2020-09-16 12:04:00

KOLUMNI 17.9.2020

Karjalasta Siperiaan ja Jäämerelle

JANI KARHU

Tutkija, Itä-Suomen yliopisto

 

Syksy on hyvä aloittaa tuoreimman Karjala-teemaisen tutkimuskirjallisuuden esittelyllä. Karjala-lehti esitteli mainiosti (3.9) Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen kesällä julkaisemaa vuosikirjaa Matkalla, Kirjoituksia karjalaisen matkailun historiasta (toim. Jani Karhu). Kirjan päättää dosentti Seppo Sivosen oivallinen katsaus kahden karjalaisen kaukomatkailijan Valter Juvan ja Otto Kalvitsan vaiheisiin. 

Viipurin työväen opiston ja kirjaston johtajana tunnetusta Valter Juvasta tuli oikean elämän Indiana Jones, joka tavoitteli ajalle tyypillisen herrasmiesretkikunnan voimin Jerusalemin temppelistä kuningas Salomonin aarteita. Juva oli kehitellyt avaimen muinaisten salakirjoitusten tulkitsemiseen ja uskoi selvittäneensä ohjeet Salomonin aarteen löytämiseksi. Juvan tarina tunnetaan kohtalaisen hyvin ja hänen aarteenetsinnästään on kirjoitettu muun muassa Ilta-Sanomissa (2015). Tässä yhteydessä haluan kuitenkin nostaa esille Otto Kalvitsan poikkeuksellisen tarinan. 

Otto Kalvitsa syntyi Pohjois-Karjalassa Kontiolahdella 21.11.1888. Hänen isänsä oli Liperissä syntynyt sahatyöläinen Artturi Kalvitsa ja äiti-Maria o.s. Kareinen Tohmajärveltä. Perhe muutti syksyllä 1899 Kontiolahdelta Muolaan Pölläkkälään. Sisällissodan puhjettua keväällä 1918 Kalvitsa kuului Heinolan kaupungin punaisten esikuntaan. Punaisten tappion käydessä varmaksi Kalvitsa pakeni toukokuun 4. päivänä 1918 laivalla Kotkasta Pietariin. Kalvitsa palasi Suomeen syksyllä 1918 vakoilutehtävissä, mutta jäi kiinni. Hän kuitenkin onnistui pakenemaan Viipurin vankileiriltä takaisin Venäjälle. 

Kalvitsa hakeutui lentäjäkoulutukseen ja valmistui kuuden muun suomalaisen kanssa lentäjäksi heinäkuussa 1920. Venäjällä oli sisällissota meneillään, ja Kalvitsasta tulikin yksi yhdeksästä suomalaisesta, jotka palvelivat Venäjän Itämeren laivaston ilmavoimissa. Hän loukkaantui pahoin lento-onnettomuudessa vuonna 1923, mutta sai toivuttuaan tilaisuuden josta ei halunnut kieltäytyä. Vuonna 1925 hänelle tarjottiin tehtävää, jonka tarkoituksena oli testata Neuvostoliiton lentokoneita ja selvittää lentokoneiden mahdollisuuksia toimia arktisten seutujen tutkimusten apuna. Kohteena oli Pohjoinen jäämeri ja Novaja Zemlja. Tehtävä onnistui ja aloitti Kalvitsan vuosia kestäneen uran Siperian rannikkoalueiden kartoittajana ja lentokonetekniikan testaajana.

Seuraavat matkat suuntasivat muun muassa Wranglerin saarelle, Kamtšatkaan, Burjatiin ja Vladivostokiin. Kalvitsa oli ensimmäinen lentäjä, joka vastasi lentoreitistä Irkutskista Jakutian kultateollisuuden keskuksen Bodaibon välillä. Olosuhteet olivat alkeelliset, sillä Kalvitsa lensi 6-paikkaisella Junkersilla, jossa oli avonainen ohjaamo eikä radiota tai sääpalvelua. Kalvitsan viimeinen lento alkoi 4.3.1930. Tarkoitus oli lentää Irkutskista Jakutskiin, mutta lumimyrskyssä tehty pakkolasku päättyi Lena-joen jäälle ja koko koneen miehistö menehtyi. Kalvitsa ja hänen luottomekaanikkonsa Frantz Leonhardt haudattiin juhlallisesti Irkutskiin, minne heille pystytettiin komea pyramidin muotoinen muistomerkki.

Venäjälle paenneen kiihkeän punakaartilaisen poikkeuksellinen tarina karjalasta Jäämeren kartoittajaksi ei ole ollut Suomessa erityisen tunnettu tai tunnustettu. Hänet on nostettu historiankirjoitukseen vasta hiljattain. Neuvostoliitossa ja Venäjällä Kalvitsaa on ylistetty merkittäväksi löytöretkeilijäksi.  

Kalvitsan vaiheet Siperiassa ovat historiallisesti mielenkiintoiset ja osaltaan osoitus ihmisen halusta uuden löytämiseen ja vaikeiden, jopa mahdottomien, olosuhteiden haastamiseen. Samaa uskoa haasteiden voittamiseen tarvitaan nykyäänkin, eikä tarvitse lähteä Siperiaan asti. 

JANI KARHU


« Takaisin