2020-09-16 12:01:52

KOLUMNI 10.9.2020

Sininen murre

ANNA KORTELAINEN

kirjailija

Syyskuun lopulla 1950 kirjailija Lempi Jääskeläinen kirjoittaa Yhteishyvä-lehdessä suomen kielen murteista. Pakinan sävy on leppoisa, mutta rivien väliin on piilotettu kipua. Lempi Jääskeläinen oli kuusi vuotta aiemmin menettänyt lopullisesti kotikaupunkinsa Viipurin, asuntonsa Domus-talossa Linnankadulla, muistiinpanonsa, arkistonsa ja kotikirjastonsa. 

Hänen koko elämäntyönsä oli kiinni Viipurissa, sen menneisyydessä ja sen historian tunnetuksi tekemisessä. Hän oli asettunut asumaan Helsinkiin, mutta kaipasi joka hetki kotiin. Hän oli 50-vuotias, pippurinen nainen, joka kuitenkin osasi asetella sanansa siten, että sai vaivihkaa lukijansa miettimään asenteitaan uudestaan.

Lempi Jääskeläinen oli muiden siirtokarjalaisten tavoin ehtinyt huomata, miten evakkoja kohdeltiin. Siirtoväki eri puolilla Suomea saattoi parhaansa mukaan vältellä omalla murteella puhumista, sillä siitä huomauteltiin usein ikävästi. Lapsia saatettiin kiusata koulussa, jos he haksahtivat puhumaan kotinsa ja sydämensä murteella. Harva meistä haluaa olla silmätikku, jolle möläytellään harkitsemattomia sanoja kotiseudustamme tai taustastamme. Sodanjälkeisessä Suomessa ylipäätään kaikkia murteita on työnnetty sivuun yleiskielen ja helsinkiläisen puheenparren tieltä.

Mutta Lempi kirjoittaa murteista kauniisti, rakastavasti ja rakentavasti. Hän kertoo näkevänsä erilaisia loisteliaita värejä kuullessaan murteita. 

Loimaalaisen emännän puhe soi hänen korvissaan ”aivan keltaisella äänellä – niin hauskasti soinnuttaen sanoja, että siitä syntyi laulu.” 

Tamperelaisen ystävän puhe on lämpimän ruskeaa, ”ja minulle tulee hyvä ja turvallinen tunne sitä kuunnellessa.” Savon murre sointuu vihreäksi: ”Tunnen Helsingissä erään vanhan rouvan, joka on asunut täällä yli 50 vuotta ja puhuu yhä kauneinta, puhtainta savoa ja lehdenvihreällä äänellä.”

Entä se kaikkein läheisin ja rakkain murre? Se on sininen karjalan murre, puhuttuna ja kuultuna Lempin mukaan ”nuoret naiset suorastaan vaaleansinisellä ja vanhat miehet tummansinisellä, joskus melkein mustansinisellä.” 

Lempi oli jo lapsesta asti erottanut paikalliset sinisyyden sävyt: ”Eräs räisäläläinen puhui mielestäni niin hissuttelemalla – hänkin sinisellä äänellä, mutta niin vaaleansinisellä, että se oli melkein valkea.” Jyrkilän kylässä Viipurin maalaiskunnassa oli Lempin mielestä puhuttu kirkkaansinisesti; murre oli ”kuin soliseva ja juokseva vesiputous, jolla on kiire suvantoon.” 

Koivistolla puolestaan oli puhuttu merensinisesti. Lempi kertoo: ”Tapasin hiljattain erään koivistolaisen vanhan emännän, joka sanoi minulle hiljaa ja surumielisesti, ja ääni oli aivan harmaansininen: Miul on siit niin ikävä sin Koivistool.”

Lempi Jääskeläinen oli varsin musikaalinen ja harrasti säveltämistä. Ehkä hänellä oli synnynnäinen synesteettinen kyky nähdä kuuloaistimuksia väreinä. Mutta ennen kaikkea hän haluaa lempeästi ohjailla lukijaansa arvostamaan kuulemiaan murteita ja suhtautumaan niihin samalla kiinnostuksella kuin erilaisiin musiikillisiin tai visuaalisiin elämyksiin. 

Meillä kullakin on omat lempivärimme ja esteettiset tottumuksemme. Juuri mieltymyksemme tekevät meistä samanaikaisesti yksilöitä ja yleisinhimillisesti samanlaisia. Emmehän edes haluaisi, että aivan kaikilla olisi sama lempiväri tai puhetapa kuin juuri meillä. Lempi haluaa suomalaisten hyväksyvän erilaisuuden, jota tulijat edustavat. Hän tiesi mistä puhui. Ja hänen viestinsä on edelleen ajankohtainen.

ANNA KORTELAINEN


« Takaisin