2015-6-17 08:55:50

KARJALAISET KESÄJUHLAT KALEVILAINEN RUNO

Karjalaiset kesäjuhlat Hyvinkäällä 2015

- Vaka Vanha Väkäleuka -

Kalevi Koskela alias Keravan Väinämöinen

Kalevalaisen Runokielen Seuran Runomestari

Kesäjuhlamuistoja syntyi hämäläisestä kynästä 

 
Lue lisää
2015-4-30 09:27:40

Taas virvottiin ja urvittiin

Palmusunnuntaina Suomessa virvottiin ja Venäjällä urvittiin juliaanisena palmusunnuntaina.

Vuosikausia on keskusteltu, minkälaisessa ulkoasussa virpojien tulisi esiintyä. Siirtokarjalaisten ja ortodoksien keskuudessa on joka vuosi mielensäpahoittajia, kun ovelle on ilmaantunut virpojatyttöjä, joiden pukeutuminen ei täytä oven aukaisseen edellyttämiä normeja. Ovi on saattanut paukahtaa kiinni saman tien. Silloin virpojat pahoittavat mielensä.

Joensuussa on laadittu ohjejulkaisu virpomisesta. Hieman kärjistäen kirjan perusteella saa sen kuvan, että virpominen on vain ortodokseille kuuluvaa perinnettä. Esitetään säännöt, että virvotaan kirkossa siunatuilla virpomavitsoilla, toivotus on uskonnollinen ja virpojan ulkoasu ”siisti”.

Monet vaikuttajat paheksuvat jyrkästi nykyisten virpojatyttöjen pukeutumista. Tytöillä on hame, pää huivilla peitettynä. Pitkä hame ja huivi oli entisaikaan nimenomaan naisen ja tytön ”siisti” kirkkoasu. Kyllä sellaisessa asussa sopii myös virpoa. Onko siitä kenellekään haittaa, jos joillekin on töpätty värillä pisamia kasvoihin? Uskovaisten kotien lapsilla ei ole kasvoväritystä. Jos virpojalla on kahvipannu, tyttösiä sanotaan ”pikkunoidiksi”. Pöyristyttävää, että rinnakkaisilmiöksi on väläytetty jopa amerikkalaisperäistä humpuukia, halloweenia. Sen taustallahan otaksutaan olevaan vaikutteita saatananpalvonnasta. En näe tyttösten ulkoasussa kahvipannuineen mitään noituuteen viittaavaa. Lapsia viehättää esiintyä roolileikeissäänkin jonakin toisena aikuisten vaatteissa. Tiernapoikienkaan rooliasuja ei kyseenalaisteta, mutta he ovatkin poikia!

Vuonna 1983 laatimani pääsiäiskyselyn yhteydessä Museoviraston arkistoon saatiin noin 600 virpomislorua, suurin osa tietenkin samanlaisia tai säkeiden uusia yhdistelmiä. Virpomislorut ovat valtaosaltaan erilaisia murreasuisia maallisia vaihtokauppa-, verotus- ja toivotusloruja. Kirjoituksessani päättelin, että uskonnolliset virpomislorut tai –runot kirjakielisinä eivät ole ”kansanperinnettä”. Ne ovat toivotusten nuorinta kerrostumaa ja sepitetty ortodoksikirkon piirissä. On toivottu, etteivät ”pikkunoidat” pannuineen käyttäisi näitä siunauksen sisältäviä runoja.

Venäjällä perehdyin 1990-luvulla inkeriläisten kansanperinteeseen. Luterilaisten inkerin-suomalaisten virpomisperinne on pääpiirteissään samanlaista kuin Suomen karjalaisten. Ortodoksiuskoiset inkerikot ovat urpineet urpipäivänä eli juliaanisen ajanlaskun palmusunnuntaina. Inkerikkojen parissa pikkupojat urpivat, tytöille se ei ole sallittua. Jos tyttö halusi urpia hänet tehtiin naurunalaiseksi sanomalla ”hepoisen länget pannaan siulle kaglaan”. Tyttöset pahoittivat mielensä, kun eivät siten saaneet urpimispalkkaakaan.

Kyselin Soikkolassa iäkkäiltä naisilta perusteita kieltoon. He kertoivat, että syntiinlankeemuksessa Eeva teki synnin, sentähden tytöt eivät saa urpia. Samalla perusteella kirkossa kastettaessa poikalapsi käytetään alttarissa, mutta tyttölasta ei alttariin viedä. Mielenkiintoista, että Suomessa on parhaillaan keskustelussa tapahtuma, kun vastoin kanonista sääntöä nainen, vieläpä toisuskoinen kävi ortodoksikirkon alttarissa. Kun vain poikaset urpivat, kyseessä on eräänlainen ”pikkupastorin” toimittama rituaali, vaikka loru ei olekaan uskonnollinen. Urpivitsaa toivottiin karjaonnen vuoksi, lehmien ajamiseen laitumelle Jyrinpäivänä.

Uskonnolliselle virpomiselle on esikuva, tielle heitellyt palmunoksat Jeesuksen ratsastaessa Jerusalemiin. On kuitenkin pitkä loikka uskoa Jerusalemin palmunlehvien olleen Karjalassa kansanomaisen virpomisen esikuvana. Otaksun virpomistavan juurien säilyneen alkukarjalaisista eriytyneiden inkerikkojen kansanuskossa. On tietoja, että inkerikoilla pajunoksa oli samanaikaisesti ”urpa” ja ”arpa” (pakanalliset papit olivat arpojia, pajunoksien käyttäjiä uhrimenoissa). Esikristillisten kevätjuhlien tuoreiden pajunoksien käytön menoja on voinut sulautua kirkolliseen palmusunnuntaihin, ja tällä tavalla arpomisesta olisi vähitellen muovautunut inkerikkojen urpiminen ja karjalaisten virpominen. Soveltaen kirkko hyväksyi myös kananmunan ylösnousemuksen symboliksi.

Ruotsinkielisten perinneasiantuntijoiden tulisi perustella, miksi 1800-luvulla Ruotsista rantautuneen perinnetavan ”noita”-nimitystä ei vieläkään kielletä. Surullista, että virpojatyttöjä syyllistetään ”pikkunoidiksi” pukeutumisen perusteella. Tyttöset eivät ole vastuussa trullihistoriasta. Suvaitsevasti kaikki voisivat olla pelkkiä virpojia. Eri tahot soveltaisivat virpomistapaa vapaasti oman vakaumuksensa mukaan.

AIRA KURONEN

filosofianmaisteri

kansatieteilijä

 
Lue lisää
2015-3-5 11:26:58

MESTARIHIIHTÄJÄ EETI NIEMINEN

Kuva: Cortina 1956 Eeti Nieminen, Esko Jussila ja Paavo Korhonen

 

Mestarihiihtäjä Eeti Nieminen:

 Syntynyt Kivennavan Jalkalassa 29.3.1927

Edusti Suomea Oslon ja Cortina d’Ampezzon olympialaisissa ja Falunin MM-kisoissa

Voitti yhdistetyn Garmisch-Partenkirchenissä 1951-53 ja 1955

Grenoblen talviolympialaisissa yhdistetyn joukkueen johtaja

Suomen Hiihtoliiton hallituksessa 1969-71 ja valtuustossa 1962-69 ja 1990-2002

Vanhat Hiihtoveikot-seuran puheenjohtaja 1988-2004 ja kunniapuheenjohtajaHelsinki-Käpylän Lions Klubin jäsen 1969-201, presidentti 1978-79 

Lähtö Kivennavalta isovanhempien luota 1938 itketti 

 

Eeti Niemisen isänsä Vesa oli kotoisin Mikkelistä, mutta hankki armeijan soittajakoulutuksen Viipurissa. Hän avioitui Jenny Backmanin kanssa, joka oli Kivennavan Jalkalasta. Jennyn isä Joachim Backman toimi Keyserin huvilan vorniekkana, talonmiehenä, mutta juuret menivät Savoon. Vallankumouksen pyörteissä pietarilainen teollisuusmies Keyser jäi Venäjälle, mutta myi talon Eeti Niemisen isoäidille Olga Backmanille.

Parivuotiaana Eeti muutti perheen mukana Suojärvellä, missä isä toimi 1929-30 varuskunnan soittajana. Sitten tuli muutto Nokialle, jonka kumitehtaan soittokuntaan isä pestautui. Eeti ehti asua Nokialla noin 20 vuotta ennen naimisiin menoaan. Vaimo Kati on  evakkotyttö Uuraasta, missä hänen isänsä toimi Uuraan yhteiskoulun rehtorina. Helsingissä perhe asettui Käpylään. Eeti toimi osastonjohtajana ja Kati hammaslääkärinä. 

1930-luvulla Eeti vietti kesät Keyserin huvilassa isovanhempiensa luona. Viimeisenä kesänä 1938 ollessaan 11-vuotias hän reissasi Nokialta Kivennavalle ja takaisin pääosin yksin. Lähtö Jalkalasta 1938 tuntui Eetistä tavallistakin murheellisemmalta. Häntä itketti kovasti, ikään kuin hän olisi aavistanut, että oli viettänyt siellä viimeisen kesän.

Vanhaa huvila-aluetta

Kaukjärven rannalla sijainnut Keyserin huvila oli kaunis 2-kerroksinen rakennus, jossa oli myös torniosa. Olohuoneessa oli lasi-ikkunallinen erkkeri, jonne kokoonnuttiin istumaan iltaa. 

Eetillä on Pekka Patokallion maalaama taulu siitä.

Jalkalanjoen varressa, lähellä Lintulaan menevää tietä sijaitsivat Rolovan huvilat. Siellä asui Terijoen etsivän keskuspoliisin päällikkö Valdemar Salo perheineen. Kerrotaan, että rakennukset toimivat ennen sotaa myös suomalaisten vakoojien etappipaikkana.  

Eetin isovanhemmilla oli 12 lasta. Lapsista Saimi oli erittäin älykäs, mutta fyysisesti vammainen. Hän opetti muita lapsia, puhui ja kirjoitti suomen lisäksi sujuvasti saksaa ja venäjää. Parviaisen talon asukkaat hakivat maitonsa Backmaneilta. Eetin suvussa kulkee suullisena perintönä seuraava tapaus: 

Ennen vallankumousta V. I. Lenin piileskeli Parviaisen talossa. Eräänä päivänä hän tuli hakemaan tinkimaitoa Parviaisten puolesta. Mies jutteli Saimin kanssa mukavia venäjäksi ja otti hänet polvelleen.

Dahlbergin arkkitehtiveljeksillä Aleksanderilla ja Didolla oli melkoinen lomakylä, 10 huvilaa, joita vuokrattiin kesäasukkaille. Heitä olivat mm. Ivanoffit, Makaroffit ja von Baghin perhe, jotka ennen vallankumousta asuivat Pietarissa. Rouva Senja von Bagh oli Eetin kummitäti ja hänen poikansa Sergei Eetin Rudolf-enon hyvä ystävä.

 Kaukjärven etelärannan huvilassa asui Rautateiden ylilääkäri Leppälä. Sen asukkaiden rauhaa kunnioitettiin eikä soudettu lähelle rantaa. Leppälä lienee pitänyt vastaanottoa myös Terijoella.

Amiraali Schoultzin huvilat olivat komealla paikalla Kauhimäellä. Niiden vorniekkana toimi puolalaistaustainen Viktor Driksna perheineen. Amiraali Schoultzin kerrotaan esiintyneen usein vaaleassa kesäpuvussa.

Eeti mukaan Schoultzin huviloita ei enää 1980-luvulla ollut. Jatkosodan aikana Schoultzin huvilarakennuksissa oli kenraali Pajarin divisioonan esikunta. Kaukjärven alueelle oli majoitettu myös virolaisia vapaaehtoisia.

Ammusvaraston räjähdysonnettomuus

Pajarin joukoissa ollut eversti Eero Kivelä on kertonut Eetille, että Keysirin huvilan tontilla oli jatkosodan aikana paikka rintamalinjasta lepäämään tuoduille sotilaille. Sotilaat olivat rakentaneet rantasaunankin huvilan rantaan. 

Eräässä Keyserin huvilan rakennuksessa oli varastoituna panssarimiinoja. Ne oli todettu vaarallisiksi ja ne oli päätetty poistaa, mutta sitä oli lykätty huonon sään vuoksi. 

17.4.1944 syttyi tulipalo. Suuri joukko sotilaita, myös alueelle sijoitettuja virolaisia, kerääntyi katsomaan tulipaloa. Ammusvarasto miinoineen räjähti ja kymmenittäin sotilaita kuoli.

Käpylän Lions Klubi oli aloitteentekijänä, kun Malmin hautausmaalle pystytettiin muistomerkki virolaisille vapaaehtoisille vuonna 1979. Muistomerkissä monen sankarivainajan kuolinpäivä on Jalkalan onnettomuuden päivä. 

Kesäisiä harrastuksia

Jalkalasta poljettiin kesäisin polkupyörillä Terijoelle uimaan tai hyvälle kaakaolle Aula-nimiseen ravintolaan. Terijoella oli 1930-luvulla yli 50 tenniskenttää. Myös Jalkalassa harrastettiin tennistä. Dahlbergin huvila-alueella ollut tenniskenttä oli jäljellä vielä 1980-luvulla.

Takaisin Jalkalaan

Eeti Nieminen on käynyt Jalkalassa 6 tai 7 kertaa 1980-luvulta alkaen. Aluksi pääsi Jalkalan kylään, muttei vielä Keyserin huvilan alueelle. Siellä oli tuolloin pioneerileiri. Parviaisen taloon oli tehty Lenin-museo. 

Eräällä matkalla olivat mukana Eetin eno Rudolf  ja Sergei von Bagh. Eetiä ihmetytti kovasti, kun kaverukset eivät olleet yhtään katkeria, vaikka olivat joutuneet jättämään Jalkalan, vaan muistelivat vain kaikkea siellä ollutta mukavaa.

Eetin viimeisin vierailu Jalkalaan ja Terijoelle tehtiin vuonna 2005. Suurin muutos Kaukjärvellä oli Keyserin alueelle noussut valtava taatsakylä aitoineen.

MAIJALIISA KALLIOMÄKI

 
Lue lisää
2012-8-28 11:01:32

Tie Parikkalaan

- lapset hävittäjien hyökkäyksen kohteina

Elettiin kesäkuun puoliväliä 1944 Viipurissa. Olin perheen kolmesta lapsesta nuorin, juuri täyttänyt kahdeksan vuotta. Repolan kansakoulua olin ehtinyt käydä muutaman kuukauden ennen koulujen sulkemista. Koti sijaitsi koululta kävelymatkan päässä Kullervonkadulla Viipurin takaisinvaltauksen jälkeen kunnostetussa ”hissitalossa”, jonka ylimmässä kerroksessa perheeni asui.

Talvisodan jälkeen me lapset olimme asuneet äidin kanssa Helsingissä pari vuotta, mutta palanneet Viipuriin heti, kun isä oli sieltä ilmoittanut asuntoasian olevan kunnossa muuttamiselle. Alkuperäinen koti Linnankadun varrella oli jäänyt vihollisen haltuun ja lopullisesti menetetty.

Kannaksella taisteltiin ja Viipurissa oli hälytyksiä melkein yhtäjaksoisesti. Valtava kumu etelästä kantautui kaupungin ilmatilaan ja siihenkin pommisuojaan, jossa me lapset lukuisien muiden henkilöiden kanssa istuimme ja pelkäsimme sitä hirveätä melua, joka melkein särki korvamme. Minä taisin pelätä eniten ja kirjaimellisesti käpertyä kasaan, koska muistan 14-vuotiaan isosiskoni pitäneen minua aina sylissään, vaikka jouduimme asumaan siellä kellarin suojissa jatkuvasti.

Sisaristani toinen oli 13-vuotias ja onnistui kerran livahtamaan vartijan ohi ulos kesken hälytyksen. Hän kiipesi talon parvekkeelle katselemaan huolissaan Maaskolan ratapihalle päin, jossa hän tiesi äidin olevan huoltamassa rautateitse pakenevia evakkoja.

Tietysti sisareni huomattiin ja vakava tapaus kerrottiin vanhemmilleni. Heitä oli kalvanut huoli meistä lapsista sotakaupungissa, mutta he olivat tuudittautuneet uskoon, että meillä on parempi olla vanhempien lähellä. Nyt he kuitenkin päättivät, että meidät viedään heti pois Viipurista turvallisemmalle paikkakunnalle Parikkalaan. Olimme jo aiemminkin kesäisin olleet maksullisesti täysihoidossa Paksuniemen tilalla ystävällisen viljelijäperheen huomassa.

Parikkalan matkaa varten isä järjesti henkilöauton ja autonkuljettajansa käyttöömme. Äiti lähti saattajaksi, mutta aikoi palata välittömästi takaisin Viipuriin, koska työ oli kesken ja pakolaiset junavaunuissa tarvitsivat häntä. Isä ei voinut lähteä, sillä hän johti Viipurin sotilashallintopiirin esikuntaa sen päällikkönä ja oli töissä melkein vuorokaudet ympäri.

Kun äiti autonkuljettaja Hirvosen kanssa saapui yöllä meitä noutamaan pommisuojasta autoon, ilmahälytys oli muuttunut ilmavaroitukseksi. Uusi ilmahälytys annettiin pariakymmentä minuuttia myöhemmin, mutta tämän lyhyen hiljaisuuden aikana automme ehti livahtaa kaupungista Imatran tielle kohti Parikkalaa.

Alkutaipaleella matka sujui hyvin, sillä oli yö ja tie vähemmän ruuhkainen verrattuna  päiväsaikaan, eikä jalkaisin etenevillä pakolaisilla ollut karjaa mukanaan. Päivän valjettua matkanteko alkoi hidastua. Vastaan tuli armeijan lastattuja kuorma-autoja. Hevoset, ihmiset ja karjalaumat täyttivät kapean hiekkatien. Auto ryömi noin viiden kilometrin tuntivauhtia, kunnes tuli pysähdys.

Auton edessä oli menossa isäntä, hevonen ja täynnä kuormaa oleva avolavakärry. ”No, nyt se kaatuu”, huusi Hirvonen. Kaatuihan se kärry ja täytti koko tien. Sadat kodin tavarat, huonekalut, lamput, padat, pannut keikahtivat pitkin tietä ja ojaa. Siinä rysäyksessä tuli emännän pyhäkupeista ”mosaiikkia”.  Tästä ruuhkasta ja kaaoksesta ei kukaan selviäisi läpi vähään aikaan.

Kello oli aamukuuden tietämillä ja ensimmäiset koneet ilmestyivät.

”Lapset ulos! Metsään!”

Olipa vuosiluku mikä hyvänsä, sota ja maa missä tahansa, ei ole aikaa miettiä, kun maataistelukoneet, hävittäjät, täyttävät ilman ja tulevat kohti. Ne eivät pudottaneet pommeja. Ne ampuivat pitkin tietä konekivääreillään erottelematta pakolaisia tai karjaa.

     Me kaikki tiellä olijat paiskauduimme kivien väliin, mäntyjen suojiin, ojaan, pensaisiin, turpeisiin. Kauhea jyrinä täytti korvat. Tajuntaan iskeytyi konetykkien pauhu, ulina kuin jotain olisi kimmahtanut ohi korvan, hornamainen papatus.

Tiellä lojuvista rattaista sinkoutuivat säleet, karja säntäili pakokauhun vallassa kompastellen niin ihmisiin kuin tavararöykkiöihin, eläimet mölisivät kauhuaan ja kipuaan. Vauhkoontunut hevonen pullottavine silmineen kaatoi suitsista turhaan vetäneen isännän. Se lennähti tahdottomana ojan penkalta pudoten kyljelleen veren levitessä ojaan sen kaulasta.

Hyökkäys loppui. Hetken oli aivan hiljaista kuin kuuntelua. Sitten pillahti joku lapsista itkuun – lienenkö ollut minä itse – ja se laukaisi muut äänet: voihketta, huutoa, hälinää. Äiti tuli viereemme ja totesi lastensa olevan ehjiä, mutta yltä päältä mullan ja roskien peitossa ja ”nenänpäät valkoisina”, kuten hän totesi.

Sitten äiti kiiruhti selkäreppunsa kanssa muiden luo, koska hänellä oli siteitä ja lääkkeitä laukussaan ja hänen hihassaan oli Punaisen Ristin nauha.

”Äiti, paraneeko tuo setä?” me kysyimme, kun näimme ihmisten kerääntyvän maassa makaavan isännän ympärille. ”Kyllä paranee, menkää vain autoon takaisin”, sanoi hän, mutta me näimme, että setä ei heilunut ja hänen kasvojensa päälle vedettiin peitto.

Parikkalaan oli Viipurista matkaa noin 100 km, mutta meiltä se matka vei aikaa melkein vuorokauden. Lopulta pääsimme kuitenkin perille ja me lapset olimme todella onnellisia siitä hiljaisesta rauhasta, joka siellä vallitsi – ja siitä notkuvasta herkuilla täytetystä ruokapöydästä, joka meitä odotti. Ruokapulasta ja puutteesta kärsivässä Viipurissa me emme olleet voineet sellaisesta edes uneksia.

ANNELI VUORIKOSKI o.s. KOKKO      

 

 

 

 
Lue lisää
2012-8-1 06:51:38

Tällainen ol Viipuri

Siel Torkkelin puisto kaikki puoleensa veti.Oli kauppatori halli ja pyöreä torni mutta Torkkelin katu se kuuluisa oli.


Siel Puustinen sotahuutoja myi, jos rahaa ei kellä,sai huuto ilmaiseksi mennä."Maksa seuraavan kerran kuului ääni sotahuutoherran."
Nähtiin pitkä ja komea Munkki, kuin raamatun lehdiltä otettu.
Häntä Torkkelin Jeesukseksi kutsuttiin. Oli musta kaapu, pönttö hattu
ja miehellä parta pitkä. Joka ainoa päivä hän Torkkelille ehti, joskus oli hänellä kainalossa lehti.
Ui hallissa kalat altaissa,ei tarvinnut vanhoja maistella.
Saksalaiset turistit ne hihkuivat kun voivuoria hallissa näkivät. Siellä kuumat piirakat kaupaksi kävi ja Viipurin rinkilät ne kyytiä näki.
Oli toripoliisi iso ja reilu,jolla ei vähällä pamppu heilu. Hän taputti olalle ukkoja jos torille tuli tukkoja.Siinä kaikki kiltisti lähti, kun poliisi kotia ehdotti. 
Viipuris oli mustat ja harmaat veljekset Knut Bosse ja pyöreä torni oli Ristimäki ja Havi josta tuulella saippuan hajut tuli. Oli Viipurin linna mahtava ja vahtiparaati nähtävä.Kaikilla uskonnoilla oli oma kirkkonsa noilla.

Kun Pauligin kahvit paahdosta tuli niin Pässin kellarissa sydämet suli.
Siellä kahvin tuoksu oli huumaava ja kaikilla mieli mahtava.
Saunalahdessa oli Paapelin torni ja sen lähellä Monrepoo,se oli kuin haaveilun pyhä paikka,sitä ihailtiin kun kaarisiltoja kuljettiin.
Ol Viipuris rikkaat Juutalais kauppiaat."Katso vuori,katso vuori" kun takkeja nurin suori.Oli satiinivuorit takeissa ja komeat lierit hatuissa.
Ol Viipurilla esikaupunki suuri, se osan Säiniöstä vei.Siel teollisuus kukoisti,oli sahat ja lautatarhat,tiilitehtaat ja ruusuansarit jotka kaupunkiin suunnattin.Sieltä Viipuriin ol kahdeksan kilsaa ja me tytöt juostiin se monesti kilpaa kun viikkorahat taskussa painoi. Oli saatava ne kiireesti tivoliin, taikurille ja karuselliin.
Viipurissa ajeltiin raitsikalla ja Säiniöllä resinalla.
Viipurissa aherrettiiin kukkaputiikissa ja niin yöt Säiniöllä nukuttiin ruusu unelmissa.

SIRKKA KEMPPI

Ruotsista

 
Lue lisää
2012-7-18 10:34:46

Lastentarhamuistoja Käkisalmesta

Alkuvuodesta Karjala-lehdessä julkaistiin ryhmäkuva Käkisalmessa toimineen Tante Braunsin saksankielisen lastentarhan oppilaista ja opettajista. Kuva oli peräisin oululaisen Irmeli Pääkkösen (Müller) albumista. Toinen entinen tarhalainen, Raija Jokela (Kiuru), joka asuu Savonlinnassa, on tunnistanut suurimman osan kuvassa mukana olevista lapsista. Seuraavassa eräitä Raijan ja Irmelin yhteisiä muistoja.

 ”Tante Brauns”, Madeleine Brauns, joka oli jostakin Baltian maasta kotoisin, oli tullut Käkisalmeen erään perheen lapsia hoitamaan. Kun lapset kasvoivat ja menivät kouluun, hän perusti  ”saksankielisen” lastentarhan. Tämän lastentarhan toiminnasta on muistissa säilynyt pieniä katkelmia. Lasten muistothan ovat hetkittäisiä, tarkkarajaisia mielikuvia: miten marssittiin puupyssyt olalla laulaen ”Soldaten müssen”, miten purettiin pienistä vanhan lakanan kappaleista jonkinlaista ”haavanöyhtää”, jota varmaan ei liene käytetty mihinkään mutta joka kuitenkin tarjosi rauhallista ja näppäryyttä kehittävää askartelua. Kaksi saksankielistä laulua on  jäänyt mieleen: ”Dornröslein war ein schönes Kind”, jota myös esitettiin leikkimällä. Joku pojista ei olisi millään suostunut vuorollaan prinsessa Ruususeksi.  Toinen laulu oli ”Komt ein Vogel geflogen”. Siinä kerrottiin, miten lintu toi kirjelippusen, ei kuitenkaan rakastetulta vaan pienen laulajan äidiltä.

Muistikuvien lisäksi on lastentarhasta tallella myös kirjallista aineistoa. Kummallisesti on Irmelin evakkotaipaleelta säilynyt lastentarhavihko. Se on pieni sininen, pikkuruutuinen, ja kannen nimilappuun on joku kauniilla käsialalla kirjoittanut: Tössy Müller 19 15/9 38. Tössy-lempinimeä  käytetään perheen kesken vieläkin.  Perheenisän saksalaisperäinen sukunimi  oli monen polven takaista perintöä; kieltä ei taidettu sen enempää kuin yleensäkään ja saksankielistä lastentarhaa ei  kotikielen perusteella ollut valittu. Vihkon sisältö avaa näkymän vuosikymmenten takaisen käkisalmelaisen lastentarhan toimintaan. 

Ensi sivulle on harjoiteltu  vinon viivan piirtämistä pikkuruutujen mukaan, kulmasta kulmaan, koillisesta lounaaseen. Kaikki viivat eivät ole tulleet ihan suoria. Seuraavalle sivulle on liimattu punaisesta kiiltopaperista paksu I-kirjain; vieressä lukee aikuisen käsialalla ”das ist ein I”.  Samoin on liimattu ja kirjoitettu Ä, T, E, A, L, M ja K. Olisiko vihkon omistaja ollut poissa toisten kirjainten opetuksesta? Pystyviivojen ja neliöiden piirtämistä on myös harjoiteltu. 4 x 7 pikkuruutua käsittävien kirjekuorikuvien piirtäminen on selvästi tuottanut vaikeuksia, samoin Suomen lippujen aikaansaaminen.  Vähän liikuttavakin on lapsen oma vasen käsi, joka on ääriviivoja myöten piirretty. Olipa ohut ranne!

Vihkoon on myös liimattu värillisiä kuvia: kuvalehdistä, suklaamakeisten päältä ja nähtävästi joulupaperista leikattuja. Värikuviahan oli silloin 1930-luvulla lasten näkyvillä ja käytettävissä paljon vähemmän kuin nykyään.  Vielä on vihkosta mainittava sivu, johon joku on kirjoittanut lukusanat yhdestä kymmeneen saksaksi sekä numerolorun: Ein, zwei Polizei, drei, vier Offizier, fünf, sechs alte Hex, sieben, acht gute Nacht, neun, zehn schlafen gehen. 

Käytettiinkö tarhassa yleisenä kielenä suomea vai saksaa vai molempia? Tähän ei muistikuva yllä, ei myöskään enää voi muistaa, miten pitkiä tarhapäivät olivat. Saattoivat olla vain pari tuntia; jos molemmat vanhemmat olivat toimessa, oli kodeissa usein kotiapulainen, joten tarha ei ollut päivähoitopaikka vaan ainakin askarteluvihkosta päätellen paremminkin esikoulun tapaan kasvattava. Tante Braunsin tarha oli eräänlainen kielikylpy, kuten nykyään sanottaisiin. Lapsille opetettiin käden näppäryyttä,  lukutaidon alkeita ja itsehillintääkin. Vielä yksi muisto: Kun odotettiin jotakin alkavaksi, piti istua paikallaan pöydän ääressä kädet vierekkäin pöydällä niin, että peukalot olivat pöydän reunan alla ja sormet suorina pinnalla. Saattoi se olla vaikeaa vilkkaimmille. 

Muistelma: Irmeli Pääkkönen o.s. Müller, Oulu. 


 
Lue lisää
2012-6-19 13:17:25

Karjalan poikia Vuoksen varrelta Käkisalmesta

KAUKO SIHVO

Asiakirjoista löytyy ensimmäisenä käkisalmelaisiin kuuluva Sihvo-niminen henkilö Maunu Sihvo vuodelta 1582. Hän tuli Käkisalmeen linnan puusepäksi. Sukua on sittemmin asunut Soutniemessä, ja vuosisatojen saatossa yksi sukuhaaroista on asettunut asumaan Kaukolaan, Käkisalmen naapuripitäjään. Kaukolasta käsin kävivät sitten nuorukaiset kouluaan Käkisalmessa.. Niin teki myös minun isäni Tauno Sihvo veljiensä ja serkkujensa tavoin. Isäni pääsi ylioppilaaksi Käkisalmen yhteiskoulusta vuonna 1909. Tuo kouluaika oli sortovuosien aikaa. Suurlakon jälkeiseltä ajalta kerrotaan tarina, jonka mukaan käkisalmelaiset koulupojat päättivät tervata venäjänkieliset tekstit katukilvistä. Asia joutui kaupungin rahatoimikunnan käsiteltäväksi. Isani kuvaa keskustelua seuraavasti: ”Olimme kaikki syylliset vastaamassa, mutta joukkoon oli lyöttäytynyt Räisälästä kotoisin oleva pieni poikaa Veikko-Matti Läheniemi. Kun häneltä kysyttiin, oliko hän mukana tervauspuuhissa, vastasi poika: ’En ollut, mutta minä jämerästi kannatan asiaa’. Myös Tauno Sihvon nuoremmalta veljeltä Kaarlolta kysyttäessä asiaa, hän vastasi: ’Olin miepurkkii pitelemässä!’ ” Mainituista pojista Veikko-Matti Laheniemi värväytyi sittemmin jääkäriksi. Tämä rohkea jääkärivänrikki kaatui sittemmin Kivennavalla 15.4.1918. Sihvon sekuksista kuusi palveli Saksassa jääkäripataljoonassa. Heistä Aarne Sihvo oli vuonna 1918 Karjalan armeijan komentaja ja myöhemmin muissa puolustusvoimien tehtävissä. Hänen veljensä Sam Sihvo tuli myöhemmin tunnetuksi säveltäjänä.

Isäni lähti opiskelemaan lakia Helsinkiin. Siellä suoritettiin suulliset kuulustelut, jotka olivat ikään kuin yliopiston sisäänpääsykoe. Suullinen kuulustelu oli kuitenkin jo tuohon aikaan pelkkä muodollisuus.. Sitä kuvastaa eräs esimerkki. Uskontoa kuulusteli Edvard Stenij. Eräs joensuulainen ylioppilaskokelas ei osannut vastata yhteenkään kysymykseen. Lopuksi kuulustelija tiedusteli, mitä kokelas aikoo yliopistossa ryhtyä opiskelemaan. Nuorukainen vastasi: ”Juridiikkaa”. Stenij totesi, että tämä selittää paljon, sillä saksalaisilla on tapana sanoa ”die Juristen sind schlete Cristen” (juristit ovat huonoja kristittyjä). Professori tiedusteli, mitä tämä tarkoittaa. Kokelas vastasi: ”Juristit ovat sukua Kristukselle”. Professori hyväksyi kokelaan tentin.

Saatuaan opiskelut siihen vaiheeseen, että isälläni oli mahdollisuus perustaa asianajotoimisto Käkisalmeen. Hän teki sen, suorittaen toimistossaan myös jääkärien värväystoimintaa. Isäni tuli ilmiannetuksi värväystoiminnastaan ja joutui pakenemaan santarmeja väärennetyin passein Saksaan, jonne saapui monien seikkailujen jälkeen kevättalvella 1916 liittyen jääkäripataljoonaan. Suomeen Tauno palasi asejunan mukana maaliskuussa 1918.

Muutamien elämänvaiheiden jälkeen isäni Tauno Sihvo jatkoi lakimiestoimintaansa Käkisalmessa. Asianajotoimistot sijaitsivat aluksi Pitkäkadulla Dahlgrenin talossa, sitten Isokatu 24:ssä Lausaan talossa ja viimeiset vuodet omassa talossa Torikatu 13:ta, jonka talo sijaitsi yhteislyseon ja kirkon tuntumassa.

Kuulun siihen ikäluokkaan, jonka lapsuuden rajakohta muodostui konkreettisen selväksi. Syyskesällä 1939 olin täyttänyt 10 vuotta. Syyskuussa olin aloittanut kansakoulun neljännen luokan upouudessa koulutalossa ”Haminan kentän” tuntumassa.

Edelliset kesät muistuvat mieleen aurinkoisina. Ne vietettiin pääosin Ketvele-nimisessä saaressa Vuoksella noin 15 kilometrin päässä kaupungista. Saaressa oli komea hirsihuvia ja sauna rantakallion kolossa. Huvila oli jo kesällä 1937 vuokrattu Bergín perikunnalta. Tuon saari oli noin 1,5 kilometriä pitkä. Toinen puoli saaresta kuului Räisälän pitäjään ja toinen puolisko Käkisalmen maalaiskuntaan. Kaukolan pitäjän rajalle oli matkaa 500 metriä. Saaren puisto oli lehmusmetsää siinä määrin täydellisesti, että saunavastaankaan ei löytynyt koivun oksia. Lehmusten keskelle olivat veljeni rakentaneet tenniskentän. Laudanpätkistä tehdyillä mailoilla siellä tennistä pelattiin. Suurin osa ajasta kului kuitenkin kalastaen, soudellen veneillä ja kanooteilla ja vedessä läträten, uimataito oli niillä Vuoksen rannoilla välttämätön.

Erikoistahan tässä Vuoksen ylemmässä Laatokkaan johtavassa haarassa oli se, että rantakalliot saarista oli osittain varsin jyrkkiä ja veden sileiksi hiomia. Se taas johtui siitä, että vuosituhansien saatossa olivat Laatokkaan laskeneet Saimaan vedet hioneet rantakalliot sileiksi. Vuonna 1857 tämän ylemmän Vuoksen haaran vedenpinta laski useita metrejä kun Kiviniemeen kaivetun uoman kautta pääosa Vuoksen vesistä virtasi Suvannon-Taipaleen kautta suoraa Laatokkaan. Ylävuoksen veden lasku vapautti sileitä kallioita, mutta myös alavilta rannoilta runsaasti viljelysmaita. Meille lapsille olivat nuo sileät, veteen johtavat kalliot mieluisia leikkipaikkoja ja mukavia liukumäkiä. Jos laitoit jalkaterän liukkaalle veden reunalle, niin liukas ja sileä kallio vei oitis mennessään. Kallioitten rannat olivat syviä, ja kalliot hyviä hyppyalustoja uimataitoisille. Vuoksella liikennöivät laivatkaan eivät sillä kohdalla tarvinneet laitureita rantautuakseen. Riitti kun kallioon oli porattu rautatappi narulenkin kiinnitystä varten.

Matkan Käkisalmeen ja sieltä maaseudulle tehtiin yleensä laivalla. Liikennettä välillä Käkisalmi-Tervola-Unnusjoki hoiti kaksi laivaa. Toinen oli nimeltään Ylävuoski, ja toinen Marjaniemi. Kaupunkiin laivat saapuivat aamuvarhaisella tuoden kaikenmoista torille kaupattavaksi tarkoitettua tavaraa tullessaan. Paluumatkalle laivat lähtivät varhain iltapäivällä. Matkaa Ketveleen saareen kertyi yli 20 kilometriä johtuen siitä, että laiva poikkesi ainakin Suotniemeen ja Hirvisaareen, sekö tarvittaessa melkeinpä mihin tahansa. Usein esimerkiksi Kangassaareen, kuuluisaan partiolaisten leirisaareen. Kesäasutusta ei siihen aikaan liioin ollut. Naapurisaaressa, Päiväsaaressa vietti kesiään täti nimeltään Järnefeltin Elna, jonka luona me lapset piipahdimme silloin tällöin karkin toivossa. Maidonhakuveneilyt suoritettiin kuuluisaan Pöytäkallion taloon, joka sijaitsi Kaukolan rajamaisemissa.. Noilta matkoilta on jäänyt mieleen iltalypsyjen aikaiset lehmisivut rantaniityllä. Aina oli olevinaan kaunis ja tyyni kesäilta.

Tuon ikimuistoisen lämpimän kesä 1939 jälkeen alkoivat maailman laajuiset myllerrykset. Karjalan kannaksella suoritettiin jo pitkin kesää vapaaehtoisia linnoitustöitä. Elämässämme oli tapahtumassa peruttamaton käänne. Syyskuussa koulut alkoivat normaaliin tapaan. Koulua ennätimme käydä vajaat pari kuukautta, kun alkoi YH-aika (ylimääräiset sotaharjoitukset) ja koulunkäynti keskeytyi. Sodan uhka oli olemassa, ja osa perheestämme meni Kaukolaan evakkovalmiuteen. Siellä oli jo sotilasosastojen liikehdintää rajan suuntaan. Jokin sotilasosasto piti taukoa Kaukolassa, ja keitti mummoni sauna muuripadassa keittoa. Minä siinä saunan tuntumassa kuuntelin heidän tarinoitaan. Miesten puhuma murre oli minulle, karjalaispojalla hyvin outoa. Jotkut olivat menossa Pyhäjärven tietä Itä-Kannakselle Taipaleen joelle. Eräs sotilas totesi siinä kiven päällä istuessaa: ”Jos niitä ryssiä sieltä rupee tulehen, niin kyllä ne täällä vastahan otethan”. Juoksin kiireesti äidille sanomaan, että pohjalaiset ovat tullee, ei meillä ole mitään hätää! Kyllähän ne pohajalaiset ottivatkin Taipaleessa hyökkäykset vastahan. Rintama kesti sillä suunnalla sotien loppuun saakka.

Tilanne näytti rauhoittuvan ja palasimme takaisin Käkisalmeen. Koulukin alkoi uudestaan. Marraskuun käännyttyä kohti loppuaan, oli koulumme eräänä aamuna täynnä sotilaita reppuineen. Liikekannallepano oli alkanut ja koulu päättyi lopullisesti. Meidät koulupojat komennettiin tyhjentämään yhteislyseon koulutaloa. Kannoimma pulpetit ja muun koulun kaluston läheiseen vanhaa kirkkoon. Koulutaloa valmisteltiin sotasairaalaksi. Kirkko pulpetteineen paloi myöhemmin Käkisalmen pommituksissa.

Torstaina marraskuun viimeisenä päivänä saimme tiedon, että sota oli alkanut. Metsäpirtissä ja Raudussa oli kovat taistelut käynnissä. Saman päivän iltana alkoi kova bussiliikenne kotimme viereisellä kadulla. Sotasairaalaksi valmistettuyhteislyseon koulutalo otti haavoittuneita vastaan. Kaatuneitakin tuotiin kirkkoon odottelemaan sankarihautoihin saattoaan.

Perheemme tarkoitus oli lähteä seuraavana päivänä joulukuun 1. päivän aamujunalla Kaukolaan. Menimme asemalle, jossa tungeksi satamäärin väkeä. Sinne oli tullut itäisen Kannaksen väkeä omine kulkuneuvoineen tarkoituksenaan jatkaa matkaa Käkisalmesta junalla. Pian tuli kuitenkin ilmoitus, että junaa oli pommitettu Myllynpellon asemalla, eikä junaliikenne toimi. Tiesimme, että Vuoksen laivaliikenne oli vielä sinä päivänä toiminnassa. Menimme kimpsuinemme Dahgrenin taloon, joka sijaitsi lähellä vuoksen satamaa, Reunasen talon pommisuojan tuntumassa. Tarkoituksemme oli lähteä kello 13 laivalle Tervolaan ja sieltä edelleen Kaukolaan.

Laivalle päästyämme ujelsivat sireenit merkiksi ilmahälytyksestä. Juoksimme Reunasen talon pommisuojaan, jonne oli matkaa parisataa metriä. Hälytyksen mentyä ohi, (ilmavaaran ohimerkki soitettiin sodan alkuaikoina kirkonkelloja soittamalla) palasimme laivalle ja taas takaisin pommisuojaan. Tätä edestakaista juoksentelua taphtui kaiken päivää. Kello 16 pääsimme jälleen laivalle.

Silloin tuli vielä ilmahälytys, mutta laivalla olevat ihmiset päättivät hämärän turvin lähteä liikkeelle päämääränä Tervolan kylä, joka oli noin 10 kilometrin etäisyydellä Kaukolan kirkolta.

Vuoksi oli jäässä, mutta aamulla tulomatkallaan tekemäänsä railoa myöten laiva lähti matkaan. Jäät kolisivat laivan kyljissä ja oli pimeää sekä pelottavaa.

Saavuimme Tervolaan illalla kello 20. Rannalla jää oli kuitenkin jo niin vahvaa, ettei laiva päässyt satamaan saakka. Laskeuduimme jäälle noin sadan metrin päähän rannasta ja jäätä myöten sitten rantaan. Yöksi majoituimme läheiseen Olkinuoran taloon.

Aamulla talon isäntä kuljetti meidät hevosella Kaukolaan 10 kilometrin päähän. Oli joulukuun toinen päivä ja muistelen pelänneeni rekimatkalla punatähtisiä lentokoneita.

Kaukolassa vietettyjen päivien aikana oli rintamalinja saavuttanut Vuoksen vesistön tason Äyräpäässä. Niiltä tienoilta kantautui yhtämittainen tykkien jylinä Kaukolaan saakka. Eteläisen taivaan loimutessa verenpunaisena, alkoi joulukuun 8. päivänä pakomatkamme Sisä-Suomeen. Tuota matkaa on jatkunut yli 70 vuotta. Käkisalmi, omenapuiden kaupunki, tuhoutui täysin elokuussa 1941. Vuoksen vehmaat maisemat ovat kuitenkin säilyneet kutakuinkin entisellään.HH

 
Lue lisää
2012-6-19 13:15:34

Lapsuuden kotini muistojen Karjalassa

Kirjoittanut Helvi Maria Mäkelä o.s. Kiljunen s. 2.10.1926

Unelmissain olen siellä

synnyinpaikan pihatiellä

Koivut katsoo, linnut laulaa

Koski niin kuin ennen pauhaa

Virtaa vesi Vuoksen virran,

palaa muistot elämäni pirran,

vaaleat ja tummat raidat,

lapsuutein piikkopidat.

Isä, äiti karjan hoiti,

minut yli kosken souti.

Koulun rantaan Koivisto-laiva

aamuisin vei minut aina.

Sinilaineet sillan saivat,

sukset silloin esiin kaivat.

Joskus paistoi päivän kilo,

pyrylläkin syntyi matkan ilo.

Vanha taru kertoo: Soutaa väki,

Niemen poukamassa kukkuu käki.

Tehty siihen oli linna oma.

Linnaniemi rannan nimi soma.

Kesäjuhlat siellä oli.

Laivat, lentokoneet tuli.

Oli siellä leikkisota,

ilokaasut, ponttoonit ja lotat.

Puffetit ja karamellit,

kulturellit, naturellit.

Kasapäissä kansaa kulki,

syliinsä Linnaniemi sulki.

Herrasväki päivää paistatteli,

rantahiekas loikoeli (kesälomalla).

Isä katiskoista kalat nouti,

rantaa lohet, siiat, lahnat souti.

Viipuriin vei isä kalat.

Myytäväksi voinkin palat.

Maistoi rouva punakynsi,

suola hyvä, tuoretta on ynsi.

Toi Viipurista kotiin tuliaiset,

kankaat, paraskit ja rinkelimaistiaiset.

Hevosille ne kotiin tuotiin.

Onni kotiin näin suotiin.

Kirkkoon mentiin sunnutaina,

kiesseillä, mut ei aina.

Veneelläkin vesillä oltiin.

Näinkin kirkkoon tultiin.

Lauantaina väki saunoi,

virret illan tullen lauloi.

Illan hämyyn, ehtoon rauhaan,

unen seittiin, harsoon lauhaan.

Alkoi taas arkinen aherrus,

palkollistenkin punnerrus.

Naiset katsoi karjan perään.

Isoisä (äijä) tuohta kerää.

Mummo kutoi kankaitansa.

Äiti sukkia vartaillansa.

Helvin kone tikkaa tiuhaan,

koukkuu heiluu joskus vinhaan.

Miehillä on rekien teko.

Viimein koittaa hetken lepo.

Pyykit naruillansa kuivaa,

hirret huokaa: juoskaa uimaan.

Lapsuuteni leikit huimat,

koskenlaskut, menot tuimat,

luistelut ja mäenlaskut,

karjalaiset vanhat kaskut.

Hilpeä on joskus mieli,

maistuu kahvi, laulaa kieli.

Sävel rammarista kaikaa,

ralli tarttuu, voi sitä aikaa.

Rikkoo rauhan räiske tyly.

Mikä onkaan pauke jyly?

Idän taivas räiskyy, loistaa.

Tykin jyske äänen toistaa.

Autot sotilaita täynnä.

Kulkee hevosi, karjaa tiellä.

Mihin mennään kysy siellä?

Tiedä sitä ei kukaan vielä.

Pommit paukkuu, lentokoneet

syöksyy kohti, piilot monet,

keksii silloin, hädän tullen,

elämä on luotu mullen.

Kädet ristiin, siunaa meitä,

moni kulkiessaan näitä teitä,

toivomuksen ylös laittaa,

kulkiessaan tietä kaitaa.

”Evakko” tuo sana outo.

Kodistamme tuli nouto.

Palaa talot, kirkot, koulut,

jäihän sentään meille laulut.

Kohtalo myös silloin ankarin,

arkussa tuo pojan, sankarin,

kotikirkon kalmistoon hiljaa,

tuoni niittää kallistaa viljaa.

Karjalainen kansa sulautuu,

joka maakuntaa sopeutuu.

Sukunimet, suvut sekoittuu,

kansa uusi siitä kehittyy.

Sukupolvet vaihtuu, muistot jää,

mielessä säilyy muisto tää.

Kiitos nyt varjeluksesta soikoon.

Jokainen laillaan hyvin voikoon.

Huojukoot hongat Karjalan mailla.

Laulakoot linnut samalla lailla.

Pauhatkoot samoin koskien kuohut,

Unissain kotini muistot on tuonut.

 
Lue lisää
2012-6-14 14:09:44

MUISTOJA JA VÄHÄN HISTORIAAKIN KARISALMELTA

Karjalan rataa rakennettaessa 1890-luvulla, tekivät heinjokelaiset rautatiehallitukselle ehdotuksen seisakkeen saamiseksi Lauslahden kankaalle seitsemän kilometriä Kääntymältä. Rata valmistui vuonna 1894 ja heinjokelaisten toivomaan paikkaan rakennettiin Karisalmen asema. Heinjoelta oli helppo kuljettaa puutavaraa alueella olevia järvenselkiä pitkin.

Rautatien valmistumisaikoihin alueella oli vähän asutusta, mutta 1920-luvulla, kun Viipurin kauppiaat ja virkamiehet alkoivat vaurastua, rupesivat he etsimään huvilatontteja kaupungin läheisyydestä. Karisalmi osoittautui ihanteelliseksi huvila-asutukseen (kesämökeistä ei silloin juuri puhuttu). Alueella oli runsaasti kauniita rantoja, niinpä rannat alkoivat täyttyä kesäasunnoista. Etenkin pitkän, mutta kapean Salojärven rannalle nousi kymmeniä huviloita. 1930-kuvun lopussa Karisalmella oli n. 200 vapaa-ajanasuntoa, osassa niistä asuttiin ympäri vuoden.

Matka Viipurista 16 kilometrin päässä olevalle Karisalmelle kesti junalla vain puoli tuntia. Saatiinpa jopa oma paikallisjuna, joka liikennöi kaksi kertaa päivässä Viipurin ja Karisalmen väliä. Kyläläisille tuli tavaksi kokoontua asemalle postijunan tuloaikaan vaihtamaan kuulumisia. Etenkin nuorisolla tämä oli oiva tilaisuus seurustella keskenään.

Näiltä postinhakureissuilta on jäänyt mieleeni kaksi vähän poikkeavaa tapausta.

Kesällä 1943 postinodottajat yllättyivät lähestyvän lentokoneen voimakkaasta äänestä, sen syöksyessä kohti asemaa. Odottelijat suojautuivat rakennusten taakse, minä veljeni kanssa kioskin korkean kivijalan suojaan. Onneksi koneen pudottama pommi meni vähän pitkäksi, eikä asema vaurioitunut.

Samana syksynä ilmojen viilennyttyä odottelijat olivat siirtyneet sisälle odotushuoneeseen odottelemaan postijakoa. Puulaatikon päällä istunut mies huomasi, että häntä tuijotettiin epäluuloisesti. Mies siirtyi ulos ja kiirehti kohti läheistä metsää. Miehen perään lähti kaksi paikalla ollutta miestä. Läheisestä talosta he sieppasivat aseekseen poikien metsästä löytämän kiväärin. Maata peittävän ohuen lumikerroksen vuoksi mies ei pystynyt heitä piiloutumaan, vaan jäi kiinni. Mies osoittautui desantiksi, joka vatsavaivojen vuoksi oli tullut asemalle lämmittelemään. Koomista tapauksessa oli se, että pidättäjien ase oli toimintakelvoton.

Karisalmelta Näätälään ja Kääntymälle johtava tie ylittää vesistön Näätäläjärven ja Kokonselän välissä olevan Lillukansalmen kohdalla. Salmen vieressä on pieni Lillukan saari, joka on niin lähellä mannerta, että sinne pääsi siltaa pitkin. Saaressa oli pieni mökki, minun syntymäkotini.

Eräänä elokuisena aamuna vuonna 1939 minun ja veljeni onkireissu keskeytyi, kun huomasimme saareen ilmestyneen ryhmän sotilaita mukanaan konekivääri. Sotilaat suunnittelivat aseelle sopivaa ampumapaikkaa salmen ylittävää siltaa kohti.

Heidän touhuaan ihmetellessämme ryhmänjohtaja kysyi ”Haluatteko pojat ampua konekiväärillä”,

”Joo” tuli samanaikaisesti kummankin suusta. Alikersantti kaivoi ammuslaatikosta jänisräikän ja näytti miten sitä pyörittämällä saadaan konekiväärin ääntä muistuttava rätinä. Niin me ammuimme monta sarjaa kohti Näätälästä päin hyökkäävää vihollista.

Evakkomatkalle

Syksyn edetessä sodan uhka lisääntyi. Isät kutsuttiin sotaharjoituksiin. Marraskuun viimeisenä päivänä äiti oli ripustamassa pyykkiä kuivumaan, kun Viipurista alkoi kuulua pommituksen ääniä. ”Sota on syttynyt”, muistan hänen huutaneen. Viikon päästä itsenäisyyspäivänä tuli saareen suojeluskuntapukuinen tuttu talon isäntä. Hän ilmoitti äidille:

-       Nyt tul lähtö. Kuuve aikaa teijä pittää olla asemalla. Mukkaa saatte ottaa senverra tavaraa, mitä jaksatte mukananne kantaa.

Äidille tuli kiire. Muistan, kuinka hän patjapussista leikkaamastaan kankaasta ompeli meille, neljälle lapselle, reput. Eipä niihin vaatteiden lisäksi juuri muuta mahtunut. Juomaton kahvi jäi pannuun hellan reunalle, niin kiire tuli. Joskus iltamyöhään juna tuli ja evakkomatka alkoi härkävaunussa.

Takaisin Karisalmelle

Voi sitä riemua keväällä 1942, kun pääsimme takaisin Karisalmelle. Kotimökki oli tuhoutunut sodassa, mutta saimme kodin Salojärven rannalta erään Viipurilaisen huvilasta.

Taisteluiden jäljet olivat osin siivoamatta, maasto ja tienvarret olivat täynnä kaikenlaista sotaromua. Meitä poikia kiellettiin koskemasta mihinkään, mutta pian kiellot unohdettiin. Palasimme päivittäisiltä retkiltä kiväärin panoksia tai muita kiinnostavia löytöjä taskut täynnä. Sotilaspoikaosaston alettua toimintansa Karisalmella, aikamme kului koulunkäynnin lisäksi kaikenlaisessa urheilussa, talvella etupäässä hiihdossa.

Uusi lähtö

Karisalmella järjestettiin talvella 1944 Kannaksen Sotilaspoikapiirin talvikisat. Sijoituin alle 12-vuotiaiden hiihdossa toiseksi ja sain ensimmäisen urheilupalkintoni, peilistä prässätyn pienen lautasen. Tummunut lautanen on nyt kehystettynä kunniapaikalle kotimme seinällä.

Kevät oli vielä huoletonta aikaa, mutta kesäkuussa kaikki muuttui. Rintamalta alkoi kuulua joka päivä voimistuvaa tykkien jyskettä. Ääni oli jatkuvaa jylinää, yksittäisiä laukausten ääniä ei erottanut. Kiireesti ruvettiin pakkaamaan tavaroita ja kuljettamaan asemalle. 17.6 tuli sitten taas lähtö. Nyt pääsimme matkaan matkustajavaunussa. Junan kiertäessä Salojärveä kohti Kavantsaarta, katsoin vaunun ikkunasta järven taakse häipyvää kotirantaa, enkä pystynyt pidättelemään kyyneleitä, niin lohduttomalta lähtö tuntui.

Vuonna 1993, lähes 50 vuoden jälkeen, pääsimme taas kotiseutua katsomaan. Lillukan saaresta ei löytynyt siellä olleista rakennuksista jälkeäkään. Osamökin nurkkakivistä oli käytetty saareen rakennetun konekivääripesäkkeen suojaksi. Tiukat paikat on siinä puolustajalla ollut. Siitä on merkkinä pesäkkeen vieressä kasvavan petäjän kyljessä näkyvä ammuksen jälki.

Mutta pahat paikat on hyökkääjälläkin ollut, siitä on merkkinä Näätälän puolella joukkohauta ja sille pystytetty kaatuneiden muistomerkki.

Näin murheellisiksi muuttuivat muistoni Karisalmelta. Ensimmäisen kotiseuturetken jälkeen olin katkera ihmisille, jotka isännöivät meidän kotiseutuamme. Myöhemmillä matkoilla katkeruus on alkannut muuttua sääliksi. Harmaissa mökeissä asuvat huivipäiset naiset muokkaavat mökkinsä ympärillä olevia pieniä maapalasiaan saadakseen ne kasvamaan ruokaa talven varaksi. Ei jää juurikaan aikaa maiseman ihailuun

Joku näistä vanhoista ihmisistä saattaa pysähtyä muistelemaan omia lapsuutensa leikkipaikkoja jossakin arolla, josta heidät siirrettiin tänne ilman omaa tahtoa. Tällaisia ovat muistoni Karisalmelta. Lillukan sillan pielestä on kesäpaikallemme Hämeenkyröön siirretty punainen ruusu tuo mieleen lapsuuden aurinkoiset kesät Kokonselän rannalla.

AARNO RAUTIAINEN

 
Lue lisää
2012-6-14 14:03:01

TALVISODAN PÄÄTYTTYÄ EVAKOILTA LOPETETTIIN LEHMÄT

Ennen Talvisodan päättymistä oli kotikylältämme Keskiselästä evakuoitu lapset ja vanhukset. Minä 13-vuotiaana sain nimismiehen luvalla olla vielä kotona. Jos tulee äkkilähtö, niin minä ajan toista hevosta.

Pakkorauhan tultua maaliskuun 13. päivänä oli kaikkien lähdettävä pakomatkalle. Karjojen kuljetus oli tehtävä kapeita talviteitä pitkin. Maantiet olivat auto- ja armeijan kuljetuksia varten.

Lähtöpäivän valjastin rintamalta kotiutetun selkään haavoittuneen hevosen. Sotavamman takia en voinut laittaa setolkkaa selkään. Ajaminen tapahtui vain mäkivöiden varassa. Lypsylehmät irrotettiin lämpimistä navetoistaan 30 asteen pakkaseen kulkemaan tuntemattomia teitä pitkin. Naapuritalojen karjanajajat toivat eväsreppunsa minun rekeeni.

Lähtömme jälkeen isäni ampui navettaan kaikki hiehot, vasikat, lampaat sekä tappoi kanat ja kissat. Lehmien ajajat läksivät ensin. Minä hevosella tuntia myöhemmin, luulin saavani hitaasti kulkevat lehmät kiinni. Mutta erehdyin pahasti. Edellä kulkenut satapäinen lehmälauma oli sotkenut paksulumisen talvitein pitkillä peltoaukeilla reellä ajokelvottomaksi. Kuormani kaatui jatkuvasti lumihankeen. Jäin pahasti jälkeen oman karjan ajajista… Seuraavan tienristin jälkeen kuljettava tie oli täyttynyt silmänkantamattomiin täysin vieraista lehmistä ja ajajista. Nyt kilometrin mittainen lehmien jono erotti oman kylän ihmisistä.

Hevosen reestä jouduin näkemään, kun hieholehmiä poikkesi jonosta sivutielle ja sieltä myöhemmin lähti oikaisemaan lumihangen poikki omiensa luokse, mutta upposi kaulaansa myöten paksuun hankeen. Sieltä ei päässyt eteen eikä taaksepäin. Lehmä jäi pakkaseen jäätymään, ajaja-tyttö itkemään.

Iltahämärässä Rätykylän kaupan pihalla lehmät pysähtyivät.  Pääsin survoutumaan lehmälauman läpi. Iltamyöhään mennessä en voittanut omankylän karjanajajia. Heidän eväsreppunsa olivat reessäni.

Riisuin hevosen ja menin lähimpään taloon yöksi. Talo lienee ollut pakkorauhan rajan paikkeilla. Päätin aamulla lähteä hyvin aikaisin tielle, että saisin heidät kiinni. Minun kuormassani oli meidän ja kuuden naapuritalon eväät. Ensimmäisen evakkomatkan iltasen he joutuivat hankkimaan vieraista taloista.

Seuraavana aamuna läksin liikkeelle hyvin varhain. Lankilan kylän jälkeen löysin talon, jossa olivat olleet yötä. Talon väki ei tiennyt olivatko he lähteneet matkaan Purnujärven vai Miettiläntietä. Kumpaakin käytettiin nyt karjan kuljetukseen. Löin arpaa ja valitsin onnekseni Miettiläntien. Kylän reunassa tapasin meidän ajajamme Tiippanan talosta, missä olivat majoittuneina. Tapaamisen ilo oli yhteinen. Tiippanan talon pihaan näkyi valtatie Viipurista Sortavalaan. Tie oli täysin ruuhkautunut. Liikenne oli kokonaan pysähtynyt pitkiksi ajoiksi. Päätimme aamulla varhain lähteä liikkeelle, ettemme joutuisi ruuhkan puristukseen.

Piinaviikko alkaa

Aamun valjetessa palmusunnuntaina, lähdimme yhdessä jatkamaan matkaa. Tultuamme valtatielle, oli se täysin tukkeutunut. Tien molemmin puolin oli yli metrin korkuiset lumivallit. Kapeahko tie täyttyi armeijan kalustosta ja kuorma-autoista molempiin suuntiin. Lehmät lyyhistelivät kuorma-autojen ja lumivallien välissä niin, että nahkaa irtoili kyljistä. Minun rekeni reunoista autot repivät laudankappaleita ja jauhosäkit repeytyivät valumaan tielle.

Sotapoliisit pysäyttivät meidät Rautjärven kirkonkylässä. He kielsivät jyrkästi lehmien kuljetuksen eteenpäin. Kaikki siirtoväen lehmät on teurastettava täällä. Teille ilmoitetaan, koska on teidän vuoronne. Tuntui julmalta, että ainoa omaisuus mikä saatiin pelastettua kotoa, onkin viranomaisten toimesta tuhottava. Olisi ollut armollisempaa ampua lehmätkin omaan navettaan, kuin tuoda niitä pakkasessa naapuripitäjään kärsimään ja tapettaviksi.

Saimme lehmät Lääperin talon vanhaan kivinavettaan. Sinne tuotiin lehmiä niin paljon, että olivat kylki kyljessä kiinni, eivätkä mahtuneet kunnolla makuulle. Kovassa pakkasessa, taivasalla, aitauksessa oli sadoittain lehmiä. Ne ammuivat nälissään ja janoissaan. Hevonen rekineen oli auttamassa heinien etsinnässä ja lehmille viennissä. Myös vettä raahasimme Rautjärvestä. Toivoimme, että tuskissaan kärsivät lehmät saataisiin pian teurastettua.

Teuraspaikkoja oli järjestetty useita Rautjärvelle.

Pitkäperjantai

Pitkäperjantain aamuna meille ilmoitettiin, että lehmät saa viedä teurastettavaksi. Rautjärven kirkkoa vastapäätä tien toisella puolella oli pappilan riihikatos. Siinä oli meidän lehmien teurastuspaikka.

Kirkonkellojen soidessa veimme lehmät teurastuspaikalle. Jumalanpalveluksen aikana evakot ja sotilaat kulkivat jatkuvana virtana pakkasesta kirkkoon lämmittelemään ja ulos.

Lehmien teurastajana toimi sotilas. Hän käski minun pitää kaksin käsin lehmän sarvista kiinni, kun hän nuijalla moukaroi eläimet hengiltä. Sainpa epäkiitollisen tehtävän. Lisäksi pelkäsin, jos lehmä säikähtää ja äkkiä kääntää päätään, niin minulta menee käsi.

Olin 7-vuotiaasta alkaen kesäisin joka ilta etsinyt lehmät väljästä metsästä kotiin. Minulle ystävälliset lehmät eivät aiheuttaneet harmia, vaan alistuivat moukarin alle.

Kahdentoista lehmän liha meni valtiolle, joka myöhemmin maksoi lihoista sen verran, että seuraavana vuonna Kirvuun palattuamme saimme niillä rahoilla ostaa yhden lehmän.

Siirtoväen lehmien pakkoteurastus heti uuden rajan ylitettyä oli karjalaisille suuri järkytys,

Juho Niukkanen kirjassaan Talvisodan puolustusministeri kertoo tuomitsee pakkoteurastukset ja toteaa, että esim. Hämeen läänin maaherra Mattson kielsi tuomasta evakuoituja lehmiä Hämeen lääniin ja kehotti tappamaan tai teurastamaan.

SOINI HÄMÄLÄINEN

 
Lue lisää
2012-6-14 13:54:30

MATKA

Kuoma-auto ajoi pihaan aamupäivällä. Koko koti oli purettuna ja pakkilaatikoissa pois kuljettamista varten. Paljonkos sitä nyt oli tavaraa nuorella perheellä viimeisinä rauhanvuosina ennen Talvisotaa. Isä oli jo ennalta mennyt ja aloittanut palveluksen Kannaksen rajavartioston Kuokkalan yksikössä. Nuori kuljettaja auttoi huonekalut ja tavarat auton lavalle. Sitten kiipesimme, minä ja äiti, kuljettajan rinnalle koppiin. Matka saattoi alkaa.

Oli marraskuu. Lyhyt päivä hämärtyi. Taivas tummeni. Keskustelu autossa tyrehtyi. Pika vain ajoi ja ajoi, siltä näytti, kieli keskellä suuta soraista, mutaista ja kapeaa maantietä eteenpäin, eteenpäin. Taisin välillä nukahtaa lämpimässä autonkopissa. Kun havahduin, olikin jo aivan pimeää. Silloin tällöin auto oli pakko pysäyttää. Kuski otti taskulampun ja nousi autosta. Hän tiirasi tienviittoja risteyksissä. ei passannut menettää oikeaa suuntaa.

Kun kuljettaja Kivennavalla pysähtyi pähkäilemään minne nyt, avulian paikkakuntalainen tuli hätiin.

-       Tuohon suuntaan kun lähdette, pääsette varmasti Terijoelle ja Kuokkalaan. Matkakin on lyhyempi.

Matka jatkuu. Mutta kun ajetaan, tie kapenee ja huononee koko ajan. Sorapäällyskin loppuu. Auto keikkuu puolelle ja toiselle kivillä ja kannoilla. Mihin lie karjapolulle Kivennavan ukko meidät lähettänyt.

Nokkapellin alta alkoi nousta höyryä. Jäähdyttäjään tarvittiin vettä. Onneksi sattui joentapainen lähelle.

-       Nyt kun olisi rouvalla joku astia, pyytää kuljettaja.

Äiti kiipeää lavalle ja kaivaa tavaroista valkean emalisen peilarin ja hakee vettä. Matka voi jatkua.

Kaikki tiethän päättyvät aikanaan. Mihin tämä? Vasta asevelvollisuuden suorittanut kuljettaja on kauhuissaan. Ettei vain ajettaisi valtakunnan rajan yli. Mikä meitä sitten odottaisi Neuvostoliiton puolella?¨

Isä odottaa sovitussa tienristeyksessä Kuokkalan keskustassa. Odottaa ja odottaa. Ilta hämärtyy, pimenee – alkaa marraskuinen yö, tähtikirkas, mutta kuutamoton. Hän päättää luovuttaa: kai ne ei sitten tänään lähteneetkään.

Me siellä korvessa taitamme toivottomalta tuntuvaa taivalta.

Ykskaks kuljettaja riemastuu, ”Kronstadtin valot! Ei ole ajettu rajan yli”.

Sitten tulla tupsahtaa eteen kyläkeskus, kaikki talot pimeinä. Niitä tuskin huomaa. Tuikkiipa yhdestä ikkunasta valo. Äiti lähtee tiedustelemaan ja kompuroi suoraan piikkilanka-aitaan. Aitaa seuratessa löytyy pihatie ja portti. Koputukseen vastataan. Talo oli kylän koulu ja opettajille myöhäisiä vieraita. Sieltä voidaan soittaa vartiolle ja isä tulee hakemaan omansa. Matka on päättynyt meidän osalta. Kuljettaja lähtee paluumatkalle vasta päivänvalossa.

Se valkoinen neljän litran maitokannu on säilyttänyt tämän matkan elävänä lapsenmuistissani.

RAILI PUHAKKA-MÄKINEN

 
Lue lisää
2012-6-14 13:49:44

HÄÄT JA HÄÄMATKA JUHANNUKSENA 1944

Jatkosodan aikana 1941-1944 oli tavallista, ettei juurikaan pidetty juhlallisia häitä, kihlaparit menivät vain pappilaan vihittäväksi sotilaan lyhyen loman aikana ja vihkitoimituksen jälkeen kotiväen kanssa juotiin korvikkeet. Joillakin oli sukulaisia Ruotsissa tai Amerikassa ja silloin keitettiin juhlan kunniaksi oikeat kahvit ja saatiin hyvät kahvileivätkin.

Lanan tilalla Forssan Kuustossa oli ainoa tytär Annikki kihloissa vihtiläisenkapteeni Raimo Kurkelan kanssa. Hän oli heimopataljoonan kolmannen komppanian päällikkö, myöhemmin hänet ylennettiin majuriksi.

Lanan isäntäväki oli tunnettu vieraanvaraisuudestaan ja sodasta huolimatta Annikin avioitumista oli päätetty juhlia kunnolla. Esteri-emäntä oli saanut ruokapaketteja ”rapakon takaa” ja maatilalla oli omasta takaa viljaa, munia, lihaa ja maitoa. Lana kuului myös niihin kyliin, joilla on ikuinen jauhatusoikeus Kuhankosken myllyssä Wahrenin perustettua kehruutehtaansa kosken vesivoiman varaan. Annikki oli myös ruoanvalmistusalan asiantuntija, sillä hän oli valmistunut – keskeytysten jälkeen – talousopettajaksi vuonna 1942. Sitä ennen hän oli jo ollut Forssan koulutuskeskuksessa sotilaiden muonittajana. Hän oli myös iltaisin Työväenopistossa kotitalousopettajana. Touko-kesäkuun vaihteessa 1944 Annikki lähetettiin Viipuriin kouluttamaan rintamalle meneviä muonituslottia, mutta iso rytinä Karjalan kannaksella alkoi 9. kesäkuuta ja kurssi oli keskeytettävä, Annikki joutui vielä vähäksi aikaa Viipurin Mustamäkeen muonittajaksi, mutta pian oli jätettävä koko kaupunki. Juhannus oli jo lähellä ja Annikki pääsi lähtemään kotiinsa leipomaan ja valmistelemaan juhlaruokia.

Myös kapteeni Kurkela oli päässyt lähtemään rintamalta kohti länttä ja ehtinyt Elisenvaaran risteysasemalle. Länteen menevä evakkojuna seisoi siellä odottamassa itään menevän sotilasjunan ohitusta. Kurkela odotteli aseman seinustalla junan lähtöä, kun hän äkkiä alkoi höristää korviaan: toimiston avonaisesta ikkunasta kuului annettavan lupa pommitukseen, nyt on otollinen hetki, paljon väkeä asemalla. Selvisi miksi Elisenvaara oli siihen saakka säästynyt pommituksilta; siellä oli vihollisen vakoiluasema.

Kapteenimme ehti järeimmällä komentoäänellään huutaa varoituksen asemalla seisoville ihmisille, mutta samassa alkoivat pommit putoilla. Vain harvat ehtivät maastoutua ojiin ja muihin suojapaikkoihin, junavaunun altakin etsittiin suojaa, mutta ne osoittautuivat ansoiksi, vaunut hajosivat pommien voimasta ihmisten päälle. Tammelalainen isäntä Keija Turkki kertoi serkkunsa kuolemasta; Vaikka lapsen äiti oli suojana hänen päällään, sivuilta tullut sirpale löi kaulavaltimon poikki. Turkki kuunteli jyrinää Elisenvaaran suunnalta evakkomatkallaan Vuokselasta. Siinä pommituksessa kuoli siviilejä, sotilaita ja lottia lähes 200 ja haavoittui useita satoja.

Kapteeni Kurkela auttoi vielä haavoittuneiden hoidon alkujärjestelyissä, kunnes paikkakunnan sairaanhoitajat ottivat huolehtiakseen sairaiden avusta. Tästä Elisenvaaran murhenäytelmästä lienee syntynyt se väärinkäsitys, että sotilaspiiristä ilmoitettiin Lanalle kapteeni Kurkelan kaatuneen. Häiden valmistelut katkesivat itkuun ja epätoivoon. Mutta sulhanen pääsi jatkamaan matkaa evakkojunassa ja ilmoitti puhelimella joltakin asemalta tulostaan.

Lanalla alkoivat valmistelut uudelleen. Niin kuin naapurien naiset olivat yhdessä surreet, he nyt kiiruhtivat auttamaan kuka suinkin kynnelle kykeni. Kirjoittaja oli silloin toisella kymmenellä oleva koulutyttö. Meidät lapset oli jo hyvissä ajoin uuden rajan pinnasta Anjalasta lähetetty Hämeeseen mummun ja tätien hoiviin, isän joutuessa sotaan ja äidin yrittäessä täyttää hänen paikkansa Karjalan kansanviljelys-koeasemalla. Lanan häistä jäi minulle vain mukavat muistot, ruokaa riitti ja laulu soi – työväenopiston laulajia oli nostamassa tunnelmaa työtoverinsa juhlassa, Sota-aikana ei saanut tanssia ja luulen, ettei Lanalla muutenkaan olisi tanssittu. Meille lapsille ei kerrottu juhlia edeltäneistä vaikeista hetkistä eikä siitä, että koko Suomen maa ja kansa oli kuoleman kielissä puolustuksemme ollessa murtumaisillaan ylivoiman murskaavan voiman vyöryessä päälle.

Silloinen morsian Annikki Kurkela muisteli, millaiset olivat sota-ajan häät ja mitä tapahtui häiden jälkeisenä aamuna, kun nuoren aviomiehen piti olla Hämeenlinnassa rautatieasemalla aikaisina aamulla ehtiäkseen itään menevään junaan. Taksia ei saanut mistään, Lanalla oli vain hevosia. Vihdoin keksittiin soittaa autokouluun. Johtaja-opettaja Yrjö Lahtonen lähti viemään nuortaparia ”häämatkalle”, kuten tuore aviovaimo sarkastisesti sanoi kertoessaan minulle ja serkuilleen istuessaan ikäihmisenä pyörätuolissa yksiössään Forssassa Kossilantiellä. Vastavihitty aviomies saatiin onnellisesti junaan Hämeenlinnassa ja lähdettiin ajamaan takaisin Forssaa kohti. Johtaja Lahtosellakin alkoi jo olla kiire, oppilaita oli tulossa autokouluun. Mutta Rengon metsätietaipaleella auto teki topin. Kuski sai sen jollain vippaskonstilla korjattua. Päästiin vähän matkaan, mutta ajokki hajosi uudelleen. Hyväksi onneksi sattui kuitenkin tulemaan häkäpönttö kuorma-auto, joka hinasi kouluauton Forssaan. Sieltä löytyi kunnolliset korjaustarvikkeet ja kuski alkoi heti askaroida ajokkinsa kimpussa. Annikin mieleen jäi viimeiseksi muistikuvaksi Lahtosen korkeatornisen rakennuksen pihalta Yrjö Lahtosen jalat, jotka jäivät auton alta näkyviin.

-       Sellainen oli hänen häämatkansa, totesi Annikki Kurkela.

• LÖYTYYKÖ HENKILÖITÄ, JOTKA OLIVAT ELISENVAARAN RATAPIHALLA JUHANNUKSEN ALLA VUONNA 1944.

Muistoja ja mahdollisia korjauksia edellä kertomaani voi lähettää osoitteella: Heta-Maija Freese, Muurainsuontie 34, 31340 Porras, puh. (03) 4353 545

 
Lue lisää
2012-6-14 13:43:10

EVAKKOKESÄ

KIRJOITTANUT ARI KERONEN,

ÄITINSÄ KERTOMUKSEN POHJALTA

Se oli silloin… jo kauan sitten, aikana jota vain hyvin harva enää muistaa, mutta Lempille se oli muodostunut vuosikausien painajaiseksi.   Muistot ovat melkeinpä vain kirkastuneet vuosien vieriessä ja lasten varttuessa aikuisiksi.  Ei se enää pelottanut, mutta nyt olivat monet asiat nousseet pintaan kuin vuosien takaiset takautumat.  Ehkä se oli silloin… sodan viimeisinä hetkinä, että asioita piti vain tehdä. Kaikki Karjalassa pelkäsivät, mutta pelolle ei yksinkertaisesti saanut antaa valtaa. Oli vain pystyttävä selviytymään.

Lempi ei ehkä edes tuntenut pelkoa, sillä hän oli tottunut luottamaan korkeampaan voimaan, vaikka ei ehkä varsinainen julkiuskovainen ollutkaan. Aina hän oli kuitenkin elänyt kristillisesti ja pyrkinyt kasvattamaan myös lapset niin, että nämä pystyivät erottamaan oikean ja väärän. Pelätä ei tarvinnut, sillä se mikä on määrätty tapahtuvaksi, tapahtuu.  Se ei ole ihmisen vallassa, se on Korkeimman kädessä.

Elettiin jatkosodan viimeisiä aikoja Laatokan pohjoisella rannalla, aivan vanhan rajan tuntumassa. Vanhemmat lapset oli lähetetty Ruotsiin, turvaan sodalta ja vaikka Eino -perheen isä -oli sodassa, olisi Lempi tuntenut olonsa ihan turvalliseksi, ellei tilanne olisi nyt ollut jotenkin poikkeuksellinen.   Jo jonkin aikaa oli tuntunut selvältä, että täältä on jälleen lähdettävä. Se ei ollut Suomen valtion virallinen kanta, mutta se vain tuntui siltä. Merkit olivat Lempille kyllä tutut, sillä täältä oli lähdetty aikaisemminkin.  Poikkeavaksi edellisestä kerrasta teki se, että nyt hän odotti kolmatta lastaan, jonka piti syntyä melkeinpä millä hetkellä hyvänsä. Lähtö ei siis olisikaan ehkä aivan yksinkertainen.  Rintamalinja oli vielä kaukana, mutta sodan äänet kantautuivat jo Pitkärannan kylään. 

Tuntui, että ne kuuluivat aina vain lähempää ja lähempää. Pitkärannan länsipuolelle rakennettiin puolustuslinjaa, jonka oli tarkoitus lopullisesti pysäyttää venäläisten eteneminen, jos nämä niin pitkälle pääsisivät.  Siltä se siis näytti, että Pitkärannan kylä oli tarkoitus jättää venäläisille, jos ne aiottiin pysäyttää vasta sen länsipuolelle rakennetulle U-linjalle.  Kylällä liikkui yhä kasvava huhu, että venäläiset valmistautuivat suurhyökkäykseen. Oma tiedustelu oli tämän kuulemma saanut selville.  Sodassa liikkui kaikenlaisia huhuja, jotka kulkivat huoltoyhteyksiä hoitaneiden hevosmiesten mukana. Joskus näissä huhuissa oli perää, joskus taas ei.  Ehkä syntyvästä lapsesta johtuen Lempi kuunteli nyt näitä juttuja tavallista tarkemmalla korvalla.

Puut olivat saaneet lehden tavallista aikaisemmin ja Laatokka näytti ikään kuin sinisemmältä. Kirkkaalla ilmalla saattoi erottaa Valamon saaren, joka oli Lempille tuttu paikka. Edustihan siellä oleva luostari jollakin tavalla turvallisuutta. Erikoista kuitenkin oli, että nyt oli Valamon munkkeja näkynyt jonkin verran myös Pitkärannassa, vaikka perinteisesti heidän maallinen asiointinsa oli suuntautunut Laatokan länsirannalla sijaitseviin suurempiin kaupunkeihin. Ehkäpä tämä ei ollut merkki mistään, mutta jotenkin se vain oli poikkeavaa.

Kesäkuun 8. päivän aamuna Lempi heräsi lentokoneiden jyrinään. Herkkä korva oli oppinut tunnistamaan jo äänet. Nämä olivat selvästi venäläisiä koneita, mutta missä olivat suomalaiset hävittäjät. Missä olivat ne saksalaiset hävittäjät, joiden turvaa oli suomalaisille luvattu.  Missä oli suomalaisten IT-tuli, jota jonkin verran sentään tälläkin rintamalla oli.  Koneet olivat ilmeisesti tiedustelulennolla ja poistuivat niin pian, että niiden läsnäoloon ei keritty reagoimaan.  Nyt tuntui hieman pelottavalta, sillä lapsen syntymän hetki oli pian käsillä.  Olisiko kätilö saatavilla? Olisiko kukaan valmis avustamaan?  Täytyisikö hänen selviytyä ihan yksin odotettavissa olevasta synnytyksestä?  Tällaiset kysymykset risteilivät odottavan äidin mielessä.  Ensimmäisen kerran olo tuntui hieman epävarmalta, mutta kun mitään ei päivän aikana tapahtunut ja lapsikin tuntui potkivan turvallisesti vatsassa, palasi luottamus korkeampaan voimaan ja illalla oli taas helppo painaa pää tyynyyn.  Ompelukoneen pakkauslaatikosta tehty lapsen vuode odotti myös nukkujaansa, jonka se varmasti ihan lähiaikoina saisi.

Aamulla 9. kesäkuuta se sitten räjähti.  Rintaman äänet olivat voimistuneet pitkin yötä ja vaikka niihin oli jo jotenkin tottunut, oli niissä nyt jotain pelottavan aktiivista.  Myös ensimmäiset synnytyspoltot olivat tulleet.  Lempi avasi radion, kuullakseen uutiset, joita lähetettiin yhtenään. Yöksi hän oli kuitenkin sulkenut sen, saadakseen edes hetken nukkua rauhassa. 

Pitikö sen kaiken nyt tapahtua samaan aikaan.  Synnytys tapahtuu tänään, sen on varmaa. Sen Lempi tiesi jo entuudestaan, sillä kaksi poikaa oli jo tehty, mutta pitikö tämän kolmannen syntyä juuri pahimpana sodan hetkenä. Presidentti oli puhunut radiossa ja kertonut venäläisten aloittaneen suurhyökkäyksen koko rintaman leveydellä.  Kuinkahan tässä Suomelle käy, kuinkahan meille kaikille käy.

Nyt oli kuitenkin muutakin ajateltavaa.  Hoitakoot sotilaat sodan ja äiti hoitaa nyt äidin tehtävät. Lapsen syntyminen ja lapsen turvallisuus olivat nyt tärkeämmät kuin tuo venäläisten hyökkäys.  Ainahan ne olivat hyökänneet, ja ainahan niiden kanssa oli pärjätty. Pärjättävä oli nytkin.

Iltapäivällä poltot yltyivät ja Lempi lähti omin voimin kävelemään kohti sairastupaa. Tuttu rouva tuli tiellä vastaan ja sanoi, että sairaala oli täynnä rintamalta tuotuja sotilaita.  Kannattaisi palata kotiin, niin hän kävisi hakemassa kätilön.  Hyvä niin, saisihan lapsi aloittaa elämänsä kodissa, kodissa joka ehkä pian menetetään lopullisesti. Tätä ajatellessaan Lempi pitkästä aikaa alkoi tunteittensa päästä valloilleen… taisipa siinä kyynelkin tulla silmäkulmaan.  Tämä ei vaan tuntunut oikealta. Poltot olivat tihentyneet ja niiden takia piti istahtaa tien viereen.  Vaikka kotiin oli matkaa vain muutama sata metriä, se tuntui ikuisuudelta.  Naapurin rouva oli saanut sanan kätilölle, joka oli lähtenyt myös tulemaan.

Sodan oloissa harvinaisen iso poika, lähes neljä kiloa, syntyi iltapäivänä kätilön avustamana.

Impilahden sotilashallintopiirin päällikkö, vänrikki Härkönen, antoi seuraavana päivänä käskyn evakuoida siviiliväestö mahdollisimman kauaksi länteen. Ensimmäinen evakuointikohde oli Sortavala, josta tultaisiin järjestämään kuljetuksia edelleen.  Se nyt oli Lempille melkein samantekevää. Ei vastasyntyneen lapsen kanssa voisi mihinkään lähteä.  Jäädään sitten vaikka ryssiksi, hän ajatteli. Ei kai ne ihan oikeita ajatuksia olleet, olivathan vanhemmat pojat Ruotsissa, eikä heitä nyt sinne voinut hylätä.  Uusi puolustuslinja oli kuulemma niin vahva ja hyvin suunniteltu, että siihen se venäläisten hyökkäys varmasti pysähtyisi.  Onneksi tämä linja ei ollut kaukana, joten sen taakse sitten tiukassa paikassa voitaisiin mennä.  Näiden ajatusten kanssa Lempi hoiteli lastaan ja katseli kuinka kylä tyhjeni talo toisensa jälkeen. Lopulta hän taisi lapsineen olla Pitkärannan viimeinen siviiliasukas.

Se oli 18. päivä kesäkuuta, kun ovi repäistiin auki ja sisään tuli hikinen sotilas.                      

– Ei voi olla totta, tämä huudahti.  Täällähän on ihmisiä.   Venäläiset olivat tehneet läpimurtoja monesta kohden ja Viipuri oli jo melkein menetetty. Laatokan pohjoispuolellakin oli valmistuttu siirtymään läntisen puolustuslinjan taakse. 

Läntinen puolustuslinja oli saanut nimekseen U-linja.  Ei Lempillä, eikä muillakaan siviileillä ollut kovin paljon käsitystä tästä U-linjasta. Ehkä se oli saanut nimensä sen suunnittelijan majuri Urton mukaan.  Pitkärannan kylän asukkaille se merkitsi jonkinlaista turvaa. Tuskinpa kukaan osasi vielä silloin arvata, että se aivan oikeasti pysäyttäisi Neuvostoliiton massiivisen suurhyökkäyksen täällä Laatokan pohjoisella rintaman osalla.

Venäläisille ei ollut tarkoitus jättää mitään tukikohtia Pitkärannan kylään, joten koko kylä määrättiin hävitettäväksi.  Nämä hävityspartiot olivat niitä, jotka sitten pelastivat Lempin lapsineen turvaan.

Tästä alkoi Lempin ja hänen viikon ikäisen poikansa pitkä marssi kohden Sisä-Suomea.  Ensin sotilasajoneuvolla Sortavalaan ja sieltä sitten junan härkävaunuun, jossa pieneen tilaan oli sullottu satoja ihmisiä.   Jo automatka Sortavalaan oli seikkailu, jossa Lempi ensimmäisen kerran joutui näkemään sodan kauhut aivan omin silmin.  Jatkuvasti ohitettiin pakenevia ihmisjonoja. Osa koetti kuljettaa mukana vähäistä omaisuuttaan, jopa karjaa ja lampaita. Hevosista suurin osa oli otettu armeijalle, mutta niitäkin oli muutamia.  Kaikesta näki, että kovinkaan moni ei ollut varautunut äkkilähtöön.  Matkan aikana vihollisen maataistelukoneet tulittivat pakenevia ihmisjonoja, ja monen viimeinen pakomatka päättyi ennen kuin se oli kunnolla edes alkanut.  Myös kuolleita eläimiä oli matkan varrella säännöllisin välein, melkein kuin kilometrinpylväitä.  Lempi voi pahoin.

Sortavalassa oli rauhallisempaa, mutta pakolaisia varten varattuja junia piti odottaa kauan. Kun juna vihdoin saatiin asemalle, alettiin ihmisiä lastaamaan siihen välittömästi.  Tämän junan oli tarkoitus viedä evakot Elisenvaaran asemalle, josta järjestettäisiin kuljetus toisella junalla kauemmaksi rintamasta. Junilla oli tarkoitus kuljettaa lisäjoukkoja vahvistamaan Viipuria, jota ei haluttu luovuttaa viholliselle. Paluukuormana junat veisivät siviilejä turvaan sodan jaloista. Ainakaan pakolaiset eivät vielä silloin tienneet, että Viipuri oli käytännössä jo menetetty ja vihollinen oli aloittanut Elisenvaaran pommitukset, tarkoituksenaan estää suomalaisjoukkojen siirrot.  Näissä pommituksissa kuoli satoja siviilejä, sillä jotkut pommeista osuivat asemalle jo ennättäneisiin evakkojuniin, joista vain muutamia ihmisiä onnistui pelastautumaan. Ehkä tätä tietoa ei saatu ajoissa Sortavalaan ja niinpä juna sieltä lähti autuaan tietämättömänä kohden etelää.

Tieto pommituksista saatiin joskus matkalla ja se evakkojuna, jossa Lempikin lapsineen oli, onnistuttiin pysäyttämään muutama kilometri ennen asemaa ja kaikki ihmiset poistettiin junasta. Nyt oli tultava toimeen omillaan, sillä tällaiseen ei kukaan osannut varautua.

Toisaalta ihmiset kokivat sen myös helpotuksena.  Sota tuntui taas olevan kaukana ja haisevat härkävaunut eivät todellakaan olleet sitä, mitä ihmiset olivat odottaneet kesältä.  Tunnelma oli apea, vaikka juhannus oli ovella. Useimmat aavistivat, että Karjala oli nyt lopullisesti menetetty.  Tulevaisuudesta ei kukaan osannut sanoa mitään.  Jostakin kaukaa kuului pommien jyrähdyksiä, mutta ne eivät pahemmin enää satuttaneet tätä joukkoa. Elettiin vain tätä hetkeä ja ainut ilonaihe oli se, että oltiin vielä elossa. Kaikkia ei sekään tuntunut lohduttavan, sillä melkein jokaisella oli joku omainen ”siellä jossain”, josta ei ehkä koskaan ollut paluuta.

Itkevä poika herätti Lempin ajatuksista.  Olihan tässä uuden elämän alku, jonka hyvinvointiin hänen nyt piti keskittää kaikki voimansa.  Voi kunpa tämä poika vielä näkisi isänsä.  Voi hyvä Jumala… onko se liikaa pyydetty!

Lopulta tultiin kyliin, jotka olivat kaukana rintamasta. Täältä ei oltu väestöä määrätty evakuoitavaksi, joten kaipa sitä uskottiin, että vihollinen ei onnistu valtaamaan koko Suomea.  Karjalan kansaa oli täällä jo odotettu, ja ainakin osa joukosta pystyttiin myös majoittamaan. Täällä rajan lähellä riitti ymmärrystä pakolaisille, mutta mitä pidemmälle länteen siirryttiin, sitä kalseampaa oli siirtolaisten kohtelu.   Vielä silloin ei Lempi näistä asioista kuitenkaan tiennyt mitään. Pienen lapsen ansiosta hänet majoitettiin paikallisen opettajan luokse, jossa he seuraavana päivänä saivat aloittaa loppuelämänsä ensimmäisen päivän. Oikeastaan Lempin pitkä evakkomatka oli vasta alkanut, mutta nyt oli hyvä näin.

 
Lue lisää
2012-2-17 13:53:52

Elämää Tolvajärvellä ennen sotia

Tolvajärvi oli kaunis, virkeä, iloinen karjalaiskylä Tolvajärven länsirannalla, Korpiselän kunnassa. Asukkaita siellä oli noin 300, taloja noin 40. Kylässä oli kolme kauppaa: Osuuskauppa, Maksima Murasen sekatavarakauppa ja Iivana Miitrei Vornasen kauppa, joka oli suurin. Kylässä oli kaksiopettajainen koulu, tsasouna ja posti Ruube Korhosessa. Kyläläiset olivat melkein kaikki kreikkalaiskatolisia. Tanssilavakin oli. Linja-autoyhteys toimi säännöllisesti Korpiselkään ja Suojärvelle. Vuonna 1939 ehti valmistua myös harjulle Matkailumaja, jota sanottiin hotelliksi. Firman talo (Enso-Gutzeit) oli vielä pystyssä kymmenkunta vuotta sitten, nyt sekin on purettu, samoin kuin kaikki muutkin kylän entiset talot.

Pääelinkeinona oli metsätalous ja maanviljelys. Lisäksi kalastettiin ja metsästettiin. Miehet tekivät metsätöitä talvella ja kevätkesästä uitettiin puut järviin. Uitto tarjosi myös töitä. Työmiehiä oli myös Ilomantsista ja Tuupovaarasta. Maanviljelys ei ollut kovin suurta, tilat olivat pieniä. Kaskea vierrettin, työssä olivat myös naiset ja lapset mukana. Naiset kylvivät naurista sylkemällä siemenet kaskeen. Pääasiassa ohraa ja kauraa kylvettiin peltoihin. Oli myös ruispeltoja. Vilja leikattiin sirpillä ja viikatteella, koneita ei ollut. Vilja puitiin riihessä, joka oli melkein joka talossa. Heinää niitettiin soilta ja vihviläistä saatiin järvien ja jokien rannoilta. Kylvöheinää ei ollut, vain luonnonheinää. Heinät pantiin pielekseen talveksi ja hankien aikaan ne vedettiin kelkoilla pois.

Karjaa pidettiin joka talossa. Navettaa kutsuttiin liäväksi. Lehmiä oli tavallisesti pari kolme, suuremmissa taloissa saattoi olla jopa seitsemän. Myös pientä karjaa pidettiin: lampaita, sikoja ja kanoja. Lehmät käyskentelivät vapaina metsissä, niitä kutsuttiin lypsettäväksi: "Prrrrui Papuri, prrui Veskuna, prrui Vallu!" Lampaat vietiin kesäksi Tolvajärven saariin ja myös hevoset uitettiin mm. Riionsaareen tai Okkulansaareen. Metsämiehillä oli koiria. Meidän perheessä oli kissa nimeltään Matti.

Kalastajat lähtivät usein etäisille järville kuten Paastojärvelle kalastamaan. Tolvajärven kuuluisat nuottamiehet Tsopin Mika  ja Saaren Mikko kuljettivat nuottansa Tolvajokea pitkin Honkavaaran kautta. Mikalta kun kysyi kalansaaliista, oli vastaus valmis:" Hyvin vähän, hyvin vähän, eipä juuri mittään." Kun sitten järvien jäädyttyä täysinäisiä tynnyreitä hevosella kotiin ajettiin, tiesi että oli joskus saalistakin tullut. Saalis oli pääasiassa haukea, mutta myös siikaa ja särkeä ja joskus mujetta. "Kitsut" kuivattiin, särjet suolattiin suuriin tynnyreihin ja niitä syötiin talvella särpiminä. Nasti-mummo  keitti kuivakalakeittoa ja "potattia" napsittiin voin kanssa. Mujeista tehtiin kalakukkoa. Yksinkertaista, mutta hyvää ruokaa.

Vornaset olivat kuuluisia metsästäjiä. Heitä pyydettiin jopa Etelä-Suomeen susia jahtaamaan. Enimmäkseen metsästettiin lintuja, mutta saattoi joskus kaatua hirvikin. Karhut olivat karjan riesana ja niitä kaadettiin talvisin pesiltä.

Elämä ennen sotia lapsuuteni Tolvajärvellä oli nykyoloihin verrattuna vaatimatonta. Yhdessä kuitenkin elettiin, iloittiin ja itkettiin. Muistoissani palaan usein Tolvajärvelle synnyinkotiini.

LAHJA VARIS  (o.s. Vornanen), Ilomantsi
Tsopin Mikan Iivanan Lahja
Kertomuksen muistiin merkitsi tytär Eira Varis

 
Lue lisää