteli, miten rauhallisesti ihmiset nousivat mäelle ja muodostivat ihmiskilven.

Metsäveljien historiasta saimme tietoa Vaste-Roosan kylässä, jossa saimme tutustua metsäveljien muistoksi rakennettuun alueeseen, yksi metsäveljistä oli mennyt vapauduttuaan Australiaan ja hänen sukulaispoikansa sai häneltä perinnön, niillä rahoilla poika perusti metsäveljien muistopaikan, jossa on metsäveljien talo, suuri hoidettu kenttä ja esiintymislava, siellä voi järjestää muistojuhlia ja samalla vierailla metsäveljien piilopaikkaan. Metsäveljien tarkoituksena oli vapauttaa Viro 1945 sodan jälkeen kommunismin vallasta. Metsäveljien taistelu ei auttanut ja lopulta useimmat saivat surmansa, kun heidät ammuttiin metsästä tullessa, vaikka luvattiin vapautusta. Mukana oli myös joitakin suomalaisia. Kävimme myös hautausmaalla katsomassa heidän hautojaan. Hautakivinä oli kiviset kuuset.

Pohjan Poikien Viron vapaussodan 1919 Pajun taistelukentän näimme myös ja kävimme Valgan kirkossa, jossa on muistolaatta suomalaisista kaatuneista sotilaista, useimmat pohjalaisia, jotka olivat tulleet auttamaan Viroa. Niin virolaiset sotilaat tulivat vuorostaan meille viime sodassa kiitollisuudesta auttamaan meitä. Valgan kirkon kirkkoherra oli paikalla ja esitteli kirkkoa.

Paiden linnaan, vapauden muistomerkkiin, myös tutustuimme, se tuhottiin sodassa, mutta virolaiset rakensivat komean linnan uudestaan entisenlaiseksi.

Olimme myös Taageperan mahtavassa metsästyslinnassa yötä, linna sijaitsee suuren puiston keskellä, ikivanhat lehmukset reunustavat tienvartta linnaan. Saimme nauttia linnan rauhasta ja kuulemma naispuolinen kummituskin oli, kuten linnoihin kuuluu. Tunnelma oli täsmälleen kuin Agatha Christien kirjoissa, tunsin itseni neiti Marpleksi.

Viljandissa kävimme Linnanmäellä saksalaisen 1200-luvun ritarilinnan raunioille, sieltä oli mahtavat näköalat järvelle, hieno riippusilta ja kirkko. Tuli mieleen, ihminen osaa rakentaa ja sitten taas tuhota. Surullista.

Kävimme myös Turissa ja Raplassa, lopuksi ohjelmassa oli Tallinan merimuseo, todella toimiva ja vaikuttava rakennus merellisine muistoineen.

Viron maaseudulla näkyi hyvin hoidettuja viljapeltoja ja maa on siisti ja taidokkaasti rakennettu. Tallinnaa voi vain ihailla, miten nerokkaasti virolaiset ratkaisevat rakentamisen ja yleensä kaiken minkä tekevät.

Viron kansan kärsimys tuntui tuskalliselta kuulla, heidän vahvuutensa ja tulevaisuuden toivonsa taas herättää syvää kunnioitusta, se on esimerkillistä.

Itse olen kokenut koskettavasti, miten he ensimmäisillä itsenäisen Viron laulujuhlilla kynttilät kädessä lauloivat yhdessä presidentti Lennart Meren kanssa pimenevässä illassa ja lauloivat käsi kädessä viime laulujuhlillakin ”Mun isänmaa on mun armas…”  Tämä näkyy heidän maassaan, miten he isänmaata rakentavat ja rakastavat yhdessä.

 
Lue lisää
2017-06-05 11:15:45

YSTÄVÄNI MUISTATHAN, RANNAT RAKKAAT ANTREAN…

KUVA:

Kaijärven kimmeltävät aallot houkuttelivat heittämään talviturkin pois. (Kuva: Harri E. Hatakka)

HARRI HATAKKA

Hatakan Sukuseura järjesti  25.-27.5.2017 jo perinteiseksi muodostuneen kesäisen kotiseuturetken Karjalan kannakselle. Retkeläisiä oli tänä vuonna Espoosta, Helsingistä, Hyvinkäältä, Janakkalasta, Järvenpäästä, Kuopiosta, Lahdesta,  Lopelta, Nurmijärveltä, Riihimäeltä ja Tampereelta.  Matka alkoi helatorstai-aamuna anivarhain Lopelta ja jatkui Helsingin kautta koukaten kohti Lappeenrantaa, Imatraa ja edelleen Pelkolan rajanylityspaikkaa. Venäjän tullissa olleitten tietokoneongelmien vuoksi jouduimme odottelemaan rajanylitystä hieman tavallista pitempään, mutta lopulta olimme Ensossa täydentämässä ostoksiamme.

Ensosta matkamme suuntautui kohti Vuoksen varrella olevia Jääsken kirkon raunioita, jossa ystävämme Sergei jo meitä odottelikin. Lyhyitten tervehdysten jälkeen ryhmämme laski kukkatervehdyksensä niin Jääsken kirkon raunioille kuin myös Sergein tuomat kukat jääskeläisten sankarivainajien muistomerkille. Jääskestä matka jatkui Vuoksen vartta seuraten kohti Antreaa, missä veimme kukkatervehdyksemme Antrean kirkon raunioille sekä Antrean sankarimuistomerkille. Seuraavana ohjelmassa oli Vuoksen ylitys Kuukaupin siltaa myöten ja kunniakäynti Ihantalan taistelujen muistomerkillä.  Illansuussa olimme Viipurissa ja majoituimme tällä kertaa hotelli Severnaya Koronaan, jonka jälkeen oli aika lähteä syömään ja muutenkin tutustumaan kaupunkiin.

Seuraavana aamuna linja-auton nokka käännettiin takaisin kohti Antreaa, jossa retkemme suuntautui Koljolan kautta Liikolaan, joka on keskeisimpiä sukumme synnyinseutuja. Kylän Armilanpäästä matka jatkui Huinvuoren rinnettä kohti Jäkärmäkeä ja edelleen kohti Hatakan- eli Mat’Jussinniemeä. Perillä ajoimme kieltomerkkejä uhmaten sovitun mukaisesti suoraan ystävämme Jurin mökille, jossa hän olikin jo Tanjan ja venemiesten kanssa meitä odottamassa. Tervehdysten vaihdon jälkeen aloimme valmistautua Riisrantaan lähtöön täysin tietämättöminä mikä meitä vielä odottaisikaan. Meitä oli 32 henkilön ryhmästä matkassa 29 henkeä, kun Jurin työmiehet veivät osan ryhmästä veneillä Hatakanlahden yli Riisrantaan meidän muiden valmistautuessa patikoimaan tuon n. 2 km matkan. Matkalla pysähdyimme hetkeksi  Kumm’Antin talon raunioille sekä majavien tekemän padon luo, kun Juri, joka oli halunnut viedä reppumme mönkijällä Riisrantaan jo etukäteen palasi luoksemme. Lyhyt viesti oli, että ”Harri ei kävele” ja niinpä matkanjohtaja nousi mönkijän kyytiin ja ennen Riisrantaan saapumista koukkasimme vielä Kotimäen talon entisellä pellolla tarkastamassa Jurin tekemän riistapellon.

Perillä Riisrannassa meitä odotti yllätys. Entisen verkkoladon luona oleva perinteinen nuotiopaikkamme oli siivottu, paikalle oli tuotu kuivat puut sytykkeineen ja rantaan oli pystytetty juhlava lounaspöytä ruokineen ja juomineen. Olimme lähes sanattomia tästä ystävällisyydestä ja herkimmillä nousi jopa kyynel silmäkulmaan.  Me nautimme paikalle tuoduista herkuista, tutustuimme Riisrannan rakennusten kivijalkoihin ja vietimme todellista laatuaikaa muutaman tunnin ajan. Sovitun mukaisesti venemiehet tulivat noutamaan osaa retkeläisistä osan lähtiessä kotimatkalle kävellen. Kun ryhmämme oli palannut Hatakanlahden toiselle rannalle lähti Tanja venemiesten kanssa purkamaan ja siivoamaan leiripaikkamme, joka sai näin jäädä jälleen paikallisten karhujen temmellyskentäksi. Lopuksi Juri antoi muutaman lahjakassin ”Harrille ja hänen ystävilleen”, sillä Jurin yritys oli keväällä viettänyt 55-vuotispäiviään. Kiitollisina ja yhtä hienoa kokemusta rikkaampina lähdimme kotimatkalle poiketen kuitenkin vielä Vuor’rinteen sekä Jutenan talojen raunioille, missä ensimmäistä kertaa matkassa olleet saivat tutustua näihin sukunsa synnyinpaikkoihin. Liikolan kylän rajalla pysähdyimme kauniin Kaijärven rannalla, jossa paistoimme makkarat ja joimme kahvit sekä rohkeimmat heittivät talviturkkinsa Kaijärven kimmeltäviin aaltoihin.

Liikolasta matkamme jatkui kohti Sokkalaa, missä kävimme tutustumassa Sokanlinnan luoliin ja onkaloihin sekä siellä olevaan pariin erikoiseen, vaakatasossa olevaan hiidenkirnuun. Tämä on paikka, joka oli monelle Antreassa aiemmin käyneellekin uusi tuttavuus. Hyvillä mielin lähdimme Sokanlinnalta takaisin Viipuriin, missä nautimme yhteisen illallisen viime joulukuussa avatussa, uudelleen rakennetussa Kahvila-ravintola Espilässä. Ruokailun jälkeen piti ensikertalaiset toki käyttää myös mm. Pyöreässä Tornissa.

Kolmantena päivänä oli aika tutustua Viipurin kaupunkiin vielä kerran ja tutuksi tulivatkin niin Tuomiokirkon rauniot, Alvar Aallon suunnittelema Viipurin kirjasto kuin Jussi Mäntysen tekemä Hirvi-patsaskin. Osa ryhmästä kävi tutustumassa myös mm. Lallukan taloon ja muihin historiallisiin kohteisiin. Ennen poislähtöä teimme ne lähes pakolliset ostoskierrokset Kauppahallissa sekä tavaratalo Karusellissa ja niin matkamme kohti Nuijamaata alkoi Saimaan kanavan rantoja seuraillen.  Saavuttuamme Suomen puolelle saatoimme todeta matkan onnistuneen yli odotusten ja moni retkeläisistä ilmoittautuikin jo mukaan seuraavina kesinä järjestettäville matkoille. Matkanjohtajakin tunsi itsensä nöyrän kiitolliseksi.

 
Lue lisää
2016-10-04 12:48:54

Inkerin matka ”Samuli Paulaharjun jalanjäljissä”

KUVASSA :

Lempaalan järvi

RAIJA VÄNSKÄ

 ”Samuli Paulaharjun jalanjäljissä”  oli Inkerin matkan teemana 5.-8.syyskuuta. Paulaharju oli kirjailija ja kansantieteilijä, joka vietti kesän 1911 Inkerissä keräten tietoa haastattelemalla ja valokuvaamalla ihmisiä ja kyliä.

Meidän matkamme tehtiin bussilla ja osallistujia oli 45 henkeä. Matkan johtajana oli valt.tri Helena Miettinen. Lähes kaikilla matkatovereilla oli juuret Inkerissä. Mukana oli myös kolme inkeriläissyntyistä naista Virosta. Matkaohjelma oli runsas, laskin ohjelmasta parikymmentä paikkakuntaa. Monet niistä olivat kuitenkin tuhoutuneita tai raunioita. Ensimmäinen pysähdyspaikka Inkerissä oli Lempaala. Sieltä on kuvattu oheinen järvimaisema. Sitten matka jatkui Raudun kautta  Kiviniemeen, jossa yövyimme Vuoksen rannalla sijaitsevassa hotellissa. Seuraavana aamuna palattiin taas Inkerin puolelle ja käytiin Vaskelassa, jossa Larin Paraske on syntynyt. Inkerin Kulttuuriseura on teettänyt syntymäpaikalla nykyisin sijaitsevan kaupan seinään Paraskelle muistolaatan. Maalari on seinää maalatessaan sotkenut vähän laattaakin. Matka jatkui Toksovaan. Siellä kävimme luterilaisessa kirkossa, joka oli rakennettu 1886. Se oli neuvostoaikana muutettu kulttuuritaloksi, mutta kunnostettu ja vihitty uudelleen kirkoksi v 1994. Kuva kirkosta.

Kävimme myös Kelton kirkossa, joka on neljäs kirkko kyseisellä paikalla. Nykyinen kirkko on otettu käyttöön 1992. Inkeriin ovat muuttaneet 1600-luvulla asukkaat Suomen puolelta Karjalasta ja Savosta. He ovat siis olleet luterilaisia ja suomenkielisiä. Muutto Inkeriin alkoi Stålbovan rauhan jälkeen, koska alue kuului silloin Ruotsille. Kelton kirkon yhteydessä toimii Teologinen Instituutti, jossa koulutetaan seurakuntien työntekijät. Samassa pihapiirissä on myös vanhainkoti. Suomesta käsin on paljon tuettu Inkerin luterilaisia seurakuntia. Kuva kirkosta.

Kävimme sitten Rääpyvässä, josta kerrottiin alkaneen niin sanottu ”Elämän tie” Laatokan yli kuljetettiin autoilla elintarvikkeita Pietarin piiritykseen jääneille. Rääpyvässä oli monia eri sodissa kuolleille venäläisille pystytettyjä muistomerkkejä mm Afganistanissa ja Tsetseniassa kaatuneille. Saksalaisten keskitysleireillä kuolleille lapsille oli muistomerkki.

Yhden yön olimme Pietarissa, suuressa Moskova hotellissa. Muuten ei nyt Pietariin tutustuttu. Matkaa jatkettiin Pähkinäsaareen, jossa on komea, vanha linna sekä Pähkinäsaaren rauhan muistokivi. Teksti: Till minne av Nöteborgsfreden mellan Novgorod och Sverige, vuosi oli 1323. Linna sijaitsee Laatokan ja Nevajoen risteyskohdassa. Linna on kuulunut välillä Ruotsille ja välillä Venäjälle. Lopullisesti se kuului Venäjälle Pohjan sodan jälkeen vuodesta 1702. Sitä käytettiin vankilana sekä tsaarien aikana että Neuvostoliiton aikana. Meille näytettiin linnoituksessa ainakin kolme eri vankilan paikkaa sekä puu, jonka vieressä on ollut mestauspaikka. Linnaa ja sen muureja entisöidään ja linna on osa Unescon suojelukohdetta.

Kävimme vielä Kolppanassa, jonne on perustettu seminaari 150 vuotta sitten sekä kirkko. Seminaari on nykyisin lopetettu. Kirkko toimii, mutta seurakunta on pieni. Lopuksi suunnattiin Hatsinaan, joka on suurin kaupunki Pietarin lähialueella. Siellä on keisarillinen palatsi, jonka Katariina suuri on rakennuttanut alun perin rakastajalleen, ruhtinas Orloville. Siellä on asunut myös Katariinan poika, tsaari Paavali ja muita tsaari- perheiden jäseniä. Linna on myös Unescon suojeluksessa. Hatsinassa olimme yötä mukavassa, vanhassa hotellissa ja siellä viettiin läksiäisiltaa. Paikallinen lauluyhtye esitti hauskoja kansanlauluja vähän Värttinän tyyliin. Matkatovereista kaksi oli tuonut kansallispuvut mukanaan ja se juhlisti iltaa.

Viimeisenä matkapäivänä oli käynti Venäjän Laivaston tukikohdassa Kronstadtissa . Lähinnä olimme sen hienosti kunnostetussa Pyhän Nikolain kirkossa.  Kirkko on kuulemma rouva Medvedevin suosiossa ja on siksikin saanut rahoitusta. Lopulta ajoimme Viipurin ja Nuijamaan kautta koti-Suomeen. Mielikuviin Inkeristä jäi autiot kylät ja tyhjät kirkkojen paikat, tuhotut hautausmaat. Matkatoverieni kertomukset vanhempiensa ja isovanhempiensa kohtaloista nostivat kyyneleet silmiin. Erään Inkeristä kertovan kirjan nimi on: Niin kuolee kansa, niin suree suku pois. Mielestäni  Inkeriä ei oikeastaan enää ole.

 
Lue lisää
2016-09-19 15:25:38

NYT KUN KESÄ MENNYT ON…

KUVA

Kirvulaiset Antrean kirkon muistoportilla toukokuussa 2016.

HARRI HATAKKA

Hatakan Sukuseura järjesti jälleen tänäkin kesänä kaksi eri kotiseutumatkaa Karjalan kannakselle.  Ensimmäinen reissu suoritettiin jo 21.-22.5.2016 ja se suuntautui Enson ja Antrean kautta Kirvuun. Ensossa tapasimme ystävämme Sergein, jonka jälkeen matka jatkui Antrean kirkonkylään ja edelleen Sairalan ja Inkilän kylien kautta Ylikuunun ja Vallittulan kyliin. Aluksi tutustuttiin täällä Kuusjärven tuntumassa Hatakan suvun vanhoihin asuinpaikkoihin, minkä jälkeen palattiin Sairalaan ja suunnattiin kohti Kirvun kirkonkylää. Täällä ryhmä tutustui sekä Kirvun entiseen sankarihautausmaahan että Kirvun kirkon raunioihin. 

Kirkonkylästä matka jatkui kohti majapaikkana toiminutta Rätykylää, jonka vanhan koulun, opettajien asuntojen ja paikalle rakennettujen uusien rakennusten muodostamassa kokonaisuudessa toimii nykyään lasten ja nuorten leirikeskus Sputnik. Kylän entistä kauppaa on laajennettu ja se toimii nykyään leirin ruokalana ja lisäksi alueelle on henkilökunta rakentanut uusia asuintalojaan. Hatakoitten 42-henkinen ryhmä mahtui nyt toukokuussa hyvin majoittumaan alueelle, mutta kesäkuusta elokuuhun paikan valtaavat kolme eri 150 kaupunkilaislapsen ja –nuoren ryhmää, jotka kukin asuvat kesäisin leirillä kolmen viikon ajan. Leiriläisten ohjelma koostuu monenlaisesta tekemisestä urheilusta, voimistelusta ja luonnossa liikkumisesta  aina erilaisiin leikkeihin, peleihin ja teatteriesityksiin asti. Monelle kaupunkilaislapselle tämä onkin ehkä ainoa mahdollisuus päästä tutustumaan elämään kaupungin ulkopuolella.

Saunan jälkeen venäläiset ystävämme Angelikan johdolla yllättivät meidät suomalaiset järjestämällä lauantai-iltana oman pienimuotoisen juhlatilaisuuden Sputnik –leirin 55-vuotisjuhliin sekä Rätykylän kansakoulun 100-vuotisjuhliin liittyen. Illanvietto oli rento ja lämminhenkinen lisäten omalta osaltaan kansojemme välistä ystävyyttä ja hieman erilaisten kulttuuriemme molemminpuolista ymmärtämistä.

Miehet viettivät yönsä tämän lähes 100-vuotiaan entisen kansakoulun jykevien hirsiseinien suojassa ja naiset puolestaan leirikeskuksen uudemmissa majoitustiloissa. Aamun tullen osa matkalaisista lähti tutustumaan suvun asuinpaikkoihin Maamäessä ja Rätykylässä, meidän muiden tutustuessa kylän alueeseen mm. Kankaanlammen, Lapilammen ja Punkaharjun ympäristössä. Varhaisesta liikkeelle lähdöstä huolimatta tämäkin aamupäivä kului nopeasti ja niinpä olikin ruokailun jälkeen aika jättää hellät jäähyväiset Rätykylälle ja sen ystävällisille työntekijöille. Paluumatkalla pysähdyimme kuitenkin vielä Antrean kirkonmäellä, Kuukaupilla ja Ensossa, mistä matkamme jatkui kohti nykyisiä asuinseutujamme mm. Nastolassa, Lahdessa, Orimattilassa, Nurmijärvellä ja Lopella.

Toinen kotiseutumatka tehtiin 15.-17.7.2016. Tällä kertaa matkassa oli Liikolan Ahtiaisten, Armisten, Hutien ja Hatakoitten lisäksi edustajat Kirvusta, Viipurista, Räisälästä sekä Antrean Kekinniemestä ja Kuparsaaresta. Linja-auto lähti Lopelta aamulla ani varhain ja hyvissä ajoin seurue olikin Ensossa. Nopeasti suoritetun kaupunkikierroksen jälkeen matka suuntautui Vuoksen rannalla olleen Jääsken kirkon raunioille, missä tapasimme jälleen ystävämme Sergein. Jääskestä ”Gruppa Hatakka” jatkoi matkaansa Antreaan, missä vietimme hetken tutustuen niin Antrean entiseen kirkonmäkeen kuin Sankarimuistomerkkeihinkin. Sankarihaudoilla ollessamme tunnelmaa nostatti hienosti Matti Ahtiaisen ja Seppo Kuparisen yhdessä laulama Veteraanin iltahuuto. Kirkonkylästä ryhmän matka jatkui Kuukaupille ja ryhmäläiset ylittivät sillan jalkaisin saadakseen paremmin tuntumaa tuon virran mahtavuuteen ja tunteakseen kostean tuulenvireen kasvoillaan. Vuoksen ylityksen jälkeen ryhmä kipusi jälleen autoon ja matka kohti Viipuria alkoi. Matkalla tehtiin kuitenkin jo perinteiseksi muodostunut kunniakäynti Ihantalan taistelujen muistomerkillä ja näin retkikunnan nuoremmatkin jäsenet saivat omakohtaisen tuntuman kohta 100-vuotiaan itsenäisyytemme historiaan. Viipuriin saavuttaessa oli aika kirjautua Viipuri-Hotelliin, joka sijaitsee entisessä Karjala-lehden toimitalossa ja jonka tiloissa toimi aikanaan myös kuuluisa ravintola ”Knut Posse”. Hotellilta ryhmä siirtyi ruokailemaan paikallisessa ravintolassa, jonka jälkeen tehtiin myös vierailu Pyöreässä Tornissa, joka osalle seurueestamme oli uusi tuttavuus sekin.

Seuraavana aamuna matkaseurue suuntasi takaisin Antreaan ja siellä matkan pääkohteena olleeseen Liikolan kylään. Ystävämme Juri oli jo etukäteen pyytänyt meitä ajamaan suoraan Mat’Jussin niemessä olevan vapaa-ajanasuntonsa pihaan ja siellä hänellä odotti meitä yllätys. Juri oli pyytänyt paikalle mm. tuttavansa Irinan (Itä-Karjalan tyttöjä), joka osasi erinomaisesti englantia ja pystyi näin tulkkaamaan venäläisten ja suomalaisten yhdessäoloa. Lisäksi Juri oli varautunut työntekijöineen kuljettamaan ryhmämme moottoriveneillään korvauksetta Hatakanlahden yli, minkä jälkeen hän saapui vielä Irinan kanssa mönkijällä Riisrantaan tuoden meille kuivat nuotiopuut, sytyttäen nuotion ja ojentaen tuomansa tervetulolahjat. Ryhmä tutustui tähän Hatakan suvun synnyinpaikkaan parin tunnin ajan, jonka jälkeen ystävämme tulivat noutamaan meidät veneillä takaisin lahden toiselle puolelle. Jätettyämme jäähyväiset ystävillemme meillä oli vielä mahdollisuus tutustua Kumm’Antin ja Hela-Antin talojen raunioihin ja kirjoittaja käväisi myös tarkastamassa majavien Saarijärvestä laskevaan jokeen tekemän padon ja kylän Hatakanpäähän johtavan tien tämänhetkisen kunnon.

Liikolan kylän laidalla retkeläiset pysähtyivät vielä Kaijärven rantaan, missä oli hyvä tilaisuus uimiseen ja minkä rannassa keitimme nuotiokohvit ja pidimme ruokatauon. Tässä vaiheessa aurinko oli kuivattanut viimeisetkin sateen rippeet taivaalta ja karjalainen luonto näytti parhaita puoliaan.

Kaijärveltä lähdettäessä matka kulki Koljolan kylän kautta Sokkalaan, missä ryhmä pääsi nyt rauhassa tutustumaan Sokanlinnan kallioihin ja niiden sisällä oleviin onkaloihin. Kyseessähän on kalliomuodostelma, joka on aikanaan toiminut muinaislinnana ja jonka päällä antrealaiset ovat vielä ennen viime sotiamme järjestäneet kuuluisiksi tulleita kesäjuhliaan. Sokanlinnan tutkimiseen olisi hyvinkin mennyt kokonainen päivä, mutta seurueen oli valitettavasti aika palata majoituspaikkaamme Viipuriin ennen illan hämärtymistä.

Kolmantena päivänä ryhmällä oli vielä aikaa tutustua Viipuriin ja sen nähtävyyksiin, joista viimeisimpänä käytiin kuuluisassa, laulunkin kautta tutuksi tulleessa Monrepos’n puistossa. Täältä matka jatkui kohti Vaalimaata ja edelleen takaisin Lopelle.

Mitkä sitten olivat tuntemukset näiden kahden eri kotiseutumatkan jälkeen.  Huolimatta maailmanpoliittisen tilanteen muutoksista, on henkilökohtaisten suhteitten merkitys Venäjällä matkatessa edelleen tärkeä. Monet olivat ne molemminpuoliset yhteydenotot ennen reissuja ja useaan kertaan meidät toivotettiin tervetulleiksi, pyydettiin ottamaan yhteyttä heti mikäli jotain ongelmia matkalla syntyisi ja meille tarjottiin hyvää palvelua ja unohtumattomia elämyksiä pyyteettömästi. Lisäksi pois lähtiessämme meidät toivotettiin sydämellisesti tulemaan uudestaan (”Milloin tahansa. Soitatte vaan etukäteen.”). Vuosien mittaan olen myös huomannut, että venäläiset kunnioittavat vanhempiemme toimintaa viime sotien aikana, suomalaisten tapaa kunnioittaa sankari- ja muita vainajiaan sekä perinteitään ja myös esimerkiksi kirjoittajan isänmaanrakkautta ja maanpuolustusharrastusta. Tuo kaikki silti, vaikka erään tuttavamme isoisä oli aikanaan kuollut Talvisodassa Kannaksella suomalaisten luotiin.
Mitäpä tuohon lisäisi. Uskomatonta, että tähän on tultu kaikkien näiden vuosien jälkeen.

 
Lue lisää
2016-08-19 09:43:29

Ikävalko-sukuseuran 63. sukukokous ja kesäretki

HELLEVI IKÄVALKO

Ikävalko-sukuseura teki tänäkin kesänä jo lähes perinteisen kesäretken, nyt kohteina olivat muun muassaAntrea, Käkisalmi ja Viipuri. Matka alkoi Helsingistä pilvisen sään saattelemana keskiviikkoaamuna 6.7., minkä jälkeen pysähdyimme Utissa ja Imatralla, jossa pidettiin seuran sääntömääräinen, jo 63. sukukokous. Kokous sujui nopeasti, olihan suurimmalla osalla mielessä jo rajan ylitys ja mielenkiintoinen matka. Kokous valitsi seuran puheenjohtajaksi edelleen Antti Ikävalkon ja hallituskin jatkaa lähes entisessä kokoonpanossaan. (Yrjö Ikävalko, Eero Ropo, Johannes Grönvall, Hellevi Ikävalko ja uutena jäsenenä Auli Gagneur). 

Rajan ylityksen jälkeen jatkoimme matkaa kohti Antreassa sijaitsevaa Ikävalkolan kylää, josta suvun ensimmäinen tunnettu kantaisä Maunu Ikävalko on lähtöisin. Ikävalkolan kylässä on vielä joitakin suomalaisten rakentamia, nyt jo varsin huonokuntoisia taloja ja piharakennuksia, mutta suurelta osin rakennukset ovat hävinneet ja tilalle on tullut joitakin venäläisten tekemiä loma-asuntoja. Kevyen sateen ropistessa nautimme retkikahvit vanhassa pihapiirissä, joka toimi nyt venäläisen perheen vapaa-ajanviettopaikkana.

Ikävalkolan kylästä matka jatkui kuoppaisia ja mutkaisia teitä pitkin Käkisalmeen, jonka nykyinen nimi on Priozersk. Käkisalmi oli aikanaan kuuluisa kukkivista omenapuistaan ja yllättävän siisti ja kaunis kaupunki se oli edelleenkin. Yövyimme Korela-nimisessä hotellissa, joka sijaitsee Jalmari Lankisen suunnittelemassa funkkistalossa. Rakennus valmistui juuri sodan kynnyksellä 1939, jolloin siinä aloitti toimintansa hotelli Vuoksenhovi. 

Iltakävelyn aikana Käkisalmi vaikutti varsin rauhalliselta ja hiljaiselta, vaikka kävimme juuri niissä paikoissa, joihin oppaamme Riitta Variksen mukaan ei ainakaan kannattaisi mennä. No, viileä ja arkinen kesäilta ei ehkä anna koko kuvaa Käkisalmen elämänmenosta ja iltaelämästä. 

Seuraavana päivänä matka jatkui ensin Kiviniemeen, jossa oli menossa suuri siltatyömaa. Vanhan sillan viereen oli jo rakennettu uusi silta ja parhaillaan kunnostettiin vanhaa siltaa. Hanke liittyi Pietarin ja Sortavalan välisen tieyhteyden parantamiseen. 

Ja sitten kohti Äyräpäätä ja sen taistelupaikkoja. Sukuseuran pj Antti Ikävalko on tunnettu sotahistorian harrastaja ja niinpä saimme kuulla havainnollisen esityksen Äyräpäällä käydyistä kiivaista taisteluista ja niiden merkityksestä sodan kulkuun. Kovimmat taistelut käytiin kesä-heinäkuussa 1944, ja niiden aikana kaatui useita tuhansia suomalaisia, venäläisiä vielä paljon enemmän. Suomalaiset saivat kuitenkin tärkeän torjuntavoiton, eivätkä venäläiset näin saavuttaneet yhteyttä Tali-Ihantalan alueella oleviin joukkoihinsa, mikä oli heidän ensisijainen päämääränsä. 

Äyräpäältä matka jatkui sitten Viipuriin, jossa odotti lounas Pyöreässä tornissa, sen jälkeen pakolliset kauppahalliostokset ja lopuksi matkan erääseen pääkohteeseen: Viipurin kirjastoon. Noin tunnin mittaisen opastuksen aikana saimme kuulla kirjaston kunnostuksen vaiheista ja sen tämän päivän toiminnasta. Hieno paikka ja ilman muuta näkemisen arvoinen.  

Sitten olikin enää jäljellä kotimatka Ihantalan ja Jääsken kautta kohti Imatraa, ja sieltä edelleen Kouvolaan ja Helsinkiin. Kivaa oli, minkä lisäksi saimme - hyvän oppaan ja matkalla mukana olleiden kertomusten myötä - aimoannoksen tietoa alueen historiasta ja talvi- ja jatkosodan vaiheista sekä myös välähdyksiä nyky-Venäjän tilasta ja elämästä Karjalan kannaksella. 

Matkavalokuvia löytyy seuran verkkosivuilta (www.ikavalkot.fi) sekä seuran facebook –sivuilta.

 
Lue lisää
2016-08-03 10:22:05

Terijoelta. Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua

PAAVO PAJU

Lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen päätimme jälleen lähteä Terijoki-seuran järjestämälle matkalle Terijoki-Zelenogorskiin viettämään yhteistä kaupunkijuhlaa kaupungin nykyisten asukkaiden kanssa. Kaikki olemme sodan jälkeistä sukupolvea, poikani, hämäläisine vaimoineen,  jo toista. Vanhempani, Sylvi ja Toivo Paju ovat molemmat syntyisin Terijoen ja Uudenkirkon alueilta, lopulta kuitenkin asettuneet Terijoen Tyrisevän kylään meren rannalle. Isäni oli ammattikalastaja, rysäTopinakin paikkakunnalla tunnettu.

Koska poikani, nelikymppinen oli mukana ensimmäistä kertaa päätimme lähteä matkaan omalla autolla jotta ennen bussimatkalaisten saapumista ehtisimme tutustua kannakseen laajemminkin. Ensimmäisenä päivänä kiersimme Viipuria jonka vielä aistittavissa oleva, mutta osin ränsistynyt kauneus teki vaikutuksen nuoriin. Rakennusalan koulutettuja kun molemmat ovat. Aallon kirjasto oli illallisen keskustelun pääaiheita.

Kronstadt  

Päiväksi oli valikoitunut Venäjän laivaston vuosipäivä, 27.7. eli päivä jolloin Pietari Suuren laivasto 1714 saavutti ainoan merkittävän meritaisteluvoittonsa Hankoniemen Riilahdessa lyötyään Ruotsin laivaston pienehkön osaston. Pääosan Ruotsin laivastosta purjehtiessa kiireesti Tukholmaa suojelemaan.  Eipä Tsaarien eikä Neuvostoliiton laivasto ennen eikä jälkeen tuota tapahtumaa mitään mainitsemisen arvoisia voittoja sitten ole saanutkaan meriitikseen. Mutta paikka on suvullemme sitenkin merkityksellinen että sittemmin verkko- ja siimaTopiksi muuttunut isäni kalasti äitini kanssa meidän lapsienkin avustaessa sotien jälkeen Riilahden merialueella eläköitymiseensä asti. Ja kalastustila, lapsuudenkotini siis, on edelleenkin sukumme omistuksessa.

Olivat kuitenkin rakentaneet  todella upean uuden moottoritien kohti Pietarin keskustaa ja sehän imaisi mukaansa.  Eräidenkin U-käännösten jälkeen kun vihdoin Kronstatin Merimieskirkon kupoli oli edessämme, marssivat paraatijoukot takaisin kasarmeihinsa soittokunnan tahdittamana. Nyt oli kirkkosalikin avoin ja  mitä upeimmat kultaukset, ikonit ja salin valtavuus ovat sykähdyttävä näky.

Salia kiertää kivitaulujen kehä joissa kerrotaan merkittävistä merellisistä tapahtumista aikojen alusta lähelle nykypäivää. Ja löytyihän sieltä lähes puoli taulullista tekstiä joka oli päivätty 27.7. 1714 ja tapahtumapaikaksi oli merkitty Gangut, nimi jota venäläiset käyttävät Hangosta. Valtaosa muista tapahtumista oli kuitattu parilla rivillä. Kronstadt, kaiken kaikkiaan vaikuttava pala Venäjän historiaa. Illaksi ajelimme Terijoelle hotelli Geliokseen.

Taipalejoen suuta ja Laatokkaa

Seuraavana aamuna suunnistimme kohti Taipalejoen suuta ja Laatokkaa.

Oppaanamme oli kartta johon on merkitty vanhat rajat, puolustuslinjat sotilasrakenteineen sekä merkittävimmät taistelupaikat ja muistomerkit. Vammeljokisuun, Lehtikuusimetsän, Kivennavan, Siiranmäen, sodanjälkeen rakennetun betonisen, ohjuslavetteja varten rakennetun tien (koko järjestelmä näkyy muuten Google-satellittikuvissa hyvin) Venäjä jälleen yllätti Lempaalassa. Vanhan tien viereen oli rakennettu upouusi moottoritie, joten hujauksessa olimmekin Raudussa ja sitten hieman hitaammin Metsäpirtissä. Ja vielä hitaammin Laatokan rannassa.

Paluumatkalla tavoitimme Raudusta vielä perinteistä torielämää, muuallahan torit on yritetty siirtää sisätiloihin kauppakeskuksiin.

omatoimisesti Terijoen kyliä

Seuraavan päivän omatoimiretkellä kaiken sen minkä tiesin, kerroin.

Rajajoen romahtanut/purettu Dyynit hotelli, aikoinaan Repinskajan (Kuokkala) kanssa kai ensimmäiset joihin suomalaisia 60-luvulla majoitettiin, itsenikin kerran. Kellomäki, Terijoenranta ja sokerina pohjalla Tyrisevä, meijän kylä.

Äitini isän aikoinaan kaivamasta ja koko kylänkin käytössä olleesta, sittemmin uudistetusta kaivosta perinteinen vesipullo vanhempieni Hangossa olevan haudan kukkien kasteluun. Sitten rannalle kuvittelemaan millaista oli kalastajan elämä silloin, aavan meren äärellä ja isäni juttuja nuoremmille kertomaan. Kansalaissodan kuumimpana aikana kalastajat ottivat verkkonsa ja veneensä ja siirtyivät kalastamaan Suomenlahden toiselle puolelle Inkerinmaalle, odottamaan tilanteen rauhoittumista. Isänikin 10-vuotiaana. Kun Neuvostoliitto rupesi valvomaan rajojaan tarkemmin ja parhaat kalavedet olivat jääneet rajan taakse, käytiin naapurissa kuitenkin kalassa. Joskus reissu venähti pariksi viikoksi ja paluu tapahtui Spalernajan, (vankila Pietarissa) isäni kohdalla Kronstadtin kautta.

Kun vain kaikki tarinat muistaisi ja muistaisi kertoa nuoremmille.

Illalla bussilla saapui n 40 henkeä.   Yhteisellä päivällisellä tavattiin tuttuja ja tuntemattomia, tarinaa riitti kaikkien kanssa. Illalla ei tuntemattomia juurikaan enää löytynyt, tutuiksi olivat kaikki tulleet. Terijoki yhteisenä nimittäjänä.

KIERTOAJELULLA

Aamulla bussiin kiertoajelulle. Tällä kertaa ryhmän mukana ja oppaana Marja Felt joka puolivuotiaana oli evakkoon Terijoelta lähtenyt. Mutta hyvin oli tyttö jo vauvana kerinnyt paikkakuntaan tutustua, niin tarkkaa oli tarjottu tieto.

Meillä päät kääntyilivät kuin tennisottelussa.

Rajajoen rautatiesilta ei enää ollut kaksivärinen. Sillalla aikoinaan talvisodan ensimmäiset kaatuneet. Niin, jos niitä ”Mainilalaisia” ei lasketa.

Nyt junat suhahtelivat suuntiinsa ilman rajamuodollisuuksia.

Puhtulan kylä korkealla hiekkaharjulla, jossa matkakahvit kruunasi Marjut Torkkelin leipoma herkkukakku.

Raivolassa kävimme laskemassa kukat Edith Södergranin muistomerkille kylän keskustassa ja oman pronssipatsaansa oli saanut Edithin Totti-kissakin. Lehtikuusimetsäkävelyn jälkeen Terijoelle.

Iltapäivän kruunasi upea urkukonsertti Terijoen luterilaisessa kirkossa. Olli Torkkeli ryhmineen on tehnyt suurtyön kirkon kunnostusprojektissa.

Lähtötilanteena oli että ensimmäinen jumalanpalvelus pidettiin vielä elokuvateatterina olleessa tornittomassa rakennuksessa ostamalla näytöksen kaikki liput. Olli kiipesi ennen tilaisuutta katonrajaan poistamaan siellä riippuneen ”Popeda” (voitto) tekstin. Kaunis kirkko, laadukkaat urut ja loistava urkuri. Kelpasi sitä yhdistelmää kuunnella. Samanaikaisesti seuran edustajat nauttivat Zelenogorskin kaupungin johdon tarjoamaa päivällistä juhlapuheineen.  Yhteistyön maljojakin kuulemma nosteltiin. Yhteistyö on tässäkin vaihtoehdoista paras.

Aamulla lähtö itkua vailla. Hyvästejä, halauksia, kiitoksia.

Taas te teitte sen. Retken ikimuistoisen.

Valtatietä Viipurin kautta Torfjanofkaan, juoheat tullimuodollisuudet, Vaalimaalle, sama jatkui ja sitten Haminaan.

Jotain vanhaa ? Muutama jäljellä oleva pitsihuvila, rantapuistikot ja hiekkarannat, dyynit. Tyrisevän kaivo ja ranta. Ja kajavakivi.

Jotain uutta? Suuri määrä toinen toistaan upeampia uusia huviloita, aidattuina pikkuruisilla tonteillaan. Hotelleja toistensa vieressä. Venäläisen asiakaspalvelijan hymy.

Jotain lainattua ? Terijoki.

 
Lue lisää
2016-07-29 08:20:26

Jaakkiman matka

KUVA

Jaakkiman kirkon rauniot.

HEIKKI INKILÄINEN

Vaimoni Ritva Inkiläinen alkoi suunnitella matkaa Jaakkimaan jo kolmisen vuotta sitten. Hänen

äitinsä, Irja Heletoja ja isovanhempansa Vilhelmiina ja Emil Innanen olivat kotoisin Jaakkiman

Luotovaarasta. Vuosi sitten hänen sukuaan alkoi myös kiinnostua matkasta. Niinpä meitä oli matkalle lähtijöitä 11 henkilöä. JaPi-matkat Haminasta räätälöi meille matkan. Tämän kesän

heinäkuussa matka sitten toteutui.

Menimme 15 hengen pikkubussilla Imatralta rajan yli ja meillä oli kuljettajana JaPi-matkojen toimitusjohtaja Jarmo Ahonen. Hän selosti meille matkan varrella ja venäjänkielen taitoisena

hän pärjäsi hyvin paikallisten ihmisten kanssa. Svetogorskin tullissa joudumme odottamaan yli tunnin, sillä tullivirkailijat olivat saaneet uudet ATK-systeemit sekaisin. Vesa Tuomainen kävi jo

Svetogorskissa katsomassa isoisänsä talon raunioita.  Sitten ohitimme Rouhialan voimalaitok-

sen. Jos voimalaitos olisi sodan jälkeen jäänyt Suomen puolelle, niin tuskin tarvitsisi nyt ostaa

Venäjältä tuontisähköä langat punaisina. Jääskessä ylitimme Vuoksen jo toista kertaa. Matka

Räisälään oli monessa kohtaa kuin ”pyykkilautaa”. Räisälässä levähdimme ja täydensimme

ostoksia.

Käkisalmessa näimme Käkisalmen linnan auton ikkunasta Täällä pidimme ruokatauon eräässä

ravintolassa. Jaakkimaan tie oli asfaltoitu, mutta hyvin mutkaista. Jaakkimassa asema on säilynyt, jota kuvattiin ahkerasti. Myös Uudenkylän koulu on säilynyt, jota Ritvan äiti on käynyt.

Ritvan serkun, Arja Erkheikin isä oli taas käynyt Lahdenpohjassa koulua. Sitten lähdettiin

etsimään Ritvan äidin ja Arjan isän kotipaikkaa asemalta kaksi kilometriä koilliseen entistä

Uukuniemen tietä. Talo oli purettu jo sodan jälkeen, mutta onneksi löydettiin talon kivijalka.

Samoin löydettiin siitä 300 metriä pohjoiseen Ritvan äidin kotipaikka.

Nyt mentiin Lahdenpohjaan, jossa majouduttiin hotelli Karleenin uudempaan osaan kahdeksi

yöksi. Illalla vielä katseltiin Lahdenpohjaa. Seuraavana päivänä menimme Sortavalaan, josta

menimme kantosiipialuksella Valamoon. Täällä meillä oli hyvin suomea taitava opas, joka

kertoi Valamon historiasta ja esitteli paikkoja. Lopuksi meillä oli pienimuotoinen konsertti

eräässä kappelissa. Valamon pääkirkot, talvikirkko ja kesäkirkko mykistivät meidät upeilla

ikoneillaan, joissa oli käytetty paljon kultauksia. Joimme vielä kahvit Valamossa ja sitten

lähdettiin kohti Sortavalaa. Kyllä Laatokka, tuo ”Karjalan meri” sävähdyttää suuruudellaan,

joka on yli 10000 neliökilometriä suurempi kuin meidän suurin järvi, Saimaa.

Sortavalassa söimme hotelli Piipun Pihassa ja katselimme Sortavalaa vielä tunnin verran.

Siellä pidettiin ennen sotia Vakkosalmessa suuria laulujuhlia. Vietimme toisen yön Lahdenpohjassa, aamulla kävimme katsomassa Jaakkiman rauniokirkkoa. Se oli valtavan kokoinen, siihen mahtui aikanaan 3000 ihmistä. Kirkko tuhoutui vuonna 1977 tulipalossa. Ritva laski kukat kirkon raunioille. Kävimme vielä Jaakkiman hautausmaalla.

Kotimatkalla tulimme Käkisalmeen, josta ajoimme Sakkolan Kiviniemeen, koska täällä oli

parempi tie. Kiviniemessä katselimme Vuoksen tyrskyjä, jossa harrastettiin koskimelontaa.

Nyt tulimme Valkjärven kautta Muolaan Ylä- Kuusalle, jossa meillä oli ruokapaikka vanhasta

kivinavetasta tehdystä ravintolassa. Sitä piti professori ja hänen inkeriläinen vaimonsa. He

puhuivat hyvin suomea. Täältä jatkoimme Viipurin maalaiskunnan Portinhoikkaan, jossa on

suuri neuvostoaikainen sotamuistomerkki. Sen jälkeen tulimme Svetogorskin kautta Suomeen.

Kaikki olivat tyytyväisiä onnistuneeseen ja antoisaan matkaan.

 
Lue lisää
2016-07-29 08:21:35

Valkjärvellä – esi- isien kotikonnuilla

KUVA 

Heikki Inkiläinen laskee kukat kirkon muistomerkille.

HEIKKI INKILÄINEN

Kalevi Ponkkonen on pari vuotta ihmetellyt, miksi  Inkiläisen Heikki ei ole käynyt Valkjärvellä,

vaikka hänen isänsä ja mummonsa on sieltä kotoisin. Isoisä on kuollut jo Karjalassa vuonna 1934. Tänä kesänä minä sitten hankin monikertaviisumin ja kävin Kallen kanssa parin päivän reissulla Valkjärvellä.

Olin minä karjalaisuudesta kiinnostunut jo asuessamme Lauritsalan Mustolassa. Kävin silloin

Saimaan Kanavan Karjalaisten tilaisuuksissa. Vuonna 1960 muutimme Joutsenoon isän työn

perässä ja meni pitkä aika ennen kuin juurruin joutsenolaiseksi. Olin kyllä 30 vuotta Kaakon

Karjalaisten jäsen ennen kuin liityin Joutsenon Karjalaisiin.

Yritimme mennä Nuijamaan kautta Venäjälle, mutta meidän täytyi tulla talaisin Suomeen

vaikka olimme odottaneet Venäjän tullissa kaksi ja puoli tuntia. Tullivirkailija ei laskenut,

koska Kallella oli autona Ford Focus eikä Hyundai Pony, jolla Kalle oli useita kertoja käynyt

aiemmin Venäjällä. No tulimme takaisin Joutsenoon, Kalle vaihtoi autoa ja menimme Imatran

kautta rajan yli. Siellä jouduimme taas Svetogorskissa odottamaan yli tunnin ennen kuin pää-

simme rajan yli.  Moni olisi jättänyt matkan seuraavaan päivään, sillä kello oli jo yli 14, mutta

me emme antaneet periksi.

Jääskessä ohitimme Rouhialan voimalaitoksen, joka oli Stalinin tärkein sotasaalis, oikea lotto-

voitto hänelle. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Viipurin maalaiskunnassa Ihantalan

taistelun muistomerkki, johon minä laskin kukat. Minä yllätyin maisemien kauneudesta ja

luonnon vehmaudesta. Seuraavaksi pysähdyimme Muolaan Kyyrölässä. Kyyrölä oli kuuluisa

savipoteistaan. Nyt tämä saviperinne jatkuu Hämeenlinnassa, jossa Tiina ja Jaana Uschanoff

jatkavat isänsä Leon perinnettä. Nyt alamme olla lähellä isän ja isovanhempien kotiseutua

Valkjärven Valkeamatkaa.

Valkjärvellä on isoja korkeuseroja ja niinpä siellä kehitetään kovaa vauhtia loma- ja urheilukeskuksia. Me kävimmekin katsomassa toista laskettelukeskusta, jossa joimme kahvit.

Täältä oli hyvät näköalat kauas pitäjälle. Tästä vähän matkan päässä oli taivaalle suunnattu

valtava satelliittilautanen.

Saavuttuamme Valkjärven keskustaan varasimme yöpaikan  hotelli Radugasta läksimme kiertämään kirkasvetistä ja kuulemma kalaisaa valkjärveä. Sen itärannalla tiellä oli puomi, joka

oli onneksi auki, jonka jälkeen järven rannalla oli komeita datshoja. Ne oli korkeilla aidoilla

aidattuja. Koko kierros järven ympäri on noin 14 km. Sitten kävimme katsomassa keskustassa

joutsenolaisen Aulis Lunnon  vanhempien kotitaloa. Nyt uni maittoi pitkän ja seikkailurikkaan

päivän jälkeen.

Seuraavana aamuna kävin kuvaamassa hotellin lähistöllä olevia uusia kerrostaloja. niiden pihalla oli upeita maastureita. Ladoja en nähnyt Valkjärvellä ollenkaan. Aamupalan jälkeen lähdimme katsomaan kirkonpaikkaa. Valkjärven viidennestä kirkosta on vain kivijalka jäljellä.

Löydettyäni kaupasta kukkia laskin kukat kirkon portaiden vieressä olevalle muistomerkille

ja sankarihautausmaan ristille. Tuntui pahalta, kun venäläiset olivat haudanneet omiaan             melkein kirkon rappujen eteen.

Sitten kävimme Valkeamatkassa. Matkalla sinne oli mielenkiintoista havaita se, kuinka selkeästi erot näkyvät muun muassa asumisessa. Teiden varsilla on kaatumaisillaan olevia mökkejä

ja hulppeita taloja vieretysten ja kaikissa asutaan yhtä lailla. Tiesin, että isäni kotitalo on purettu  ja sen paikalla on viljapeltoa. Hänen kotipaikkansa sijainti olisi ollut melkoista hakuammuntaa, mutta tulipahan käytyä isän entisessä kotikylässä. Nyt kävimme tutustumassa Valkjärven toiseen laskettelukeskukseen. Siellä oli kaksi uutta hotellia ja upeita uusia taloja.

Sitten tulimme Viipurin ja Svetogorskin kautta kotiin. Tulomatkalla kävimme katsomassa

Jääsken viidennen tuhoutuneen kirkon paikkaa. 

 
Lue lisää
2016-07-11 12:43:44

Karjalan kunnailla ja Kannaksen teillä

Matkatunnelmia kirjasi

Irja Jefremoff

 

Ylä-Lapin Karjalaseura järjesti kesäkuun alussa retken Karjalan kannakselle ja Pietariin. Pienen osallistujamäärän vuoksi retki toteutettiin Ivalosta Helsinkiin julkisia kulkuneuvoja –bussi- ja junavuoroja-  hyväksi käyttäen.  Helsingistä matkaa jatkettiin Viipuriin nopealla Allegro-junalla. Viipurissa odotti venäläisen ohjelmapalveluyrityksen pienoisbussi,  jolla matka jatkui kohti Terijokea.  Retken erityiskohteena olikin terijokelaissyntyisen Pirkko Mattuksen, omaa sukuaan Luoma-ahon, kotipaikat Terijoella ja Kivennavan Jalkalan kylässä.


MENOMATKALLA Terijoelle pysähdyttiin ensimmäiseksi Raivolan kylässä. Kauniin puukirkon takaa löydettiin runoilija Edith Södergranin ja kissansa Totin muistokivet. Raivolasta matka jatkui Vammelsuuhun,  ja sen jälkeen saatiinkin nauttia rehevästä merenrantamaisemasta vanhoine ja uusine huvilamiljöineen. 

Terijoen keskustassa on säilynyt funkkis-tyylinen Terijoen Osuuskaupan rakennus, jossa Pirkon isä oli aikanaaan työskennellyt. Terijoki  oli Pirkolle lapsuudesta tuttua asuin- ja kotiseutua. Lähellä sijaitsevat kirkot – Terijoen luterilainen kirkko sekä Kazanin Jumalanäidille pyhitetty ortodoksikirkko ovat molemmat kunnostettuja ja nykyisin kirkollisessa käytössä. Luterilainen kirkko ei ikäväksemme ollut enää auki meidän Terijoelle  saapuessa.

Retken majapaikaksi oli valittu Cronwell Park-hotelli Kuokkalassa eli Repinossa. Paikan nimi jo kertoikin, että lähellä hotelliamme sijaitsi taiteilija Ilja Repinin ateljeetalo, johon meillä oli myös mahdollisuus  tutustua matkamme aikana. 

KOLMANNEN MATKAPÄIVÄN retki suunnattiin Kivennavan Jalkalan kylään, jossa Pirkon isovanhempien kotitalo aikanaan sijaitsi ja jonne myös hänen vanhempansa talvisodan evakosta palattuaan asettuivat ja rakensivat oman talon. Pirkon edellisestä vierailusta Jalkalaan oli ennättänyt kulua kymmenisen vuotta, joten jännitys oli suuri, mitä entisille kotipaikoille nyt mahtoi kuulua. 

Entinen kotikylä oli rakennettu täyteen näyttäviä pietarilaisten ”datsoja”,  joita ympäröivät vankat aidat ja lukitut rautaportit.  Mutta ihme kyllä Pirkon isän rakentama talo oli jäljellä, korjattuna ja osin laajennettuna, korkean aidan sisällä. Uutta päärakennusta oltiin rakentamassa tontille.  Monella tavalla koetettiin saada näkymää entisen kotitalon pihapiiriin: yhdistyksemme sihteeriä Eevaa tuettiin seisomaan sementtisen kaivonrenkaan päälle ottamaan kuvaa aidan sisäpuolella näkyvästä kotipihasta.

Pirkon tytär Maarit löysi kuvakulman pihalle portin alitse. Joka tapauksessa oli iloinen asia, että kotitalo oli säilynyt, sitä käytettiin ja oli kunnostettukin.

Jalkalan kylässä sijainnut Parviaisen talo liittyy Vladimir Iljits Leninin historiaan Venäjän vallankumouksen alla. Paikalle rakennetussa museossa esitellään vallankumousjohtaja Leninin vaiheiden ohella kylän karjalaisasutuksen historiaa.  Näyttelyssä oli kuvia niin Pirkon vanhempien kuin isovanhempienkin rakentamista taloista sekä perheenjäsenistä. 

Pirkko tyttärineen otettiin huomaavaisesti vastaan, ja kohta istuimme koko ryhmä ulkona teepöydässä odottelemassa, että museoväki oli ohjannut museossa ennen meitä vierailleet ryhmät luontopolulle. Pian sitten saimmekin perusteellisen esittelyn sekä Parviaisen talolla että museolla. Pirkon isovanhempien talo museota ympäröivän luonnonsuojelualueen sisällä on säilynyt ja odottaa kunnostus-määrärahoja. Mummolan pihalla saimme kokea koskettavan hetken Pirkon lausuessa meille Ilmari Pimiän runon Kivennavasta.  Paikalle kutsuttiin myös museon entinen johtaja, joka oli eläkkeelle jäätyään asettunut asumaan Jalkalan kylään.  Pirkko Mattus oli valmistuttanut  lahjaksi museolle ja sen entiselle johtajalle valokuvakirjan vaiheistaan Terijoelta ja Kivennavalta ensin Längelmäelle ja sitten ammattiin valmistuttuaan kätilöksi ja porotilan emännäksi Inarin Lappiin.

KOSKETTAVAN kotipaikkakäynnin jälkeen suuntasimme entisen Lintulan luostarin paikalle, jonne on kohonnut uusi kaunis kirkko. Kirkkoa esitteli meille paikalla rakennustöidenkin aikaan mukana ollut sisar Maria. Paikalla viimeisteltiin ympäröivää piha-aluetta, ja saimme kuulla Kivennavan Lintulan olevan jo nyt merkittävä pyhiinvaelluskohde alueella.

Kolmas matkapäivä vei ryhmämme aurinkoiseen Pietariin, jonka kohteita meille esitteli paikallisen oppaan ohella erinomainen Pietarin ja Venäjän historian tuntija Mirja Luomakoski, joka toimi myös tarvittaessa tulkkinamme. Viimeisenä matkapäivänä palattiin Viipuriin. Pyöreässä tornissa nautitun hyvän lounaan jälkeen oli aikaa tuliaisostoksiin. Oli aika kiittää meitä neljä päivää hyvin palvellutta viipurilaista autonkuljettajaa ja siirtyä raja- ja tullimuodollisuuksien jälkeen asemalaiturille, josta nousimme jälleen Allegro-junaan.  Kannaksen vehreydessä ja lauhkeassa meri-ilmassa vietettyjen päivien jälkeen kotona pohjoisessa odotti kolea alkukesä räntä- ja lumisateineen.

 
Lue lisää
2016-07-01 10:28:58

Lumivaaran asioidenhoitomatka

KUVA

Lumivaaran kirkon kello Huuhanmäellä Jaakkiman Paikjärven rantamilla.

Kari ja Raija Rapo,  Vaasa

Juuret syvästi Lumivaaran mullassa

Kesäkuun alkupäivinä suuntasimme automme nokan kohti Karjalaa. Tiesin jo ennakkosuunnitelmia tehdessä, että aikamme vierähtää Lumivaaran asioiden hoidossa.

Sortavalassa oli hoidettavana Lumivaaran sankarihautausmaan ristien teettäminen paikallisella puusepällä. Olin jo keväällä pyytänyt tarjouksen ja antanut työohjeistuksen ristien tekemisestä. Nyt jäivät hoidettavaksi vain käytännön asiat. Myös risteihin tulevien nimilaattojen hinta ja tekijä saatiin selville. Enää puuttui vain lupa Lahdenpohjasta ristien laiton osalta. Torstaina iltapäivästä saavuimme Sortavalaan ja lähes vuorokauden päästä pääsimme jatkamaan matkaa kohti Lahdenpohjaa. Lahdenpohjassa oli tarkoitus neuvotella ristien laittoluvasta, mutta siellä ei meitä voitukaan ottaa vastaa perjantaina.

Kävimme  samalla Jaakkiman sankarihautausmaan muistomerkillä laskemassa Lumi –Säätiön kynttilän.

Olimme tällä kertaan majoittautuneet Huuhanmäkeen erääseen mökkiin, josta oli näkymä Paikjärveen. Illan suussa lähdimme käymään Lumivaarassa, missä mitoitimme sankarihautausmaan alueen. Muistomerkille laitoimme Sortavalasta tuodut kukat ja laskimme kynttilän.

Kävimme myös entisen Leinosen myllyn alueella asuvan Albertin luona, mutta siellä olivat portit lukossa. Myllykylästä lähdimme Räimäkeen. Mennessä korjasimme kalmiston tienviitan näyttämään oikeaan suuntaan. Piipahdimme Musan ja Viktorin luona. Veimme myös kynttilän Räimäkeen. Kalmiston opaskyltti oli puusta pois, olikohan kaivinkoneen kauha ”vahingossa” osunut, koska siinä paikassa oli kaivettu ja laitettu mökkikylien opasteita.

”Harviin” suuntaan on perustettu tiettävästi kaksi uutta mökkikylää. Oli perjantai- ilta ja Harviin tiellä oli liikettä.  Huomio kiinnittyi siihen, että oli paljon sellaisia autoja liikkeellä, joissa oli polkupyöriä katolla. Pietarin asukkaat olivat tulossa viettämään viikonloppua Lumivaaraan.

Lauantaiaamuna suuntasimme Leinosen myllylle. Albertiin olimme perjantaina illalla olleet puhelinyhteydessä. Alberti lupasi tulla meille tulkiksi ja autonkuljettajaksi. Tutustuimme ensin Leinosen myllyn tienoisiin. Meille kerrottiin suomalaisten rakentamasta sillasta, joka oli mennyt rikki vasta vuonna1949, kun panssarivaunu oli siltaa ylittänyt. Meille kerrottiin tulvasta, joka oli täyttänyt Iijoen muutama vuosi sitten.

Lähdimme liikkeelle Albertin autolla kohti Lumivaaran luterilaista hautausmaata. Sielläkin laskimme kynttilän muistomerkille ja istutimme kukkia. Yhdessä suunnittelimme Albertin kanssa syyskuun hautausmaatalkoita, mitä silloin voisimme tehdä luterilaisella kalmistolla.

Matka jatkui kohti kirkon ”suntion” Andrein työpaikkaa Hangasjärven mökkikylää. ”Suntiolle” oli täysi yllätys, kun saavuimme vieraaksi. Hän oli lastannut peräkärryyn välineet valmiiksi, sillä hän oli lähdössä kirkonmäelle leikkaamaan ruohoa. Albertin avustuksella keskustelimme nykyisistä ja tulevista. Yllätys oli, kun ”suntiomme” sanoi lopettavansa työn tämän vuoden jälkeen eli sanoi itsensä irti.  Tarjolla oli uusi ”suntio”, mutta se asia siirrettiin syksyyn.

Katselimme vielä yhdessä valokuvia, jotka olin saanut Pietarista. Niiden arveltiin olevan mahdollisesti ”Juhon” sormuksen löytöpaikalta jostain päin Lumivaaraa tai sitten jostain Karjalasta. Albert ja Andrei ei kuvien paikkoja tunnistaneet.

Poikkesimme omilla juurillani Ukko Roopen pihapiirissä. Otin muovikassin pohjalle maksaruohoa, jota sitten istutan kotipihaamme.

Poistuimme Leinosen myllyn alueelta omalla autolla kohti vaimoni Raijan isän kotipaikkaa Tervajärvellä. Riihikalliolla keitimme ruokaa ja kohvit. Jatkoimme Ihalaan, sillan ja myllyn maisemiin. Poikkesimme myös Ihalan asemalla.

Ehdimme käydä ennen sulkemista Huuhanmäellä avatussa uudessa matkakohteessa. Suomalaisten louhimaan kallioluolastoon oli tullut museo, joka kertoi sodan ajan historiasta sekä erilaisista kivilajeista. Paikan nimi oli nyt Huuhkanmäki.

Tiesimme myös, että Huuhanmäessä erään hotellin pihassa on pienempi Lumivaaran kirkon kelloista. Löysimme hotellin ja kellon. Hotellin terassilla tapasimme hotellin johtajan. Kerroimme, keitä olemme ja miksi olemme täällä. Hän tiedusteli mielipidettämme kellon nykyisestä sijainnista. Vastasimme, että kellon paikka olisi kirkon tornissa, mutta parempi paikka on nyt se, missä on kuin jossain muualla.

Ajoimme mökille järven toisella puolen. Istuimme mökin terassilla ja vaimoni sanoi kuuletko, kun kello lyö. Hotellin johtaja oli päättänyt soittaa meille Lumivaaran kirkonkelloa, olihan lauantai - ilta ja ehtookellojen aika.

Tämä Lumivaaran kirkon pienen kellon soitto, meille lumivaaralaisjuurisille, oli hieno kokemus meidän matkallamme.

”Sie kuulet sen,

tuon äänen niin tutunoloisen.

Kesäillan rauhassa,

sen ääni kantautuu

veden pintaa pitkin.

Se helähtää, se helkähtää –

tuo kello oman kirkon.

Ei ole se kellotapulissa – omassa,

 vaan Luojan taivaan alla

soimassa kiitosta, kertomassa mennyttä tarinaa,

tuomassa muistoja meille”.

 
Lue lisää
2016-06-30 09:11:40

Jantuset juurillaan

Kuva:

Karjalan Liiton myöntämät hopeiset ansiomerkit jaettiin Pyhäjärven kirkolla. Merkkien saajat vasemmalta Markku Talja, Paula Pöysti ja Seija Halme. Merkit jakoi seuran varapuheenjohtaja Martti Talja.

 

 

ESKO KIURU

 

Kesän ollessa heleimmillään Vuoksenrannan Kaskiselän Jantusen sukuseura juhlisti 25-vuotista olemassaoloaan järjestämällä juhlamatkan juurilleen Kannakselle 17-19.6.. Täysi bussillinen eli 47 henkeä ylitti rajan aamuvarhaisella.

Kaukaisimmat sukuseuralaiset olivat Victoriasta, Kanadaan länsirannikolta ja Ruotsista. Erittäin ilahduttavaa oli nuoremman sukupolven mukanaolo. Vanhan perinnetiedon jatkuvuuden takasi myös muutaman Vuoksenrannassa syntyneen ”Jantusen” läsnäolo.

 

Vuosikokous bussissa

 

Matkan aikana hieman yli 200-jäseninen seura piti myös vuosikokouksensa bussissa. Seuran sukuneuvosto valittiin ja sen esimiehenä jatkaa Seija Halme. Seuran tulevan toiminnan painopisteistä voisi mainita haasteellisen suvun vanhojen asuinsijojen ja muun kyläyhteisön gps-paikannuksen uusille kartoille nykytekniikkaa käyttäen; siis eräänlaista ”geo-kätköilyä”. Se varmistaa myös nuoremman sukupolven tiedonsaannin. Toinen projekti on suvun oma valokuva-albumi digitaalisesti ja valokuvakirjatekniikalla toteutettava ”uusi sukukirja”, joka täydentää aikaisemmin julkaistuja kahta erittäin laajaa sukukirjaa.  Työtä ja haastetta siis riittää!

 

Sukuhistoriaa

 

Kaskiselän Jantusten kantaisänä on sinne v. 1698 asettunut Elias Jantunen. Jantusten kantatalo Jantulan kylässä Helisevän järven rannalla läänitettiin v. 1632 Erik Tranalle. Hänen läänityksensä käsittivät osan Pyhäjärveä. Jantuset kokivat vääryyttä joutuessaan alitettuun asemaan eivätkä oikeustoimetkaan tuoneet maita heitä tyydyttävällä tavalla takaisin. Jantuset muuttivat Suurten nälkävuosien jälkeen Jääsken Kaskiselkään 1600-luvun lopulla Peltomiehen autiotilalle. Ja sieltä alkoi sitten suku lisääntyä ja laajentua Vuoksenrannan Kaskiselän kylässä silloisesta kantatalosta. Uusimman, v. 2012 julkaistun 800-sivuisen sukuhistorian henkilöhakemiston mukaan Elias Jantusen jälkeläisiä on nykyisin reilut 12000 henkilöä.

 

25-vuotisjuhla

 

”Normaalien” rajamuodollisuuksien jälkeen ohitimme Viipurin ja pääsimme iltapäiväksi Kivennavalle Lintulan sivuluostariin lähelle Terijokea. Luostari on aivan uuden Viipuri-Pietari -tien varressa. Vanhat rakennukset ovat tuhoutuneet, mutta isolla Moskovan rahalla rakennettu, nykyisin sivuluostarina toimiva Lintula on saanut uuden upean kirkon. Luostarin puutarhasta saimme nunnan avaamaan kirkon ovet. Ja sisällä odotti viimeisen päälle rakennettu kirkko lukuisine ikoneineen ja muine koristeineen. Kirkko oli osittain rakennettu vanhojen perustusten päälle ja uudet kivet arvelimme tuoduiksi Antrean kiviveistämöiltä, muitahan ei Venäjän tässä osassa ole. Vanhat kuuset ympäröivät luostaria.

 

Kivennavan kirkolle

 

Meillä oli onni, että opas oli omasta takaa eli matkaseurueessamme oli yksi toisen polven kivennapalainen, Marja Halme, joka toimi oppaanamme. Kivennavan kirkonmäellä yritimme paikantaa viimeisimmän kirkon merkkikiviä ja sankarihaudan reunakiviä. Vaikeata se on, koska rakennukset tulevat lähemmäksi ja lähemmäksi. Ja ovat jo osittain jyränneet vanhat kulttuurimuistomerkit. Katri Paavolaisen hautamuistomerkki kuitenkin on niin mahtava, että se näyttää vastustavan paikallisia oloja.

 

Kiviniemi

 

Kohti Vuoksen Kiviniemeä ajaessamme ohitimme myös Olavi Paavolaisen Vienolan, jota ei tietenkään enää ole olemassa. Pietarin läheisyys väestöpaineineen ja hyvät yhteydet sinne ovat vaikuttaneet siihen, että ”entinen maailma” Kivennavalla esittäytyy paljolti vain hienoissa maastonäkymissä. Sotahistoria Kivennavan läheisine Siiranmäkineen ja Kuuterselkineen sekä rajantakaisine Mainiloineen luonnollisesti puhuttelee matkalaisia.

Yöpyminen Sakkolan Kiviemessä Vuoksen Suvannon suulla havisi myös lähihistoriaa. Itse asiassa Taipaleen joen avaaminen Vuoksen pinnan laskemisineen ja sen juoksusuunnan muuttaminen 1800-luvulla Kiviniemen kohdalta vaikutti aivan oleellisesti myös yläjuoksun Vuoksenrannan oloihin. Uutta viljelysmaata tuli kilometrikaupalla ja isännät olivat tyytyväisiä. Nyt pitkä koski mahtavine kuohuineen näyttää houkuttelevan draftailijoita ei vain Pietarista vaan myös Suomesta. Ties monesko on myös kosken ylitse nykyisin rakenteilla oleva silta, jota tarvitaan Pietari-Käkisalmi -liikennettä varten. Sotien aikana puolin ja toisin tuhottiin ja rakennettiin useampia siltoja tähän strategisesti tärkeään paikkaan. Taisi olla myös niin, että hotellimme oli juuri niillä paikkeilla, joilla Talvisodan aikana puna-armeija yritti Vuoksen ylitystä mm. lähettämällä panssarivaunuja toiselle puolelle, mutta jää ei näitä kestänyt. Koskeenhan vaunut päätyivät eivätkä hiihtojoukot saaneet vahvistusta.

 

Seuraavana päivänä eli lauantaina 18.6 ei kesän heleydestä enää ollut paljoakaan jäljellä. Myrsky ja sade pyyhki Kannasta ja Laatokkaa niin, että tutustumismatkasta Konevitsan saarella ei tullut mitään. Laivamatkat olivat liian vaarallisia ja ne oli peruutettu. Matkajohtomme kehitteli suunnitelma B:n lauantaiksi. Matkallamme oli mukana ”sukuun naitu” Pirjo Jantunen, joka kertoi elävästi äitinsä lotta-muistoja Konevitsan saarelta ja elämästä siellä. Pirjon äiti oli kotoisin Mennonmäestä, Laatokan rannalta vain parin kilometrin päästä Sortanlahdesta. Selvisi myös, että saaren ja luostarin nimi tulee ”hevoskivestä” saarella (koni). Ja että tyynellä säällä kesällä tosiaan inversio-ilmiön johdosta Konevitsan luostarin kellot todella kuuluivat veden yli mantereelle usean kilometrin matkan. Laatokan äärettömyys ja Sortanlahden satama jäivät siis nyt näkemättä, mutta jäihän jotakin ensi kertaankin.

 

Pyhäjärvi

 

Pyhäjärvelle oli sovittu tapaaminen Pyhäjärvisäätiön edustajien kanssa. Mahtava 1936 paljastettu lahjoitusmaamuistomerkki on tapaamispaikkana. Talkooporukka oli myös edellisenä päivänä saanut loppuun sankarihautausmaata ympäröivän aidan uudelleenmaalauksen ja kirkon muistomerkin aitauksen uudistamisen.

Vuoksen- ja Pyhäjärvisäätöiden nokkamiehet, meidän Martti Talja ja Pyhäjärven Pertti Hakanen – virkaveljet myös Eduskunnasta – totesivat, että molemmissa säätöissä ja pitäjäseuroissa on yhtenevät tavoitteet: pyrkimys olemassa olevien kulttuurimuistomerkkien (kirkot/niiden rauniot, hautausmaat, sankarihautausmaat) suojelun varmistamiseen yhteistyössä paikallisten viranomaisten kanssa.

Seuraavaksi käynti Pyhärven Taubilan (Touvilan) mahtikartanon maille. Mahtavat tammi- ja lehmuskujat olivat jäljellä. Samoin osa hedelmätarhasta. Karl Fazer oli aikanaan omistanut kartanon. Ei ihme, sillä yleensä Kannaksen nykyoloihin verrattuna ei voinut olla huomaamatta, että Pyhäjärven seutu on nytkin hyvin hoidettua.

 

Käkisalmi

 

Sateinen ja myrskyävä Kannas näytti voimansa matkan suuntautuessa kohti Käkisalmea. Onneksi pääteille ei kaatunut puita, hoitamattomissa tienvierimetsiköissä kyllä sitäkin enemmän. Käkisalmen linnassa meille sattui hyvä opas – sen jälkeen kun olimme löytäneet hänet. Linnan ja Käkisalmen historia oli mielenkiintoinen varsinkin niiltä ajoilta, jolloin se oli Novgorodin/Moskovan/Pietarin alainen. Suomen itsenäisyysaika oli myös dokumentoitu hyvin valokuvin. Talvi- ja jatkosodan historia karttoineen sen sijaan kuvastaa neuvostoajan historian tulkintoja. Käkisalmen ”vapautushistoria” ei myös ole yhteneväinen suomalaistulkintojen kanssa. Museotekstit olisi kyllä syytä saada myös muulla kielellä kuin vain venäjäksi.

 

Vuoksenranta

 

Sunnuntaiaamuna oli sitten kotikylävierailun aika. Matka Räisälän, Sairalan ja Antrean kautta Vuoksenrannan kirkolle sujui nopeasti isoja sepelirekkoja ja tien kuoppia väistellen. ”Sotahistorioitsijamme” Martti selosti linja-autossa talvi- ja jatkosodan taisteluja Antreassa ja Vuoksenrannassa. Hyvin valmisteltuun matkaan kuului myös SA-kuvien perusteella näistä samoista tapahtumista valmisteltu valokuvadokumentaatiokansiosto. Kiitos Mikko Halmeelle. Varsinkin Äyräpää-Vuosalmi -taistelut olivat niitä, jotka aivan uudella tavalla avautuivat matkan nuoremmille osallistujille. Aivan ratkaisevaa oli suomalaisen, Kaskiselän kyliin sijoitetun tykistön ja sen Sintolan harjulle, Onni-tukikohtaan sijoitetun tykistön tulenjohdon merkitys.

 

Vuoksenrannan kirkolla pidettiin pieni muistohetki ennen matkan jatkamista n. 10 km:n päässä olevaan Kaskiselän kylään, Jantusten ”kotikylään”. Sukuneuvoston esimies Seija Halme luki tätinsä muistelman Vuoksenrannan kirkon viimeisestä kirkollisesta toimituksesta: suurhyökkäyksen vuoksi Vuoksenrannan väestö evakuoitiin 18.6.1944 ja kylän tuli olla tyhjä illalla klo 18. Jumalanpalveluksessa tuona päivänä kirkko oli täynnä sotilaita. Sen jälkeen tuli vihkitoimitus, jossa Seijan kummitäti vihittiin. Ja välittömästi nuorikko lähti evakkoon ja tuore aviomies takaisin rintamalle. Myöhemmin 90-luvulla veteraanitilaisuudessa, joku muisteli olleensa jumalanpalveluksessa Vuoksenrannassa 18.6. ja sen jälkeen muistavansa jonkun vihkiäiset. Seijan täti oli noussut ylös ja sanonut ”Se morsian olin minä”.

 

Matka Vuoksenrannan kirkolta Kaskiselkään ei suju muuten kuin venäläisillä maastobusseilla, joiden maavaran on oltava ainakin 40 cm. Kahdella bussilla siis eteenpäin. Jakauduttiin taloittain. Erinomainen apu oli kylän kartta, johon talojen paikat oli merkitty. Kukin nautti perinteiseen karjalaiseen tapaan ”omassa” talossaan (lue: sen kivijaloilla) sunnuntaibrunssin – nykyolot huomioiden tietenkin. Joku vielä kaivoi ruusunjuuren tai teki omista koivuistaan vihdan.

Iltapäivän lopussa kokoonnuttiin takaisin Vuoksenrannan kirkolle. Kukkivat jasmiinikimput laskettiin Leiposten hautausmaalle, Noimäen kirkon raunioille sekä Vuoksenrannan kirkon sankarimuistomerkille. Vielä yhteiskuva ja sen jälkeen matka kohti koti-Suomea.

 

 

 

 

 

 
Lue lisää
2016-06-30 09:10:19

Matkalla sukujuurilla Heinjoella

OSMO KAHILA

Viime kesänä me Kahilan sisarukset teimme päätöksen, että teemme ainakin vielä yhden kotiseutumatkan isovanhempien ja vanhempien entiselle kotiseudulle Heinjoelle ja tarkemmin siellä Kämärän kylään.

Valmistelu alkoi elokuussa viime vuonna ja tietoa löytyi facebookista ja Terhi Koivistolta. Lisäksi olimme mukana Heinjoki -tilaisuudessa lokakuussa Karkkilassa, jossa saimme lisävinkkejä matkaan.  Talven aikana kerättiin porukkaa kotiseutumatkalle.  Saatiin  yli kymmenen henkeä ensivaiheessa, mutta muutama valitettava peruutus tuli. Matkan järjestäjänä toimi Heinjokisäätiö, joka hoiti järjestelyt erinomaisesti.

Toukokuun lopulla hyppäsimme Vainion liikenteen tilausajobussiin pitkin Uuttamaata ja Helsinkiä jo aamuvarhaisella ja sieltä kohti Pyhtäätä, josta kyytiimme nousi matkanjohtaja Terhi Koivisto.

Rajamuodollisuudet sujuivat nopeasti. Matkamme jatkui kohti Viipuria ja poikkesimme mm. Tali-Ihantala alueella olevalla neuvostosotilaiden hautamuistomerkillä, jonka kunniatauluissa oli n. neljätuhatta nimeä. Kävimme myöskin uusitulla Karisalmen rautatieasemalla.

Majoitus hotelli Druzhbassa. Illallisen jälkeen kukin lähti tutustumaan Viipuriin.

Kävellessämme Viipurin kaduilla totesin, että ei ole paljon rakennusten korjaus edistynyt edellisen kerran jälkeen, josta on yli kymmenen vuotta. Salakkalahden ympäristön kävelytien kunto on todella heikko ja sille tulisi pikaisesti tehdä jotakin.

Lauantain aamiaisen jälkeen lähdimme kohti Heinjokea. Ensimmäinen pysähdys oli Kämärän-kylässä, jossa oli asuneet mm. isovanhempani ja vanhempani ennen sotia. Löysimme pienen etsiskelyn jälkeen isovanhempiemme asuintalon kivijalan pusikoiden keskeltä ja lisäksi sodan aikaista romua.

Sateessa suuntasimme kohti Kämäräjärveä. Veljeni oli päättänyt, että hän ui Kämäräjärvessä ja hän myöskin toteutti sen.

Meidän seurassa oli miellyttävä äiti ja tytär Salosta, jotka iloisuudellaan vesisateessakin sai meidät muutkin hyvälle mielelle. Kiitos heille siitä.

Kävimme myöskin Heinjoen kirkon ja hautausmaan raunioilla, jonne Heinjokisäätiö oli aiemmin laittanut opastetaulun niin kotiseutumatkalaisille ja paikallisille tiedoksi mitä ko. paikalla oli aiemmin ollut. Marja Paakki piti valaisevan esitelmän Heinjoen kirkon vaiheista. Kiertelimme tosi huonoilla teillä ammattitaitoisen  linja-auton kuljettajan kyydissä Terhi Koiviston kertoessa meille Heinjoen paikoista ja missä oli asunut ennen suomalaisia. Monta tuttua nimeä kuulin.

Sunnuntaina kiertelimme Viipurissa ja ostoksilla kauppahallissa. Paluumatka sujui rajamuodollisuuksineen kiitettävän nopeasti. Meitä oli matkalla lähes neljäkymmentä osallistujaa ja niin heille kuin matkan järjestäjille kiitos mukavasta matkasta.

 
Lue lisää
2016-06-29 15:19:22

Haminan seudun Karjala-seura kulttuuri- ja sotahistoriallisella matkalla

RITVA RIKKA

Kuva Raija Herrala

Haminan seudun Karjala-seuran alkukesän ohjelmassa oli matka sotahistoriallisille seuduille Laatokan ja Äänisen seuduille.

Maanantaiaamuna 30.5. kymenlaaksolaisten lisäksi oli matkalaisia myös Helsingistä, Joutsasta,ja Lappeenrannasta. JaPi-Matkojen tilausliikenteen bussi lähti jo varhain Haminasta halki Etelä-Karjalan kohti Niiralan rajanylityspaikkaa. Ritva oli jo kokeneena matkanjohtajana lounaspaikalle Pajarinhoviin päästyä ohjeistanut kaikki papereiden täyttämiset ja niinpä rajalla ei tarvinnutkaan kovin kauaa ylitystä odotella.

Matkalaisten ryhmän koko oli 24 plus vakituinen kokenut kuljettajamme Ahosen Jarmo. Pakollisten Venäjän tullin jälkeisten ”laskenta- ja leimatarkastusten” jälkeen matka eteni ripeästi kohti Laatokan rantoja myötäilevää tietä Koirinojalle ja Surunristin muistomerkille laskimme kukat sen juurelle. Muutaman kymmenen metrin päässä olevan muistokiven juureen laskimme sytytetyn muistokynttilän kaikkien alueella käydyissä taisteluissa menehtyneiden sankarivainajien kunniaksi.

Sotahistorian asiantuntijamme Taisto selvitti kuulijoille sekä talvi- että jatkosodan vaiheita ja alueella olleiden mottien kohtaloita. Ritvan selostus kuultiin Surunristin muistomerkin tekopäätöksistä ja sen tekijöistä. Matka jatkui Loimolan ja Uuksujoen kauniita maisemia ihaillen. Kollaalle pysähdyimme, poimimme orvokkeja ja kieloja, jotka veimme maljakossa siellä olevalle muistomerkille ja myös sinne laskimme muistokynttilän.

Iltaan mennessä saavuimme ensimmäisen yön majapaikkaamme, Suojärven hotelli Kareliaan. Illalla jäi muutama tunti aikaa tutustua paikkakuntaan.

Seuraavana matkapäivänä aamiaisen jälkeen paikkakunnalla asuva ja suomea puhuva paikallisopas Galina kertoi Suojärven keskustan merkittävimmistä taloista ja muista rakennuksista kiertoajelumme aikana. Ritva luennoi Suojärvestä ennen talvisotaa.

Bussimatkamme heikoin tieosuus Suojärveltä kohti Karhumäkeä vei koko päivän. Valtavia suoalueita, isoja ja pienempiä järviä ja lampia sekä useita jokia näimme matkamme aikana. Siellä täällä putkahti mutkan takaa myöskin muutamien talojen kyläseutuja. Kieloja ja kulleroita oli suurina esiintyminä tien varsilla. Porajärvellä kuljettajamme Jarmo keitti retkikahvit. Ehtipä kaima-Ritva Tavastilasta myös uimaan Porajärvessä.

Illan suussa ehdimme Karhumäen ohitse Poventsaan katsomaan Stalinin kanavaa. Taiston sotakertomus traagisista tapahtumista siellä oli vaikuttava. Poikkesimme Sandarmohiin, Stalinin vainojen uhrien teloituspaikalle ja hautausmaalle. Siellä tapahtuneista teloituksista kuullut kertomukset saivat ihon kananlihalle. Karhumäessä majoituimme hotelli Onezhkayaan. Illallisen jälkeen monet lähtivät tutustumaan kaupunkiin ja sen läheisiin seutuihin. Siellähän on vieläkin nähtävissä bunkkereita ja taisteluhautojen jäännöksiä runsaasti. Suomen ajalta oleva rautatieasema kiinnosti suurta joukkoa matkalaisista. Seuraavana aamuna kurvasi Jarmo vielä rautatieaseman kautta. Monet halukkaat kävivät sitä rakennusta kuvaamassa.

Aamuaikaan poikkesimme suurelta Muurmanskin valtatieltä sivutielle, joka johti Kivatsun luonnonsuojelualueelle. Sääsket olivat vähän kiusana, kun menimme Kivatsun vesiputousten äärelle ihailemaan valtavia vesimassoja vyöryviä koskia. Patikoimme myös puistoalueella.

Prääsään teimme kiertoajelun kaunista rantatietä myöten. Edelleen matkamme jatkui kohti Sortavalaa. Nuosjärvellä oli pieni pysähdys kaupassa käyntiä varten ka Kolatselän kylässä löytyi kahvibaari. Itä-Lemetin motin muistomerkillä kävimme ennen Sortavalan kaupunkiin tuloa. Siellä yövyimme hotelli Kauniissa.

Neljännen matkapäivän aamuna jäi aikaa seikkailuun kaupungissa. Bussimatkalla Ritva luennoi Sortavalan kaupungin ja maalaiskunnan historiasta, asukkaiden vaiheista ja tunnetuista henkilöistä. Kirjailija Maiju Lassilan elosta ja tuotannosta kerrottiin. Samoin Haminassa nykyisin toimivan Jamilahden kansanopiston perustamisesta ja ensimmäisestä rehtorista Mikael Nybergistä sekä hänen musiikillisesta tuotannostaan selvitti asioita Ritva. Jänismäen myymälä- ja kahvilarakennuksessa poikkesimme tauolla ja sitten ajettiinkin jo rajamuodollisuuksiin.

Kotimatkalla kuulimme Raja-Karjalaisista perinteistä ruokien ja käsitöiden osalta.

Yhdessä totesimme matkamme olleen antoisan ja mielenkiintoisen sekä kaikin puolin onnistuneen. 

 
Lue lisää
2016-06-28 10:42:59

Isovanhempien kotipaikalla Koivistolla

KUVA:  Hotelli Sammon edustalla Viipurissa. Matkalaiset vasemmalta Antti Toiviainen, Eino Piela, Pirkko Metso-Vainio, Markku Vainio, Eija Vainio, Juha Loikkanen, Inger Falkenheim, Risto Piela ja Anton Piela. Kuva Pirkko Metso-Vainio.

MARKKU VAINIO

Olimme sisareni Eija Vainion, sukulaisten ja Juha Loikkasen kanssa monesti keskustelleet matkasta isovanhempiemme, August ja Gunilla Pielan ja Reinhold Soinin kotikonnuille Koiviston saareen. Koiviston saari on luonnonsuojelualuetta ja kuuluu rajavyöhykkeeseen, joten erikoislupia piti olla.

Matkamme alkoi 4.6. Porvoosta. Mukana oli yhdeksän henkilöä, joista August Pielan lapsenlapsia ovat: Markku Vainio (äiti Elsa Vainio s. Piela), Eija Vainio (äiti Elsa Vainio, s. Piela), Risto Piela (isä Toivo Piela) sekä Antti Toiviainen (äiti Leena Toiviainen s. Piela).

Lisäksi matkassa olivat Juha Loikkanen (äiti Anja Loikkanen s. Soini, isoisä Reinhold Soini), Eino Piela (isä Anton Piela, August Pielan veli), Pirkko Metso-Vainio (sukujuuret Sortavalassa), Inger Falkenheim ja Riston poika Anton Piela.

Viipurissa Torkkeli Knuutinpojan patsaan luona tapasimme matkanjärjestäjä Svetlana Gråhnin. Hän lähti Koivistolle omalla autollaan. Kauppalan rannassa meitä odotti kaksi pelastusvenettä, jotka veivät meidät salmen yli Koiviston saareen.

Tietön ryteikkö

hidasti kulkua

Rantauduimme Kuninkaanniemen hienolle hiekkarannalle.  Eväiden jälkeen lähdimme patikoimaan kohti Patalan kylää.

Vaikka matka oli vain 2-3 km, oli kulku aluskasvillisuuden sekä ryteikköjen takia hidasta ja vaivalloista. Maasto oli epätasainen ja teitä tai polkuja ei ollut. Saavuimme Kapakkamäelle ja jatkoimme Osuuskaupan raunioille. Sen läheltä löysimme kivijalkaa ja talon pihapaikkaa – siinä oli ollut Reihold Soinin kotitalo.

Matka jatkui yli peltojen, jotka olivat villiintyneet ja heinä oli kasvanut metrin korkuiseksi, kohti August Pielan kotipaikan raunioita. Pidimme pidemmän tauon navetan betoniseinän luona. Poksautimme kuohuviinipullon sen kunniaksi, että olimme Patalassa. Lepäsimme hetken ja kuvasimme maisemaa.

Luonto oli kaunis. Ikuistimme syreenit, omena- kirsikkapuut sekä juhannusruusut. Sykähdyttävää oli kuulla Koiviston käen kukuntaa. Eino Piela kävi vielä Antti Toiviaisen kanssa tarkistamassa läheisen kotipaikkansa sekä Terho Lehtolan kotitalon ja maakellarin paikan Metsäkylässä.

Heinä valtasi

pallokentän

Eino Piela näki vanhan palloilupaikan, missä pelattiin muun muassa pesäpalloa. Eino totesi, ettei pelaaminen siellä enää onnistuisi, koska heinä oli kasvanut niin korkeaksi. Patikointi jatkui takaisin rantaan. Koska aurinko suosi meitä koko lauantain, jäimme rannalle odottamaan paluukuljetusta.

Ihailimme luonnon kauneutta, rantaa, merta ja vanhoja mäntyjä. Kun meren aallot kimaltelivat auringossa, tulivat mieleeni äitini Elsa Vainion, s. Piela, kertomukset Koiviston hienoista hiekkarannoista ja merestä.

Eino Piela kertoi uineensa monta kertaa rannassa. Veneet veivät meidät Koiviston kauppalan rantaan. Kävimme katsomassa kirkkoa ja kirkkomaata – harmi vain, ettei sisälle kirkkosaliin päästy. Koivistolta jatkoimme Viipuriin. Päivä oli kaikille ikimuistoinen ja tunteikas, vaikka mitään rakennuksia ei sukujemme kotipaikoilla enää ole. Eino Piela oli joukostamme ainoa matkalainen, joka on asunut Patalassa.

 
Lue lisää
2015-11-21 10:00:32

Maastoautoretki Vuoksen rannoilla huikea kokemus

KUVA:

Marja ja Lasse Koskinen Äyräpään ja Vuoksenrannan pitäjien rajakivellä.

Vanha pitäjien rajakyltti kertoo Suomen ajasta

LASSE KOSKINEN

Syksyinen maastoautoretki Karjalankannaksen unohdettuja tieväyliä pitkin on ainutlaatuinen sukellus Suomen rajantakaiseen historiaan. Vuoksen virran pohjoispuolella kulkee entinen suomalainen maantie. Se vie Äyräpään Vuosalmelta Vuoksenrantaan, Vuokselaan ja edelleen Antreaan. Hyväkuntoisesta tiestä on enää muisto jäljellä.

Aaltomaisia kuoppia käsittävällä tiellä selviää nipin napin nelivetoisella ajoneuvolla pätevän, reitin tuntevan kuljettajan kyydissä. Kuljettajana on lähes kaikki Suomen rajantakaisen Karjalan tiet ja polut kolunnut lahtelainen, Kurkijoelta sukujuuret omaava Hannu O. Nenonen, kyydissä minä Marja – vaimoni kanssa. Nenosen paikallistuntemus on pettämätön.

Eväiden syönti maastossa Vuosalmella, vastapäätä virran toisella puolella olevaa kuuluisaa Äyräpään kirkonmäkeä on elämyksellinen kokemus. Viikonlopusta johtuen, Vuoksella vaahtoa venäläinen moottorivene ja autoretkikuntia syö omia eväitään virran molemmin puolin. Venäläiseen tapaan alkuperäinen nuotion paikka on päässyt kulottumaan hieman nuotiota laajemmalle.

Vuoksenrannan

kirkon kuoret

Äyräpään ja Vuoksenrannan rajalla on vielä jäljellä suomenaikainen, ruostunut pitäjien nimikylttipari muistona kahden pitäjän historiasta. Sitä vastapäätä on kivipilari, jossa on kaiverrettuna suomeksi kummankin pitäjän nimi. Pilari on pystytetty joskus parikymmentä vuotta sitten.

Vuoksenranta tunnetaan entisen pääministerin ja nykyisen kansanedustajan Matti Vanhasen sukujuurien paikkakuntana. Hänen isänsä, tämän vuoden kesällä kuollut Tatu Vanhanen tunnettiin Vuoksenrannan perinteen säilyttäjänä. Kaskiselän kylän jälkipolvet ovat pystyttäneet opasteviitan kyläänsä ja isoon kivilohkareeseen on maalattu kylän nimi. Pitkin tien vartta on pensaikoissa suomalaistilojen kivijalkoja.

Vuoksenrannan kirkosta ovat ulkokuoret jäljellä. Sitä on suomalaisen pitäjäseuran väki kunnostanut monen vuoden ajan. Kirkossa on nyt kunnollinen peltikatto. Ikkunat ja ovet ovat poissa, tukevat ristikot peittävät aukkoja. Sisällä ja kirkkopihalla kotiseutumatkailijat pitävät kesäisin hartaustilaisuuksia ja kotiseutujuhlia. Hautausmaa on hävitetty, mutta muutama hautakivi on jäljellä kirkon ulkoportaikon vieressä. Kirkon historiasta on pihalla suomeksi ja venäjäksi selostetaulu. Uusi rautatie näkyy kirkon kupeelta vajaan kilometrin päässä.

Hiekkaa ja

tiekuoppia

Vuoksenrannassa oli harvinaisuutena metodistiseurakunta ja sillä oma kirkkoalueensa Noismäellä. Kirkosta ja hautausmaasta on jäljellä vain muisto. Muistoristi teksteineen ja pari valkoista puuristiä nimineen muistuttaa pyhästä paikasta mäntykankaalla. Seurakunnan kirkko on nykyisin Asikkalassa.

Antreassa uusi aika iskee vastaan yllättäen, kun vanhalta maantieltä avautuu eteen asvalttitie ja uuden rautatien massiiviset sillat. Rautatietä pitkin kulkevat pian tavaravirrat pitkin suomalaismuistojen Karjalankannasta. Antrean kivilouhosten valtaisia hiekkavuoria ihmetellessä mieleen tulee, miksi ihmeessä tuota punertavanpuhdasta hiekkaa ei ole saatu Karjalan paikallisteiden tiekuoppiin.

Kuoppaista maantietä ja huikeita maisemia ihmetellessä voi vain kuvitella, millainen alue olisi jos suomalainen järjestelmällisyys olisi saanut rauhassa sitä rakentaa. Karjalaan on aina pakko palata, vaikka siellä ei omia sukujuuria olekaan.

 
Lue lisää
2015-07-30 11:53:20

Kesämatka Kirvuun, Antreaan ja Viipuriin

Ristin juurella sanat: Tällä paikalla on seissyt Kirvun kirkko 1500-luvulta. Viimeisin , kolmas oli rakennettu 1816, tuhoutui 1978.

INKERI OVASKA-LAHTI

Teimme veljeni Heikki Ovaskan ja hänen Pirjo-vaimonsa kanssa kotiseutumatkan Karjalaan. Heikki suuntasi autonsa Imatran kautta synnyinseudulleen.

Kirvuun

Totesimme perillä kotikylämme Sairalan ränsistyneen entisestään. Vain kaupan edustalla oli pientä liikehdintää. Tultuamme kansanopiston suoralla sijaitsevaan Eino-isämme entiseen kotitaloon, sen nykyinen isäntä toivotti meidät tervetulleiksi.

Kahvitellessamme pihalla hän kertoi vaimonsa ja naapurissa asuneen siskonsa kuolleen. He olivat meille tuttuja aikaisemmilta vierailuilta. Pirjon antaessa tuliaisina ruokapakkauksia saimme kuulla, ettei kyläkaupassa ole riittävästi ruokaa, eikä apteekkiakaan enää ole. Isänään sovittaessa Heikin tuomia uudehkoja vaatteita, huomasin hänen silmänsä kostuvan.

Yksinäinen mies jäi kotiinsa silmin nähden onnellisena.

MATKALLA kirkonmäelle ohitimme kansanopiston pihatiellä olleen esteen takia. Kirvunjäven läheisyyessä avautui heinikkoinen kirkonmäki. Sankaripatsas ja muistokivi olivat kukitetut. Kivessä olivat sanat: ”Tällä paikalla on seissyt Kirvun kirkko 1500-luvulta.” Heikki mietiskeli kirkonrauniolla:

-       Historia kertoo, että silloisen kirkon lattiapalkkien alle on haudattu myös Ovaska sukumme jäseniä.

-       Kirkonmäellä vallitsi suvisen pyhäpäivän rauha.

SIIRRYIMME hautausmaan muistomerkille. Siinä pyhällä maalla muiden kirvulaisten joukossa ovat myös Matti-ukkimme ja Anna Mari- tätimme leposijat. Hiljaisuuden rikkoi ainoastaan mäntyjen humina.

MUUTAMAN kilometrin jälkeen erosimme erittäin kuoppaiselle Inkilään johtavalle tielle. Onneksi vastaantulijoita ei tälläkään tiellä ollut. Metsän jälkeen avautui entisen Inkilän mummolanpiha. Olemme olleet tietoisia siitä, ettei päärakennusta eikä aittaakaan enää ole. Metsätie Viienlammelle on umpeutunut ja jykevä pihakoivu lahonnut. Nykyään asutaan silloisessa valkoisessa navettarakennuksessa. Talonväkeä emme tavanneet. Poimiessani pihalta kesäkukkia, kaipasin käen kukuntaa.

MYÖS ASEMANSEUTU oli lähestulkoon autio. Kävimme koulun takana etsimässä sukulaisten talojen paikkoja, mutta emme niitä tunnistaneet. Nousimme Kopossillalta mäenharjalle. Tien vasemmalla puolella on asuttu talo, jonka maat laskeutuvat kauniiseen Alajärveen.

Siinä on ollut isämme isoisän Ukko-Matin silloinen koti. Poika-Matin, eli isämme isän avioiduttua naapurin Hlelenan kanssa, he muuttivat Kuismalaan. Ukon toisesta avioliitosta lähti maailmalle 11 nuorta Ovaskaa.

Hyvästi Kirvu-Svabodnoje, hyvästi

ANTREAAN.

Koljolan tiellä vastaan tulleet kuorma-autot jättivät jälkensä rankat pölypilvet. Etsimme asemanseudulla Olkinuoran kylään johtavaa tietä, mutta emme sitä löytäneet. Siell Savijoen lähettyvillä on Lempi-äitimme syntymäpaikka.

Olkinuora-sukumme tätien ja enojen silloiset talot tunnistimme Kukkolassa ja kirkolla. Ne ovat edelleen asuttuja. Antrean kirkon rauniolla muistelimme edesmenneitä omaisiamme. Pysähtyessämme Kuukaupin sillalla totesimme, ettei ole Vuoksen voittanutta.

Hyvästi Antrea-Kamennogorsk, hyvästi!

VIIPURIIN

Majoituimme Victori-hotelliin, jossa Heikin autolle oli varattu suljettu pysäköinti. Tilavan huoneen äänieristys ja ilmanvaihto olivat hyvät ja Flovour-ravintola antoi parastaan. Hotellin näköalahissit sijaitsevat rakennuksen seinän ulkopuolella. Sieltä avautuu näköala Salakkalahden ympäristöön.

Jännitin läpinäkyvässä hississä niin, että tunsin tehneeni 86vuotiana hitaanlaisen tandem-hypyn. Se tuntui mukavalta. Lähdimme mielenkiintoisina tutustumaan meidän karjalaisten kaupungin nähtävyyksiin.

Näkemiin, Viipuri-Vyborg, näkemiin!

 
Lue lisää