2016-06-30 09:11:40

Jantuset juurillaan

Kuva:

Karjalan Liiton myöntämät hopeiset ansiomerkit jaettiin Pyhäjärven kirkolla. Merkkien saajat vasemmalta Markku Talja, Paula Pöysti ja Seija Halme. Merkit jakoi seuran varapuheenjohtaja Martti Talja.

 

 

ESKO KIURU

 

Kesän ollessa heleimmillään Vuoksenrannan Kaskiselän Jantusen sukuseura juhlisti 25-vuotista olemassaoloaan järjestämällä juhlamatkan juurilleen Kannakselle 17-19.6.. Täysi bussillinen eli 47 henkeä ylitti rajan aamuvarhaisella.

Kaukaisimmat sukuseuralaiset olivat Victoriasta, Kanadaan länsirannikolta ja Ruotsista. Erittäin ilahduttavaa oli nuoremman sukupolven mukanaolo. Vanhan perinnetiedon jatkuvuuden takasi myös muutaman Vuoksenrannassa syntyneen ”Jantusen” läsnäolo.

 

Vuosikokous bussissa

 

Matkan aikana hieman yli 200-jäseninen seura piti myös vuosikokouksensa bussissa. Seuran sukuneuvosto valittiin ja sen esimiehenä jatkaa Seija Halme. Seuran tulevan toiminnan painopisteistä voisi mainita haasteellisen suvun vanhojen asuinsijojen ja muun kyläyhteisön gps-paikannuksen uusille kartoille nykytekniikkaa käyttäen; siis eräänlaista ”geo-kätköilyä”. Se varmistaa myös nuoremman sukupolven tiedonsaannin. Toinen projekti on suvun oma valokuva-albumi digitaalisesti ja valokuvakirjatekniikalla toteutettava ”uusi sukukirja”, joka täydentää aikaisemmin julkaistuja kahta erittäin laajaa sukukirjaa.  Työtä ja haastetta siis riittää!

 

Sukuhistoriaa

 

Kaskiselän Jantusten kantaisänä on sinne v. 1698 asettunut Elias Jantunen. Jantusten kantatalo Jantulan kylässä Helisevän järven rannalla läänitettiin v. 1632 Erik Tranalle. Hänen läänityksensä käsittivät osan Pyhäjärveä. Jantuset kokivat vääryyttä joutuessaan alitettuun asemaan eivätkä oikeustoimetkaan tuoneet maita heitä tyydyttävällä tavalla takaisin. Jantuset muuttivat Suurten nälkävuosien jälkeen Jääsken Kaskiselkään 1600-luvun lopulla Peltomiehen autiotilalle. Ja sieltä alkoi sitten suku lisääntyä ja laajentua Vuoksenrannan Kaskiselän kylässä silloisesta kantatalosta. Uusimman, v. 2012 julkaistun 800-sivuisen sukuhistorian henkilöhakemiston mukaan Elias Jantusen jälkeläisiä on nykyisin reilut 12000 henkilöä.

 

25-vuotisjuhla

 

”Normaalien” rajamuodollisuuksien jälkeen ohitimme Viipurin ja pääsimme iltapäiväksi Kivennavalle Lintulan sivuluostariin lähelle Terijokea. Luostari on aivan uuden Viipuri-Pietari -tien varressa. Vanhat rakennukset ovat tuhoutuneet, mutta isolla Moskovan rahalla rakennettu, nykyisin sivuluostarina toimiva Lintula on saanut uuden upean kirkon. Luostarin puutarhasta saimme nunnan avaamaan kirkon ovet. Ja sisällä odotti viimeisen päälle rakennettu kirkko lukuisine ikoneineen ja muine koristeineen. Kirkko oli osittain rakennettu vanhojen perustusten päälle ja uudet kivet arvelimme tuoduiksi Antrean kiviveistämöiltä, muitahan ei Venäjän tässä osassa ole. Vanhat kuuset ympäröivät luostaria.

 

Kivennavan kirkolle

 

Meillä oli onni, että opas oli omasta takaa eli matkaseurueessamme oli yksi toisen polven kivennapalainen, Marja Halme, joka toimi oppaanamme. Kivennavan kirkonmäellä yritimme paikantaa viimeisimmän kirkon merkkikiviä ja sankarihaudan reunakiviä. Vaikeata se on, koska rakennukset tulevat lähemmäksi ja lähemmäksi. Ja ovat jo osittain jyränneet vanhat kulttuurimuistomerkit. Katri Paavolaisen hautamuistomerkki kuitenkin on niin mahtava, että se näyttää vastustavan paikallisia oloja.

 

Kiviniemi

 

Kohti Vuoksen Kiviniemeä ajaessamme ohitimme myös Olavi Paavolaisen Vienolan, jota ei tietenkään enää ole olemassa. Pietarin läheisyys väestöpaineineen ja hyvät yhteydet sinne ovat vaikuttaneet siihen, että ”entinen maailma” Kivennavalla esittäytyy paljolti vain hienoissa maastonäkymissä. Sotahistoria Kivennavan läheisine Siiranmäkineen ja Kuuterselkineen sekä rajantakaisine Mainiloineen luonnollisesti puhuttelee matkalaisia.

Yöpyminen Sakkolan Kiviemessä Vuoksen Suvannon suulla havisi myös lähihistoriaa. Itse asiassa Taipaleen joen avaaminen Vuoksen pinnan laskemisineen ja sen juoksusuunnan muuttaminen 1800-luvulla Kiviniemen kohdalta vaikutti aivan oleellisesti myös yläjuoksun Vuoksenrannan oloihin. Uutta viljelysmaata tuli kilometrikaupalla ja isännät olivat tyytyväisiä. Nyt pitkä koski mahtavine kuohuineen näyttää houkuttelevan draftailijoita ei vain Pietarista vaan myös Suomesta. Ties monesko on myös kosken ylitse nykyisin rakenteilla oleva silta, jota tarvitaan Pietari-Käkisalmi -liikennettä varten. Sotien aikana puolin ja toisin tuhottiin ja rakennettiin useampia siltoja tähän strategisesti tärkeään paikkaan. Taisi olla myös niin, että hotellimme oli juuri niillä paikkeilla, joilla Talvisodan aikana puna-armeija yritti Vuoksen ylitystä mm. lähettämällä panssarivaunuja toiselle puolelle, mutta jää ei näitä kestänyt. Koskeenhan vaunut päätyivät eivätkä hiihtojoukot saaneet vahvistusta.

 

Seuraavana päivänä eli lauantaina 18.6 ei kesän heleydestä enää ollut paljoakaan jäljellä. Myrsky ja sade pyyhki Kannasta ja Laatokkaa niin, että tutustumismatkasta Konevitsan saarella ei tullut mitään. Laivamatkat olivat liian vaarallisia ja ne oli peruutettu. Matkajohtomme kehitteli suunnitelma B:n lauantaiksi. Matkallamme oli mukana ”sukuun naitu” Pirjo Jantunen, joka kertoi elävästi äitinsä lotta-muistoja Konevitsan saarelta ja elämästä siellä. Pirjon äiti oli kotoisin Mennonmäestä, Laatokan rannalta vain parin kilometrin päästä Sortanlahdesta. Selvisi myös, että saaren ja luostarin nimi tulee ”hevoskivestä” saarella (koni). Ja että tyynellä säällä kesällä tosiaan inversio-ilmiön johdosta Konevitsan luostarin kellot todella kuuluivat veden yli mantereelle usean kilometrin matkan. Laatokan äärettömyys ja Sortanlahden satama jäivät siis nyt näkemättä, mutta jäihän jotakin ensi kertaankin.

 

Pyhäjärvi

 

Pyhäjärvelle oli sovittu tapaaminen Pyhäjärvisäätiön edustajien kanssa. Mahtava 1936 paljastettu lahjoitusmaamuistomerkki on tapaamispaikkana. Talkooporukka oli myös edellisenä päivänä saanut loppuun sankarihautausmaata ympäröivän aidan uudelleenmaalauksen ja kirkon muistomerkin aitauksen uudistamisen.

Vuoksen- ja Pyhäjärvisäätöiden nokkamiehet, meidän Martti Talja ja Pyhäjärven Pertti Hakanen – virkaveljet myös Eduskunnasta – totesivat, että molemmissa säätöissä ja pitäjäseuroissa on yhtenevät tavoitteet: pyrkimys olemassa olevien kulttuurimuistomerkkien (kirkot/niiden rauniot, hautausmaat, sankarihautausmaat) suojelun varmistamiseen yhteistyössä paikallisten viranomaisten kanssa.

Seuraavaksi käynti Pyhärven Taubilan (Touvilan) mahtikartanon maille. Mahtavat tammi- ja lehmuskujat olivat jäljellä. Samoin osa hedelmätarhasta. Karl Fazer oli aikanaan omistanut kartanon. Ei ihme, sillä yleensä Kannaksen nykyoloihin verrattuna ei voinut olla huomaamatta, että Pyhäjärven seutu on nytkin hyvin hoidettua.

 

Käkisalmi

 

Sateinen ja myrskyävä Kannas näytti voimansa matkan suuntautuessa kohti Käkisalmea. Onneksi pääteille ei kaatunut puita, hoitamattomissa tienvierimetsiköissä kyllä sitäkin enemmän. Käkisalmen linnassa meille sattui hyvä opas – sen jälkeen kun olimme löytäneet hänet. Linnan ja Käkisalmen historia oli mielenkiintoinen varsinkin niiltä ajoilta, jolloin se oli Novgorodin/Moskovan/Pietarin alainen. Suomen itsenäisyysaika oli myös dokumentoitu hyvin valokuvin. Talvi- ja jatkosodan historia karttoineen sen sijaan kuvastaa neuvostoajan historian tulkintoja. Käkisalmen ”vapautushistoria” ei myös ole yhteneväinen suomalaistulkintojen kanssa. Museotekstit olisi kyllä syytä saada myös muulla kielellä kuin vain venäjäksi.

 

Vuoksenranta

 

Sunnuntaiaamuna oli sitten kotikylävierailun aika. Matka Räisälän, Sairalan ja Antrean kautta Vuoksenrannan kirkolle sujui nopeasti isoja sepelirekkoja ja tien kuoppia väistellen. ”Sotahistorioitsijamme” Martti selosti linja-autossa talvi- ja jatkosodan taisteluja Antreassa ja Vuoksenrannassa. Hyvin valmisteltuun matkaan kuului myös SA-kuvien perusteella näistä samoista tapahtumista valmisteltu valokuvadokumentaatiokansiosto. Kiitos Mikko Halmeelle. Varsinkin Äyräpää-Vuosalmi -taistelut olivat niitä, jotka aivan uudella tavalla avautuivat matkan nuoremmille osallistujille. Aivan ratkaisevaa oli suomalaisen, Kaskiselän kyliin sijoitetun tykistön ja sen Sintolan harjulle, Onni-tukikohtaan sijoitetun tykistön tulenjohdon merkitys.

 

Vuoksenrannan kirkolla pidettiin pieni muistohetki ennen matkan jatkamista n. 10 km:n päässä olevaan Kaskiselän kylään, Jantusten ”kotikylään”. Sukuneuvoston esimies Seija Halme luki tätinsä muistelman Vuoksenrannan kirkon viimeisestä kirkollisesta toimituksesta: suurhyökkäyksen vuoksi Vuoksenrannan väestö evakuoitiin 18.6.1944 ja kylän tuli olla tyhjä illalla klo 18. Jumalanpalveluksessa tuona päivänä kirkko oli täynnä sotilaita. Sen jälkeen tuli vihkitoimitus, jossa Seijan kummitäti vihittiin. Ja välittömästi nuorikko lähti evakkoon ja tuore aviomies takaisin rintamalle. Myöhemmin 90-luvulla veteraanitilaisuudessa, joku muisteli olleensa jumalanpalveluksessa Vuoksenrannassa 18.6. ja sen jälkeen muistavansa jonkun vihkiäiset. Seijan täti oli noussut ylös ja sanonut ”Se morsian olin minä”.

 

Matka Vuoksenrannan kirkolta Kaskiselkään ei suju muuten kuin venäläisillä maastobusseilla, joiden maavaran on oltava ainakin 40 cm. Kahdella bussilla siis eteenpäin. Jakauduttiin taloittain. Erinomainen apu oli kylän kartta, johon talojen paikat oli merkitty. Kukin nautti perinteiseen karjalaiseen tapaan ”omassa” talossaan (lue: sen kivijaloilla) sunnuntaibrunssin – nykyolot huomioiden tietenkin. Joku vielä kaivoi ruusunjuuren tai teki omista koivuistaan vihdan.

Iltapäivän lopussa kokoonnuttiin takaisin Vuoksenrannan kirkolle. Kukkivat jasmiinikimput laskettiin Leiposten hautausmaalle, Noimäen kirkon raunioille sekä Vuoksenrannan kirkon sankarimuistomerkille. Vielä yhteiskuva ja sen jälkeen matka kohti koti-Suomea.

 

 

 

 

 


« Takaisin