2012-6-14 13:54:30

MATKA

Kuoma-auto ajoi pihaan aamupäivällä. Koko koti oli purettuna ja pakkilaatikoissa pois kuljettamista varten. Paljonkos sitä nyt oli tavaraa nuorella perheellä viimeisinä rauhanvuosina ennen Talvisotaa. Isä oli jo ennalta mennyt ja aloittanut palveluksen Kannaksen rajavartioston Kuokkalan yksikössä. Nuori kuljettaja auttoi huonekalut ja tavarat auton lavalle. Sitten kiipesimme, minä ja äiti, kuljettajan rinnalle koppiin. Matka saattoi alkaa.

Oli marraskuu. Lyhyt päivä hämärtyi. Taivas tummeni. Keskustelu autossa tyrehtyi. Pika vain ajoi ja ajoi, siltä näytti, kieli keskellä suuta soraista, mutaista ja kapeaa maantietä eteenpäin, eteenpäin. Taisin välillä nukahtaa lämpimässä autonkopissa. Kun havahduin, olikin jo aivan pimeää. Silloin tällöin auto oli pakko pysäyttää. Kuski otti taskulampun ja nousi autosta. Hän tiirasi tienviittoja risteyksissä. ei passannut menettää oikeaa suuntaa.

Kun kuljettaja Kivennavalla pysähtyi pähkäilemään minne nyt, avulian paikkakuntalainen tuli hätiin.

-       Tuohon suuntaan kun lähdette, pääsette varmasti Terijoelle ja Kuokkalaan. Matkakin on lyhyempi.

Matka jatkuu. Mutta kun ajetaan, tie kapenee ja huononee koko ajan. Sorapäällyskin loppuu. Auto keikkuu puolelle ja toiselle kivillä ja kannoilla. Mihin lie karjapolulle Kivennavan ukko meidät lähettänyt.

Nokkapellin alta alkoi nousta höyryä. Jäähdyttäjään tarvittiin vettä. Onneksi sattui joentapainen lähelle.

-       Nyt kun olisi rouvalla joku astia, pyytää kuljettaja.

Äiti kiipeää lavalle ja kaivaa tavaroista valkean emalisen peilarin ja hakee vettä. Matka voi jatkua.

Kaikki tiethän päättyvät aikanaan. Mihin tämä? Vasta asevelvollisuuden suorittanut kuljettaja on kauhuissaan. Ettei vain ajettaisi valtakunnan rajan yli. Mikä meitä sitten odottaisi Neuvostoliiton puolella?¨

Isä odottaa sovitussa tienristeyksessä Kuokkalan keskustassa. Odottaa ja odottaa. Ilta hämärtyy, pimenee – alkaa marraskuinen yö, tähtikirkas, mutta kuutamoton. Hän päättää luovuttaa: kai ne ei sitten tänään lähteneetkään.

Me siellä korvessa taitamme toivottomalta tuntuvaa taivalta.

Ykskaks kuljettaja riemastuu, ”Kronstadtin valot! Ei ole ajettu rajan yli”.

Sitten tulla tupsahtaa eteen kyläkeskus, kaikki talot pimeinä. Niitä tuskin huomaa. Tuikkiipa yhdestä ikkunasta valo. Äiti lähtee tiedustelemaan ja kompuroi suoraan piikkilanka-aitaan. Aitaa seuratessa löytyy pihatie ja portti. Koputukseen vastataan. Talo oli kylän koulu ja opettajille myöhäisiä vieraita. Sieltä voidaan soittaa vartiolle ja isä tulee hakemaan omansa. Matka on päättynyt meidän osalta. Kuljettaja lähtee paluumatkalle vasta päivänvalossa.

Se valkoinen neljän litran maitokannu on säilyttänyt tämän matkan elävänä lapsenmuistissani.

RAILI PUHAKKA-MÄKINEN


« Takaisin