– Kerrontatapani on loksahtanut moneen asentoon, kirjailija hymyilee.
2020-01-15 10:40:29

Kirjailija Sirpa Kähkönen purkaa kätkettyjä tunteita

”Älkää enää laittako niitä pahoja uutisia tulemaan. Taikka minun mummo kuolee itkuun. Terveisin Hilla Kirjavainen 8 v, kohta 9.” (Muistoruoho, s. 28)

MUMMO itkee yöllä, pienen tytön turvallinen maailma murtuu. 

Omakohtaiset kokemukset vaikuttivat siihen, miksi Sirpa Kähkösestä tuli kirjailija. 

Hänen molempien isoäitiensä elämän sota järkytti peruuttamattomasti:

– Kuopiolainen, savolaistaustainen isoäitini koki Kuopion pommitukset alkuvuonna 1940 vastasyntyneen poikalapsen äitinä ja traumatisoitui siitä. Trauma palasi mieleen Vietnamin sodan uutisoinnin myötä vuoden 1972 tienoilla.

– Evakkoisoäitini joutui lähtemään Sortavalasta pienen poikansa kanssa vuonna 1944. Hän ei koskaan puhunut evakkokokemuksistaan. Järkytys ilmeni hänellä täydellisenä vaikenemisena.

KAHDEKSASSA Kuopioon sijoittuvassa romaanissaan Kähkönen vie lukijansa  1930-luvulta 1970-luvulle asti, jolloin sota edelleen kummitteli taustalla. Tuorein teos Muistoruoho (Otava 2019) peilaa tuota aikaa.

– Sodasta oli kulunut vasta vähän aikaa, sitä pelättiin. Ihmisillä oli monenlaisia traumoja, paljon sanattomia kokemuksia periytyi. Ei silloin ollut mahdollisuutta käsitellä asioita niin kuin meillä nyt. Puheilmasto oli erilainen, nyt maailman vaarat ovat jossain muualla, miettii kirjailija.

Pieni Sirpa (s. 1964) vaistosi asioita, vaikka niistä ei puhuttu.

– Ei kaikelle menetetylle löydy sanoja. Ei voi sanoa, että nyt vain puhutaan. Tunnelukkojen taakse on teljetty valtava määrä kokemuksia, joita ei niin vain pureta. Eikä vaikeneminen ole mitenkään sukupuolisidonnainen asia.

SIRPA KÄHKÖNEN kertoo naisten välisestä kaveruudesta, sota-ajan toveruudesta, ja toisaalta myös pikkutytön ja nuoren tytön henkisestä kasvusta. 

– Nuorilla ihmisillä oli kuitenkin halu elää nuorten ihmisten elämää.

Miehiä Muistoruohossa edustaa talvisodassa vammautunut maalari. 

– Miltä tuntui nuoresta miehestä menettää sodassa terveys? Halusin tämän rikotun miehen äänen kuuluviin. 

Keskeisen osan saa evakko-Helvi pohdintoineen. Hän joutuu ystävälleen kertaamaan mennyttä kädestä pitäen: kyllä, oikein kaksi kertaa jouduttiin lähtemään Karjalasta. 

– Ymmärsin itsekin Sortavalan mummon menetyksen vasta hänen kuolemansa jälkeen, kun kävin hänen kotiseudullaan. Pikkukaupungin tunnelma, tuoksut ja äänet herkistivät. Tajusin miten tärkeä kotiseutu oli mummolle ollut. 

– Nuorena evakkojen kaipaavat puheet lähinnä huvittivat. Nyt osaisin kuunnella. Toivoisin, että mummo olisi kertomassa näistä asioista lisää. Valitettavasti se on myöhäistä, kirjailija suree. 

Vaikka hän on jo pitkään kuljettanut karjalaisten kokemaa osana suurempaa kokonaisuutta, kysymykseen evakkoudesta hän on harvoin, jos koskaan, joutunut ottamaan kantaa. Eikä siihen ole ollut erityistä tarvettakaan. Olennaisen hän on sisällyttänyt romaaneihinsa ja muuhun kirjoittamaansa. 

KIRJAILIJALLE on ollut tärkeää koota oman suvun tarinoita, sillä ne kuvaavat samalla lukemattomien suomalaisten yhteistä kokemusta. 

LUE LISÄÄ 16.1.2020 KARJALA-LEHDESTÄ  

KANERVA FRANTTI


« Takaisin