Kirkon ulkosuomalaistyötä tehdään noin 40 maassa. Työntekijöitä – joista suurin osa on sisarkirkkojen palveluksessa – on lähes 150, pääasiassa pappeja ja kanttoreita. – Ulkosuomalaisia arvioidaan olevan 1,5 miljoonaa. Heistä yli 250 000 omaa äänioike
2020-09-16 12:07:41

Karjalaisuus on kykyä elää rajapinnoilla

HELSINKI

 – Karjalaisuus on kykyä elää erilaisten kulttuurien risteyksissä sopuisasti toisilta oppien, antaen ja saaden, Kirkon ulkosuomalaistyön johtaja Mauri Vihko sanoo.

Mauri on äitinsä puolelta hämäläinen. Raudussa 1931 syntyneen isänsä vanhempien kautta hänen juuriaan menee Inkerinmaalle.

– Omaan karjalaisuusidentiteettiini liittyy vahvasti pohjoiskarjalaisuus, sillä elin Joensuussa aina syntymästäni 1960 saakka vuoteen 1974, jolloin muutimme Vantaalle.

– Lapsuudessa minulla oli kuitenkin kosketuspinta myös eteläkarjalaisuuteen, sillä vanhempieni lemiläiset ystävät, maanviljelijät Maire ja Mauri Värtö olivat kummejani.

Vihkot viettivät kesäisin usein viikonkin heinätöissä Värtölässä.

ISÄNÄITI Hilda Karhu syntyi 1907 Lempaalassa Inkerinmaalla. Hänet lähetettiin oppikouluun Käkisalmeen samalla, kun muu perhe jäi Inkeriin. Olojen vaikeuduttua Neuvosto-Venäjällä perheellä ei ollut enää varaa isoäitini kouluttamiseen. 

– Minulle tuntemattomasta syystä hän ei kuitenkaan palannut Inkeriin, vaan jäi Suomeen, jossa avioitui vain 16-vuotiaana.

Isänisä Juho ”Jussi” Vihko syntyi 1900 Inkerinmaan Valkeasaaressa. Jussi kuului ns. Pohjois-Inkerin rykmenttiin, joka vuosina 1919–1920 pyrki vapauttamaan Pohjois-Inkerin kommunistien hallinnasta siinä kuitenkaan onnistumatta.

– Tarton rauhan jälkeen osa Suomen tukeman rykmentin miehistä värvättiin raja- ja tullivartijoiksi Kannakselle.  Jussi kuului tähän värvättyjen joukkoon ja palveli tulli- ja rajavartijana Raudun Raasulissa vuodesta 1921 alkaen. Erikoista tässä oli, että inkeriläisenä hän oli tuolloin edelleen Venäjän alamainen. Suomen kansalaisuuden isovanhempani saivat joulukuussa 1924.

– Hilda ja Juho avioituivat vuonna 1923. Heille syntyi neljä lasta, 1924 Olavi, 1925 Kyösti, 1928 Anna-Liisa ja 1931 isäni Kari. Isoisäni kuoli 1936 keuhkotuberkuloosiin, johon tuolloin kuoli vuosittain lähes 10 000 suomalaista.

– Isoäitini jäi leskeksi neljän alle 12-vuotiaan lapsen kanssa. Perhe muutti Käkisalmeen, josta talvisodan sytyttyä evakkotaival kuljetti heidät Heinolaan. Hilda Vihko elätti perheensä ompelijana. 

MAURIN vanhemmat, Kari Vihko ja Seija Soila, menivät naimisiin 1952, kun molemmat vielä opiskelivat kansakoulunopettajiksi. Lapsia syntyi neljä vuosina 1953–1960. 

– Inkeriläissyntyinen isoäitini Hilda, jota kutsuimme mamiksi, kuoli 1986 ollessani 26-vuotias. Vietin lapsena ja teininä useina kesinä viikonkin mamin luona Heinolassa. Teini-ikäisen mieli suuntautuu kuitenkin tulevaan, enkä osannut olla kiinnostunut sukumme vaiheista. 

– Nuorena leskeytyneellä isoäidilläni taas oli ollut kädet täynnä työtä ja sitten vielä evakkouden haasteet, joten elämän keskiössä lienee ollut selviytyminen ja lasten tulevaisuuteen satsaaminen. 

Mami tarjosikin lapsilleen mahdollisuuden oppikouluun ja kannusti jatko-opintoihin, mikä ei tuohon aikaan ollut yleistä, varsinkaan yksinhuoltajanaiselle.

– Vuosi ennen kuolemansa Mami lahjoitti minulle kirjahyllystään 1960-luvulla julkaistut kirjat ”Inkerinsuomalaisten historia” ja ”Entisen Inkerin luterilaisen kirkon 350-vuotis muistojulkaisu”. 

– Ehkä niiden antamiseen kätkeytyi viesti avata noista teemoista hänen kanssaan keskustelu. Olin kuitenkin liian nuori ymmärtääkseni olla asiasta kiinnostunut ja haastatellakseni häntä.

Mamin muu perhe – yhtä siskoa lukuun ottamatta – oli jäänyt Inkeriin ja joutui sitten kulakkeina pakkotyöhön ”vankileirien saaristoon”. Tiettävästi vain yksi heistä selvisi ja asui sitten Petroskoissa, josta hän pääsi vierailulle Suomeen 1960-luvun lopulla.

LUE LISÄÄ 17.9.2020 KARJALA-LEHDESTÄ

MARKKU SUMMA


« Takaisin