2012-8-28 11:01:32

Tie Parikkalaan

- lapset hävittäjien hyökkäyksen kohteina

Elettiin kesäkuun puoliväliä 1944 Viipurissa. Olin perheen kolmesta lapsesta nuorin, juuri täyttänyt kahdeksan vuotta. Repolan kansakoulua olin ehtinyt käydä muutaman kuukauden ennen koulujen sulkemista. Koti sijaitsi koululta kävelymatkan päässä Kullervonkadulla Viipurin takaisinvaltauksen jälkeen kunnostetussa ”hissitalossa”, jonka ylimmässä kerroksessa perheeni asui.

Talvisodan jälkeen me lapset olimme asuneet äidin kanssa Helsingissä pari vuotta, mutta palanneet Viipuriin heti, kun isä oli sieltä ilmoittanut asuntoasian olevan kunnossa muuttamiselle. Alkuperäinen koti Linnankadun varrella oli jäänyt vihollisen haltuun ja lopullisesti menetetty.

Kannaksella taisteltiin ja Viipurissa oli hälytyksiä melkein yhtäjaksoisesti. Valtava kumu etelästä kantautui kaupungin ilmatilaan ja siihenkin pommisuojaan, jossa me lapset lukuisien muiden henkilöiden kanssa istuimme ja pelkäsimme sitä hirveätä melua, joka melkein särki korvamme. Minä taisin pelätä eniten ja kirjaimellisesti käpertyä kasaan, koska muistan 14-vuotiaan isosiskoni pitäneen minua aina sylissään, vaikka jouduimme asumaan siellä kellarin suojissa jatkuvasti.

Sisaristani toinen oli 13-vuotias ja onnistui kerran livahtamaan vartijan ohi ulos kesken hälytyksen. Hän kiipesi talon parvekkeelle katselemaan huolissaan Maaskolan ratapihalle päin, jossa hän tiesi äidin olevan huoltamassa rautateitse pakenevia evakkoja.

Tietysti sisareni huomattiin ja vakava tapaus kerrottiin vanhemmilleni. Heitä oli kalvanut huoli meistä lapsista sotakaupungissa, mutta he olivat tuudittautuneet uskoon, että meillä on parempi olla vanhempien lähellä. Nyt he kuitenkin päättivät, että meidät viedään heti pois Viipurista turvallisemmalle paikkakunnalle Parikkalaan. Olimme jo aiemminkin kesäisin olleet maksullisesti täysihoidossa Paksuniemen tilalla ystävällisen viljelijäperheen huomassa.

Parikkalan matkaa varten isä järjesti henkilöauton ja autonkuljettajansa käyttöömme. Äiti lähti saattajaksi, mutta aikoi palata välittömästi takaisin Viipuriin, koska työ oli kesken ja pakolaiset junavaunuissa tarvitsivat häntä. Isä ei voinut lähteä, sillä hän johti Viipurin sotilashallintopiirin esikuntaa sen päällikkönä ja oli töissä melkein vuorokaudet ympäri.

Kun äiti autonkuljettaja Hirvosen kanssa saapui yöllä meitä noutamaan pommisuojasta autoon, ilmahälytys oli muuttunut ilmavaroitukseksi. Uusi ilmahälytys annettiin pariakymmentä minuuttia myöhemmin, mutta tämän lyhyen hiljaisuuden aikana automme ehti livahtaa kaupungista Imatran tielle kohti Parikkalaa.

Alkutaipaleella matka sujui hyvin, sillä oli yö ja tie vähemmän ruuhkainen verrattuna  päiväsaikaan, eikä jalkaisin etenevillä pakolaisilla ollut karjaa mukanaan. Päivän valjettua matkanteko alkoi hidastua. Vastaan tuli armeijan lastattuja kuorma-autoja. Hevoset, ihmiset ja karjalaumat täyttivät kapean hiekkatien. Auto ryömi noin viiden kilometrin tuntivauhtia, kunnes tuli pysähdys.

Auton edessä oli menossa isäntä, hevonen ja täynnä kuormaa oleva avolavakärry. ”No, nyt se kaatuu”, huusi Hirvonen. Kaatuihan se kärry ja täytti koko tien. Sadat kodin tavarat, huonekalut, lamput, padat, pannut keikahtivat pitkin tietä ja ojaa. Siinä rysäyksessä tuli emännän pyhäkupeista ”mosaiikkia”.  Tästä ruuhkasta ja kaaoksesta ei kukaan selviäisi läpi vähään aikaan.

Kello oli aamukuuden tietämillä ja ensimmäiset koneet ilmestyivät.

”Lapset ulos! Metsään!”

Olipa vuosiluku mikä hyvänsä, sota ja maa missä tahansa, ei ole aikaa miettiä, kun maataistelukoneet, hävittäjät, täyttävät ilman ja tulevat kohti. Ne eivät pudottaneet pommeja. Ne ampuivat pitkin tietä konekivääreillään erottelematta pakolaisia tai karjaa.

     Me kaikki tiellä olijat paiskauduimme kivien väliin, mäntyjen suojiin, ojaan, pensaisiin, turpeisiin. Kauhea jyrinä täytti korvat. Tajuntaan iskeytyi konetykkien pauhu, ulina kuin jotain olisi kimmahtanut ohi korvan, hornamainen papatus.

Tiellä lojuvista rattaista sinkoutuivat säleet, karja säntäili pakokauhun vallassa kompastellen niin ihmisiin kuin tavararöykkiöihin, eläimet mölisivät kauhuaan ja kipuaan. Vauhkoontunut hevonen pullottavine silmineen kaatoi suitsista turhaan vetäneen isännän. Se lennähti tahdottomana ojan penkalta pudoten kyljelleen veren levitessä ojaan sen kaulasta.

Hyökkäys loppui. Hetken oli aivan hiljaista kuin kuuntelua. Sitten pillahti joku lapsista itkuun – lienenkö ollut minä itse – ja se laukaisi muut äänet: voihketta, huutoa, hälinää. Äiti tuli viereemme ja totesi lastensa olevan ehjiä, mutta yltä päältä mullan ja roskien peitossa ja ”nenänpäät valkoisina”, kuten hän totesi.

Sitten äiti kiiruhti selkäreppunsa kanssa muiden luo, koska hänellä oli siteitä ja lääkkeitä laukussaan ja hänen hihassaan oli Punaisen Ristin nauha.

”Äiti, paraneeko tuo setä?” me kysyimme, kun näimme ihmisten kerääntyvän maassa makaavan isännän ympärille. ”Kyllä paranee, menkää vain autoon takaisin”, sanoi hän, mutta me näimme, että setä ei heilunut ja hänen kasvojensa päälle vedettiin peitto.

Parikkalaan oli Viipurista matkaa noin 100 km, mutta meiltä se matka vei aikaa melkein vuorokauden. Lopulta pääsimme kuitenkin perille ja me lapset olimme todella onnellisia siitä hiljaisesta rauhasta, joka siellä vallitsi – ja siitä notkuvasta herkuilla täytetystä ruokapöydästä, joka meitä odotti. Ruokapulasta ja puutteesta kärsivässä Viipurissa me emme olleet voineet sellaisesta edes uneksia.

ANNELI VUORIKOSKI o.s. KOKKO      

 

 

 


« Takaisin