2012-6-19 13:17:25

Karjalan poikia Vuoksen varrelta Käkisalmesta

KAUKO SIHVO

Asiakirjoista löytyy ensimmäisenä käkisalmelaisiin kuuluva Sihvo-niminen henkilö Maunu Sihvo vuodelta 1582. Hän tuli Käkisalmeen linnan puusepäksi. Sukua on sittemmin asunut Soutniemessä, ja vuosisatojen saatossa yksi sukuhaaroista on asettunut asumaan Kaukolaan, Käkisalmen naapuripitäjään. Kaukolasta käsin kävivät sitten nuorukaiset kouluaan Käkisalmessa.. Niin teki myös minun isäni Tauno Sihvo veljiensä ja serkkujensa tavoin. Isäni pääsi ylioppilaaksi Käkisalmen yhteiskoulusta vuonna 1909. Tuo kouluaika oli sortovuosien aikaa. Suurlakon jälkeiseltä ajalta kerrotaan tarina, jonka mukaan käkisalmelaiset koulupojat päättivät tervata venäjänkieliset tekstit katukilvistä. Asia joutui kaupungin rahatoimikunnan käsiteltäväksi. Isani kuvaa keskustelua seuraavasti: ”Olimme kaikki syylliset vastaamassa, mutta joukkoon oli lyöttäytynyt Räisälästä kotoisin oleva pieni poikaa Veikko-Matti Läheniemi. Kun häneltä kysyttiin, oliko hän mukana tervauspuuhissa, vastasi poika: ’En ollut, mutta minä jämerästi kannatan asiaa’. Myös Tauno Sihvon nuoremmalta veljeltä Kaarlolta kysyttäessä asiaa, hän vastasi: ’Olin miepurkkii pitelemässä!’ ” Mainituista pojista Veikko-Matti Laheniemi värväytyi sittemmin jääkäriksi. Tämä rohkea jääkärivänrikki kaatui sittemmin Kivennavalla 15.4.1918. Sihvon sekuksista kuusi palveli Saksassa jääkäripataljoonassa. Heistä Aarne Sihvo oli vuonna 1918 Karjalan armeijan komentaja ja myöhemmin muissa puolustusvoimien tehtävissä. Hänen veljensä Sam Sihvo tuli myöhemmin tunnetuksi säveltäjänä.

Isäni lähti opiskelemaan lakia Helsinkiin. Siellä suoritettiin suulliset kuulustelut, jotka olivat ikään kuin yliopiston sisäänpääsykoe. Suullinen kuulustelu oli kuitenkin jo tuohon aikaan pelkkä muodollisuus.. Sitä kuvastaa eräs esimerkki. Uskontoa kuulusteli Edvard Stenij. Eräs joensuulainen ylioppilaskokelas ei osannut vastata yhteenkään kysymykseen. Lopuksi kuulustelija tiedusteli, mitä kokelas aikoo yliopistossa ryhtyä opiskelemaan. Nuorukainen vastasi: ”Juridiikkaa”. Stenij totesi, että tämä selittää paljon, sillä saksalaisilla on tapana sanoa ”die Juristen sind schlete Cristen” (juristit ovat huonoja kristittyjä). Professori tiedusteli, mitä tämä tarkoittaa. Kokelas vastasi: ”Juristit ovat sukua Kristukselle”. Professori hyväksyi kokelaan tentin.

Saatuaan opiskelut siihen vaiheeseen, että isälläni oli mahdollisuus perustaa asianajotoimisto Käkisalmeen. Hän teki sen, suorittaen toimistossaan myös jääkärien värväystoimintaa. Isäni tuli ilmiannetuksi värväystoiminnastaan ja joutui pakenemaan santarmeja väärennetyin passein Saksaan, jonne saapui monien seikkailujen jälkeen kevättalvella 1916 liittyen jääkäripataljoonaan. Suomeen Tauno palasi asejunan mukana maaliskuussa 1918.

Muutamien elämänvaiheiden jälkeen isäni Tauno Sihvo jatkoi lakimiestoimintaansa Käkisalmessa. Asianajotoimistot sijaitsivat aluksi Pitkäkadulla Dahlgrenin talossa, sitten Isokatu 24:ssä Lausaan talossa ja viimeiset vuodet omassa talossa Torikatu 13:ta, jonka talo sijaitsi yhteislyseon ja kirkon tuntumassa.

Kuulun siihen ikäluokkaan, jonka lapsuuden rajakohta muodostui konkreettisen selväksi. Syyskesällä 1939 olin täyttänyt 10 vuotta. Syyskuussa olin aloittanut kansakoulun neljännen luokan upouudessa koulutalossa ”Haminan kentän” tuntumassa.

Edelliset kesät muistuvat mieleen aurinkoisina. Ne vietettiin pääosin Ketvele-nimisessä saaressa Vuoksella noin 15 kilometrin päässä kaupungista. Saaressa oli komea hirsihuvia ja sauna rantakallion kolossa. Huvila oli jo kesällä 1937 vuokrattu Bergín perikunnalta. Tuon saari oli noin 1,5 kilometriä pitkä. Toinen puoli saaresta kuului Räisälän pitäjään ja toinen puolisko Käkisalmen maalaiskuntaan. Kaukolan pitäjän rajalle oli matkaa 500 metriä. Saaren puisto oli lehmusmetsää siinä määrin täydellisesti, että saunavastaankaan ei löytynyt koivun oksia. Lehmusten keskelle olivat veljeni rakentaneet tenniskentän. Laudanpätkistä tehdyillä mailoilla siellä tennistä pelattiin. Suurin osa ajasta kului kuitenkin kalastaen, soudellen veneillä ja kanooteilla ja vedessä läträten, uimataito oli niillä Vuoksen rannoilla välttämätön.

Erikoistahan tässä Vuoksen ylemmässä Laatokkaan johtavassa haarassa oli se, että rantakalliot saarista oli osittain varsin jyrkkiä ja veden sileiksi hiomia. Se taas johtui siitä, että vuosituhansien saatossa olivat Laatokkaan laskeneet Saimaan vedet hioneet rantakalliot sileiksi. Vuonna 1857 tämän ylemmän Vuoksen haaran vedenpinta laski useita metrejä kun Kiviniemeen kaivetun uoman kautta pääosa Vuoksen vesistä virtasi Suvannon-Taipaleen kautta suoraa Laatokkaan. Ylävuoksen veden lasku vapautti sileitä kallioita, mutta myös alavilta rannoilta runsaasti viljelysmaita. Meille lapsille olivat nuo sileät, veteen johtavat kalliot mieluisia leikkipaikkoja ja mukavia liukumäkiä. Jos laitoit jalkaterän liukkaalle veden reunalle, niin liukas ja sileä kallio vei oitis mennessään. Kallioitten rannat olivat syviä, ja kalliot hyviä hyppyalustoja uimataitoisille. Vuoksella liikennöivät laivatkaan eivät sillä kohdalla tarvinneet laitureita rantautuakseen. Riitti kun kallioon oli porattu rautatappi narulenkin kiinnitystä varten.

Matkan Käkisalmeen ja sieltä maaseudulle tehtiin yleensä laivalla. Liikennettä välillä Käkisalmi-Tervola-Unnusjoki hoiti kaksi laivaa. Toinen oli nimeltään Ylävuoski, ja toinen Marjaniemi. Kaupunkiin laivat saapuivat aamuvarhaisella tuoden kaikenmoista torille kaupattavaksi tarkoitettua tavaraa tullessaan. Paluumatkalle laivat lähtivät varhain iltapäivällä. Matkaa Ketveleen saareen kertyi yli 20 kilometriä johtuen siitä, että laiva poikkesi ainakin Suotniemeen ja Hirvisaareen, sekö tarvittaessa melkeinpä mihin tahansa. Usein esimerkiksi Kangassaareen, kuuluisaan partiolaisten leirisaareen. Kesäasutusta ei siihen aikaan liioin ollut. Naapurisaaressa, Päiväsaaressa vietti kesiään täti nimeltään Järnefeltin Elna, jonka luona me lapset piipahdimme silloin tällöin karkin toivossa. Maidonhakuveneilyt suoritettiin kuuluisaan Pöytäkallion taloon, joka sijaitsi Kaukolan rajamaisemissa.. Noilta matkoilta on jäänyt mieleen iltalypsyjen aikaiset lehmisivut rantaniityllä. Aina oli olevinaan kaunis ja tyyni kesäilta.

Tuon ikimuistoisen lämpimän kesä 1939 jälkeen alkoivat maailman laajuiset myllerrykset. Karjalan kannaksella suoritettiin jo pitkin kesää vapaaehtoisia linnoitustöitä. Elämässämme oli tapahtumassa peruttamaton käänne. Syyskuussa koulut alkoivat normaaliin tapaan. Koulua ennätimme käydä vajaat pari kuukautta, kun alkoi YH-aika (ylimääräiset sotaharjoitukset) ja koulunkäynti keskeytyi. Sodan uhka oli olemassa, ja osa perheestämme meni Kaukolaan evakkovalmiuteen. Siellä oli jo sotilasosastojen liikehdintää rajan suuntaan. Jokin sotilasosasto piti taukoa Kaukolassa, ja keitti mummoni sauna muuripadassa keittoa. Minä siinä saunan tuntumassa kuuntelin heidän tarinoitaan. Miesten puhuma murre oli minulle, karjalaispojalla hyvin outoa. Jotkut olivat menossa Pyhäjärven tietä Itä-Kannakselle Taipaleen joelle. Eräs sotilas totesi siinä kiven päällä istuessaa: ”Jos niitä ryssiä sieltä rupee tulehen, niin kyllä ne täällä vastahan otethan”. Juoksin kiireesti äidille sanomaan, että pohjalaiset ovat tullee, ei meillä ole mitään hätää! Kyllähän ne pohajalaiset ottivatkin Taipaleessa hyökkäykset vastahan. Rintama kesti sillä suunnalla sotien loppuun saakka.

Tilanne näytti rauhoittuvan ja palasimme takaisin Käkisalmeen. Koulukin alkoi uudestaan. Marraskuun käännyttyä kohti loppuaan, oli koulumme eräänä aamuna täynnä sotilaita reppuineen. Liikekannallepano oli alkanut ja koulu päättyi lopullisesti. Meidät koulupojat komennettiin tyhjentämään yhteislyseon koulutaloa. Kannoimma pulpetit ja muun koulun kaluston läheiseen vanhaa kirkkoon. Koulutaloa valmisteltiin sotasairaalaksi. Kirkko pulpetteineen paloi myöhemmin Käkisalmen pommituksissa.

Torstaina marraskuun viimeisenä päivänä saimme tiedon, että sota oli alkanut. Metsäpirtissä ja Raudussa oli kovat taistelut käynnissä. Saman päivän iltana alkoi kova bussiliikenne kotimme viereisellä kadulla. Sotasairaalaksi valmistettuyhteislyseon koulutalo otti haavoittuneita vastaan. Kaatuneitakin tuotiin kirkkoon odottelemaan sankarihautoihin saattoaan.

Perheemme tarkoitus oli lähteä seuraavana päivänä joulukuun 1. päivän aamujunalla Kaukolaan. Menimme asemalle, jossa tungeksi satamäärin väkeä. Sinne oli tullut itäisen Kannaksen väkeä omine kulkuneuvoineen tarkoituksenaan jatkaa matkaa Käkisalmesta junalla. Pian tuli kuitenkin ilmoitus, että junaa oli pommitettu Myllynpellon asemalla, eikä junaliikenne toimi. Tiesimme, että Vuoksen laivaliikenne oli vielä sinä päivänä toiminnassa. Menimme kimpsuinemme Dahgrenin taloon, joka sijaitsi lähellä vuoksen satamaa, Reunasen talon pommisuojan tuntumassa. Tarkoituksemme oli lähteä kello 13 laivalle Tervolaan ja sieltä edelleen Kaukolaan.

Laivalle päästyämme ujelsivat sireenit merkiksi ilmahälytyksestä. Juoksimme Reunasen talon pommisuojaan, jonne oli matkaa parisataa metriä. Hälytyksen mentyä ohi, (ilmavaaran ohimerkki soitettiin sodan alkuaikoina kirkonkelloja soittamalla) palasimme laivalle ja taas takaisin pommisuojaan. Tätä edestakaista juoksentelua taphtui kaiken päivää. Kello 16 pääsimme jälleen laivalle.

Silloin tuli vielä ilmahälytys, mutta laivalla olevat ihmiset päättivät hämärän turvin lähteä liikkeelle päämääränä Tervolan kylä, joka oli noin 10 kilometrin etäisyydellä Kaukolan kirkolta.

Vuoksi oli jäässä, mutta aamulla tulomatkallaan tekemäänsä railoa myöten laiva lähti matkaan. Jäät kolisivat laivan kyljissä ja oli pimeää sekä pelottavaa.

Saavuimme Tervolaan illalla kello 20. Rannalla jää oli kuitenkin jo niin vahvaa, ettei laiva päässyt satamaan saakka. Laskeuduimme jäälle noin sadan metrin päähän rannasta ja jäätä myöten sitten rantaan. Yöksi majoituimme läheiseen Olkinuoran taloon.

Aamulla talon isäntä kuljetti meidät hevosella Kaukolaan 10 kilometrin päähän. Oli joulukuun toinen päivä ja muistelen pelänneeni rekimatkalla punatähtisiä lentokoneita.

Kaukolassa vietettyjen päivien aikana oli rintamalinja saavuttanut Vuoksen vesistön tason Äyräpäässä. Niiltä tienoilta kantautui yhtämittainen tykkien jylinä Kaukolaan saakka. Eteläisen taivaan loimutessa verenpunaisena, alkoi joulukuun 8. päivänä pakomatkamme Sisä-Suomeen. Tuota matkaa on jatkunut yli 70 vuotta. Käkisalmi, omenapuiden kaupunki, tuhoutui täysin elokuussa 1941. Vuoksen vehmaat maisemat ovat kuitenkin säilyneet kutakuinkin entisellään.HH


« Takaisin