2016-10-04 12:48:54

Inkerin matka ”Samuli Paulaharjun jalanjäljissä”

KUVASSA :

Lempaalan järvi

RAIJA VÄNSKÄ

 ”Samuli Paulaharjun jalanjäljissä”  oli Inkerin matkan teemana 5.-8.syyskuuta. Paulaharju oli kirjailija ja kansantieteilijä, joka vietti kesän 1911 Inkerissä keräten tietoa haastattelemalla ja valokuvaamalla ihmisiä ja kyliä.

Meidän matkamme tehtiin bussilla ja osallistujia oli 45 henkeä. Matkan johtajana oli valt.tri Helena Miettinen. Lähes kaikilla matkatovereilla oli juuret Inkerissä. Mukana oli myös kolme inkeriläissyntyistä naista Virosta. Matkaohjelma oli runsas, laskin ohjelmasta parikymmentä paikkakuntaa. Monet niistä olivat kuitenkin tuhoutuneita tai raunioita. Ensimmäinen pysähdyspaikka Inkerissä oli Lempaala. Sieltä on kuvattu oheinen järvimaisema. Sitten matka jatkui Raudun kautta  Kiviniemeen, jossa yövyimme Vuoksen rannalla sijaitsevassa hotellissa. Seuraavana aamuna palattiin taas Inkerin puolelle ja käytiin Vaskelassa, jossa Larin Paraske on syntynyt. Inkerin Kulttuuriseura on teettänyt syntymäpaikalla nykyisin sijaitsevan kaupan seinään Paraskelle muistolaatan. Maalari on seinää maalatessaan sotkenut vähän laattaakin. Matka jatkui Toksovaan. Siellä kävimme luterilaisessa kirkossa, joka oli rakennettu 1886. Se oli neuvostoaikana muutettu kulttuuritaloksi, mutta kunnostettu ja vihitty uudelleen kirkoksi v 1994. Kuva kirkosta.

Kävimme myös Kelton kirkossa, joka on neljäs kirkko kyseisellä paikalla. Nykyinen kirkko on otettu käyttöön 1992. Inkeriin ovat muuttaneet 1600-luvulla asukkaat Suomen puolelta Karjalasta ja Savosta. He ovat siis olleet luterilaisia ja suomenkielisiä. Muutto Inkeriin alkoi Stålbovan rauhan jälkeen, koska alue kuului silloin Ruotsille. Kelton kirkon yhteydessä toimii Teologinen Instituutti, jossa koulutetaan seurakuntien työntekijät. Samassa pihapiirissä on myös vanhainkoti. Suomesta käsin on paljon tuettu Inkerin luterilaisia seurakuntia. Kuva kirkosta.

Kävimme sitten Rääpyvässä, josta kerrottiin alkaneen niin sanottu ”Elämän tie” Laatokan yli kuljetettiin autoilla elintarvikkeita Pietarin piiritykseen jääneille. Rääpyvässä oli monia eri sodissa kuolleille venäläisille pystytettyjä muistomerkkejä mm Afganistanissa ja Tsetseniassa kaatuneille. Saksalaisten keskitysleireillä kuolleille lapsille oli muistomerkki.

Yhden yön olimme Pietarissa, suuressa Moskova hotellissa. Muuten ei nyt Pietariin tutustuttu. Matkaa jatkettiin Pähkinäsaareen, jossa on komea, vanha linna sekä Pähkinäsaaren rauhan muistokivi. Teksti: Till minne av Nöteborgsfreden mellan Novgorod och Sverige, vuosi oli 1323. Linna sijaitsee Laatokan ja Nevajoen risteyskohdassa. Linna on kuulunut välillä Ruotsille ja välillä Venäjälle. Lopullisesti se kuului Venäjälle Pohjan sodan jälkeen vuodesta 1702. Sitä käytettiin vankilana sekä tsaarien aikana että Neuvostoliiton aikana. Meille näytettiin linnoituksessa ainakin kolme eri vankilan paikkaa sekä puu, jonka vieressä on ollut mestauspaikka. Linnaa ja sen muureja entisöidään ja linna on osa Unescon suojelukohdetta.

Kävimme vielä Kolppanassa, jonne on perustettu seminaari 150 vuotta sitten sekä kirkko. Seminaari on nykyisin lopetettu. Kirkko toimii, mutta seurakunta on pieni. Lopuksi suunnattiin Hatsinaan, joka on suurin kaupunki Pietarin lähialueella. Siellä on keisarillinen palatsi, jonka Katariina suuri on rakennuttanut alun perin rakastajalleen, ruhtinas Orloville. Siellä on asunut myös Katariinan poika, tsaari Paavali ja muita tsaari- perheiden jäseniä. Linna on myös Unescon suojeluksessa. Hatsinassa olimme yötä mukavassa, vanhassa hotellissa ja siellä viettiin läksiäisiltaa. Paikallinen lauluyhtye esitti hauskoja kansanlauluja vähän Värttinän tyyliin. Matkatovereista kaksi oli tuonut kansallispuvut mukanaan ja se juhlisti iltaa.

Viimeisenä matkapäivänä oli käynti Venäjän Laivaston tukikohdassa Kronstadtissa . Lähinnä olimme sen hienosti kunnostetussa Pyhän Nikolain kirkossa.  Kirkko on kuulemma rouva Medvedevin suosiossa ja on siksikin saanut rahoitusta. Lopulta ajoimme Viipurin ja Nuijamaan kautta koti-Suomeen. Mielikuviin Inkeristä jäi autiot kylät ja tyhjät kirkkojen paikat, tuhotut hautausmaat. Matkatoverieni kertomukset vanhempiensa ja isovanhempiensa kohtaloista nostivat kyyneleet silmiin. Erään Inkeristä kertovan kirjan nimi on: Niin kuolee kansa, niin suree suku pois. Mielestäni  Inkeriä ei oikeastaan enää ole.


« Takaisin