2012-6-14 14:09:44

MUISTOJA JA VÄHÄN HISTORIAAKIN KARISALMELTA

Karjalan rataa rakennettaessa 1890-luvulla, tekivät heinjokelaiset rautatiehallitukselle ehdotuksen seisakkeen saamiseksi Lauslahden kankaalle seitsemän kilometriä Kääntymältä. Rata valmistui vuonna 1894 ja heinjokelaisten toivomaan paikkaan rakennettiin Karisalmen asema. Heinjoelta oli helppo kuljettaa puutavaraa alueella olevia järvenselkiä pitkin.

Rautatien valmistumisaikoihin alueella oli vähän asutusta, mutta 1920-luvulla, kun Viipurin kauppiaat ja virkamiehet alkoivat vaurastua, rupesivat he etsimään huvilatontteja kaupungin läheisyydestä. Karisalmi osoittautui ihanteelliseksi huvila-asutukseen (kesämökeistä ei silloin juuri puhuttu). Alueella oli runsaasti kauniita rantoja, niinpä rannat alkoivat täyttyä kesäasunnoista. Etenkin pitkän, mutta kapean Salojärven rannalle nousi kymmeniä huviloita. 1930-kuvun lopussa Karisalmella oli n. 200 vapaa-ajanasuntoa, osassa niistä asuttiin ympäri vuoden.

Matka Viipurista 16 kilometrin päässä olevalle Karisalmelle kesti junalla vain puoli tuntia. Saatiinpa jopa oma paikallisjuna, joka liikennöi kaksi kertaa päivässä Viipurin ja Karisalmen väliä. Kyläläisille tuli tavaksi kokoontua asemalle postijunan tuloaikaan vaihtamaan kuulumisia. Etenkin nuorisolla tämä oli oiva tilaisuus seurustella keskenään.

Näiltä postinhakureissuilta on jäänyt mieleeni kaksi vähän poikkeavaa tapausta.

Kesällä 1943 postinodottajat yllättyivät lähestyvän lentokoneen voimakkaasta äänestä, sen syöksyessä kohti asemaa. Odottelijat suojautuivat rakennusten taakse, minä veljeni kanssa kioskin korkean kivijalan suojaan. Onneksi koneen pudottama pommi meni vähän pitkäksi, eikä asema vaurioitunut.

Samana syksynä ilmojen viilennyttyä odottelijat olivat siirtyneet sisälle odotushuoneeseen odottelemaan postijakoa. Puulaatikon päällä istunut mies huomasi, että häntä tuijotettiin epäluuloisesti. Mies siirtyi ulos ja kiirehti kohti läheistä metsää. Miehen perään lähti kaksi paikalla ollutta miestä. Läheisestä talosta he sieppasivat aseekseen poikien metsästä löytämän kiväärin. Maata peittävän ohuen lumikerroksen vuoksi mies ei pystynyt heitä piiloutumaan, vaan jäi kiinni. Mies osoittautui desantiksi, joka vatsavaivojen vuoksi oli tullut asemalle lämmittelemään. Koomista tapauksessa oli se, että pidättäjien ase oli toimintakelvoton.

Karisalmelta Näätälään ja Kääntymälle johtava tie ylittää vesistön Näätäläjärven ja Kokonselän välissä olevan Lillukansalmen kohdalla. Salmen vieressä on pieni Lillukan saari, joka on niin lähellä mannerta, että sinne pääsi siltaa pitkin. Saaressa oli pieni mökki, minun syntymäkotini.

Eräänä elokuisena aamuna vuonna 1939 minun ja veljeni onkireissu keskeytyi, kun huomasimme saareen ilmestyneen ryhmän sotilaita mukanaan konekivääri. Sotilaat suunnittelivat aseelle sopivaa ampumapaikkaa salmen ylittävää siltaa kohti.

Heidän touhuaan ihmetellessämme ryhmänjohtaja kysyi ”Haluatteko pojat ampua konekiväärillä”,

”Joo” tuli samanaikaisesti kummankin suusta. Alikersantti kaivoi ammuslaatikosta jänisräikän ja näytti miten sitä pyörittämällä saadaan konekiväärin ääntä muistuttava rätinä. Niin me ammuimme monta sarjaa kohti Näätälästä päin hyökkäävää vihollista.

Evakkomatkalle

Syksyn edetessä sodan uhka lisääntyi. Isät kutsuttiin sotaharjoituksiin. Marraskuun viimeisenä päivänä äiti oli ripustamassa pyykkiä kuivumaan, kun Viipurista alkoi kuulua pommituksen ääniä. ”Sota on syttynyt”, muistan hänen huutaneen. Viikon päästä itsenäisyyspäivänä tuli saareen suojeluskuntapukuinen tuttu talon isäntä. Hän ilmoitti äidille:

-       Nyt tul lähtö. Kuuve aikaa teijä pittää olla asemalla. Mukkaa saatte ottaa senverra tavaraa, mitä jaksatte mukananne kantaa.

Äidille tuli kiire. Muistan, kuinka hän patjapussista leikkaamastaan kankaasta ompeli meille, neljälle lapselle, reput. Eipä niihin vaatteiden lisäksi juuri muuta mahtunut. Juomaton kahvi jäi pannuun hellan reunalle, niin kiire tuli. Joskus iltamyöhään juna tuli ja evakkomatka alkoi härkävaunussa.

Takaisin Karisalmelle

Voi sitä riemua keväällä 1942, kun pääsimme takaisin Karisalmelle. Kotimökki oli tuhoutunut sodassa, mutta saimme kodin Salojärven rannalta erään Viipurilaisen huvilasta.

Taisteluiden jäljet olivat osin siivoamatta, maasto ja tienvarret olivat täynnä kaikenlaista sotaromua. Meitä poikia kiellettiin koskemasta mihinkään, mutta pian kiellot unohdettiin. Palasimme päivittäisiltä retkiltä kiväärin panoksia tai muita kiinnostavia löytöjä taskut täynnä. Sotilaspoikaosaston alettua toimintansa Karisalmella, aikamme kului koulunkäynnin lisäksi kaikenlaisessa urheilussa, talvella etupäässä hiihdossa.

Uusi lähtö

Karisalmella järjestettiin talvella 1944 Kannaksen Sotilaspoikapiirin talvikisat. Sijoituin alle 12-vuotiaiden hiihdossa toiseksi ja sain ensimmäisen urheilupalkintoni, peilistä prässätyn pienen lautasen. Tummunut lautanen on nyt kehystettynä kunniapaikalle kotimme seinällä.

Kevät oli vielä huoletonta aikaa, mutta kesäkuussa kaikki muuttui. Rintamalta alkoi kuulua joka päivä voimistuvaa tykkien jyskettä. Ääni oli jatkuvaa jylinää, yksittäisiä laukausten ääniä ei erottanut. Kiireesti ruvettiin pakkaamaan tavaroita ja kuljettamaan asemalle. 17.6 tuli sitten taas lähtö. Nyt pääsimme matkaan matkustajavaunussa. Junan kiertäessä Salojärveä kohti Kavantsaarta, katsoin vaunun ikkunasta järven taakse häipyvää kotirantaa, enkä pystynyt pidättelemään kyyneleitä, niin lohduttomalta lähtö tuntui.

Vuonna 1993, lähes 50 vuoden jälkeen, pääsimme taas kotiseutua katsomaan. Lillukan saaresta ei löytynyt siellä olleista rakennuksista jälkeäkään. Osamökin nurkkakivistä oli käytetty saareen rakennetun konekivääripesäkkeen suojaksi. Tiukat paikat on siinä puolustajalla ollut. Siitä on merkkinä pesäkkeen vieressä kasvavan petäjän kyljessä näkyvä ammuksen jälki.

Mutta pahat paikat on hyökkääjälläkin ollut, siitä on merkkinä Näätälän puolella joukkohauta ja sille pystytetty kaatuneiden muistomerkki.

Näin murheellisiksi muuttuivat muistoni Karisalmelta. Ensimmäisen kotiseuturetken jälkeen olin katkera ihmisille, jotka isännöivät meidän kotiseutuamme. Myöhemmillä matkoilla katkeruus on alkannut muuttua sääliksi. Harmaissa mökeissä asuvat huivipäiset naiset muokkaavat mökkinsä ympärillä olevia pieniä maapalasiaan saadakseen ne kasvamaan ruokaa talven varaksi. Ei jää juurikaan aikaa maiseman ihailuun

Joku näistä vanhoista ihmisistä saattaa pysähtyä muistelemaan omia lapsuutensa leikkipaikkoja jossakin arolla, josta heidät siirrettiin tänne ilman omaa tahtoa. Tällaisia ovat muistoni Karisalmelta. Lillukan sillan pielestä on kesäpaikallemme Hämeenkyröön siirretty punainen ruusu tuo mieleen lapsuuden aurinkoiset kesät Kokonselän rannalla.

AARNO RAUTIAINEN


« Takaisin