2012-6-19 13:15:34

Lapsuuden kotini muistojen Karjalassa

Kirjoittanut Helvi Maria Mäkelä o.s. Kiljunen s. 2.10.1926

Unelmissain olen siellä

synnyinpaikan pihatiellä

Koivut katsoo, linnut laulaa

Koski niin kuin ennen pauhaa

Virtaa vesi Vuoksen virran,

palaa muistot elämäni pirran,

vaaleat ja tummat raidat,

lapsuutein piikkopidat.

Isä, äiti karjan hoiti,

minut yli kosken souti.

Koulun rantaan Koivisto-laiva

aamuisin vei minut aina.

Sinilaineet sillan saivat,

sukset silloin esiin kaivat.

Joskus paistoi päivän kilo,

pyrylläkin syntyi matkan ilo.

Vanha taru kertoo: Soutaa väki,

Niemen poukamassa kukkuu käki.

Tehty siihen oli linna oma.

Linnaniemi rannan nimi soma.

Kesäjuhlat siellä oli.

Laivat, lentokoneet tuli.

Oli siellä leikkisota,

ilokaasut, ponttoonit ja lotat.

Puffetit ja karamellit,

kulturellit, naturellit.

Kasapäissä kansaa kulki,

syliinsä Linnaniemi sulki.

Herrasväki päivää paistatteli,

rantahiekas loikoeli (kesälomalla).

Isä katiskoista kalat nouti,

rantaa lohet, siiat, lahnat souti.

Viipuriin vei isä kalat.

Myytäväksi voinkin palat.

Maistoi rouva punakynsi,

suola hyvä, tuoretta on ynsi.

Toi Viipurista kotiin tuliaiset,

kankaat, paraskit ja rinkelimaistiaiset.

Hevosille ne kotiin tuotiin.

Onni kotiin näin suotiin.

Kirkkoon mentiin sunnutaina,

kiesseillä, mut ei aina.

Veneelläkin vesillä oltiin.

Näinkin kirkkoon tultiin.

Lauantaina väki saunoi,

virret illan tullen lauloi.

Illan hämyyn, ehtoon rauhaan,

unen seittiin, harsoon lauhaan.

Alkoi taas arkinen aherrus,

palkollistenkin punnerrus.

Naiset katsoi karjan perään.

Isoisä (äijä) tuohta kerää.

Mummo kutoi kankaitansa.

Äiti sukkia vartaillansa.

Helvin kone tikkaa tiuhaan,

koukkuu heiluu joskus vinhaan.

Miehillä on rekien teko.

Viimein koittaa hetken lepo.

Pyykit naruillansa kuivaa,

hirret huokaa: juoskaa uimaan.

Lapsuuteni leikit huimat,

koskenlaskut, menot tuimat,

luistelut ja mäenlaskut,

karjalaiset vanhat kaskut.

Hilpeä on joskus mieli,

maistuu kahvi, laulaa kieli.

Sävel rammarista kaikaa,

ralli tarttuu, voi sitä aikaa.

Rikkoo rauhan räiske tyly.

Mikä onkaan pauke jyly?

Idän taivas räiskyy, loistaa.

Tykin jyske äänen toistaa.

Autot sotilaita täynnä.

Kulkee hevosi, karjaa tiellä.

Mihin mennään kysy siellä?

Tiedä sitä ei kukaan vielä.

Pommit paukkuu, lentokoneet

syöksyy kohti, piilot monet,

keksii silloin, hädän tullen,

elämä on luotu mullen.

Kädet ristiin, siunaa meitä,

moni kulkiessaan näitä teitä,

toivomuksen ylös laittaa,

kulkiessaan tietä kaitaa.

”Evakko” tuo sana outo.

Kodistamme tuli nouto.

Palaa talot, kirkot, koulut,

jäihän sentään meille laulut.

Kohtalo myös silloin ankarin,

arkussa tuo pojan, sankarin,

kotikirkon kalmistoon hiljaa,

tuoni niittää kallistaa viljaa.

Karjalainen kansa sulautuu,

joka maakuntaa sopeutuu.

Sukunimet, suvut sekoittuu,

kansa uusi siitä kehittyy.

Sukupolvet vaihtuu, muistot jää,

mielessä säilyy muisto tää.

Kiitos nyt varjeluksesta soikoon.

Jokainen laillaan hyvin voikoon.

Huojukoot hongat Karjalan mailla.

Laulakoot linnut samalla lailla.

Pauhatkoot samoin koskien kuohut,

Unissain kotini muistot on tuonut.


« Takaisin