Ohjaaja Lauri Randla sai luvan kuvata elokuvaansa suljetussa Sillamäen sotilaskaupungissa, jossa hän vietti lapsuutensa. Lapsia ohjatessa oppii hillitsemään ja hallitsemaan itsenä, hän kertoo. Näyttelijä Nika Savolainen kertoo elokuvaa tehdyn täydell
2020-03-25 12:09:24

Katkeransuloinen nostalgiamatka Venäjän ja Viron lähimenneisyyteen

SAVONLINNA

Ohjaaja-käsikirjoittaja Lauri Randla istuu Elokuvateatteri Killan aulassa ja hörppii teetä rentoutuneen oloisena. Killan uudistettu aula puna-kultavärisävyineen tuo mieleen entisajan elokuvateattereiden glamourin. Nostalgiaa on myös Randlan esikoisohjauksessa Näkemiin Neuvostoliitto, joka on katkeransuloinen, musiikillinen aikamatka Venäjän ja Viron lähihistoriaan.

Tämän kuun lopussa ensi-iltansa saava, omaelämäkerrallinen Näkemiin Neuvostoliitto on ensimmäinen inkerinsuomalainen, pitkä elokuva ja siinä puhutaan katoavaa inkerinsuomea.

– Synnyin Tartossa 1981. Asuntopulan vuoksi asuimme ensin äidin opiskelijakaverin kaapin takana, josta sitten muutimme suljettuun sotilaskaupunkiin, Sillamäelle. Asuin siellä pari vuotta ja sitten kesät vuoteen 1994 saakka. Virolaisilta suljettu kaupunki oli kielletty.

Tallinnan ja Narvan välisen moottoritien varressa sijaitsevalle Sillamäelle ei ollut nimeä (elokuvassa Leningrad 3) ja se pysyi salattuna ja suljettuna aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka, jonka murroksen aikoihin myös elokuva sijoittuu. Sillamäe on tuttu myös Ikitie-elokuvasta, jonka useita kohtauksia kuvattiin kaupungissa.

– Siellä sijaitsi salainen uraanijalostamo, virallisesta nimeltään vaatevärjäystehdas numero seitsemän. Siellä oli säteilyä ja kaupunginosa, jossa lapset olivat kaljuja, sillä 80-luvun lopulla ydinjäteallas kuivui ja tuuli puhalsi stalinistisen kaupunginosan päälle radioaktiivisia aineita. Se sijaitsi tehtaan vieressä.

Rannalla seisoo edelleen uintikiellosta kertova kyltti. Päinvastoin kuin elokuvassa, hän ei koskaan uinut laitoksen lähellä meressä, vaan kahdeksan kilometrin päässä, Narva-Jõesuussa. Se on niemi Narvan ja Sillamäen välissä, samaa rantaviiva laitoksen kanssa. Viron ja Venäjän Leningradin alueen rajalla.

– Sairastuin ja olin sairaana monta viikkoa. Virallinen diagnoosi oli sinilevä, johon oireet eivät kuitenkaan sopineet.

Suomeen Randla muutti äitinsä kanssa vuonna 1991, aikaan jolloin presidentti Mauno Koivisto toivotti inkeriläiset maahanmuuttajat tervetulleeksi Suomeen. Äiti oli jo tuolloin työskennellyt Suomessa.

LÄMMINHENKINEN, katkerasuloinen esikoisohjaus on kunnianosoitus Randlan isovanhemmille. Ei ole Neuvosto-Viron maaperällä kasvanut omena kauas puusta pudonnut, sillä Randlan isoäiti toimi elokuvakoneen mekaanikkona, joka pyöritti 35-millisiä filmejä.

– Lapsuus meni Sillamäessä siis elokuvia katsellessa. Elokuvan alussa, jossa pikkupoika istuu leffateatterissa, on se sama, jossa isoäitini näytti elokuvia. Paikalliset asukkaat muistivat vielä isoäitini ja olivat siksi hyvin avuliaita elokuvan teossa. Stalin ja Leninkin olivat hämmästyksekseni vielä paikoillaan.

Isoäidin oppien mukaan hän ryhtyi järjestämään elokuvanäytöksiä. Ruplan hintaan sai katsella muun muassa Ramboa, joka näkyi himoitun, muttei sallitun satelliittitelevision kautta.

– Pian minulla oli ”massia”, muttei tavaraa, jota ostaa.

SULJETUSSA kaupungissa Randla häpesi inkeriläisyyttään. Se johtui siitä, etteivät paikalliset lapset erottaneen inkerin- ja viron kieltä toisistaan. Parivuotiaana Tarttoon muutettuaan hän meni myöhemmin virolaiseen päiväkotiin, jossa ei inkerinsuomea puhuttu. Alkutaival oli kivinen, sillä vironkielestä kuulsi outo aksentti.

– Sitten keksin läpän, että olin Leninin sukulainen. Pari viikkoa elin elitistielämää, kunnes parin viikon kuluttua jouduin tunnustamaan luokan edessä, ettei Lenin ollut isoisäni.

Kotiin viemisinä koulusta annettiin luettavaa, jossa kerrottiin kuinka hieno mies Lenin oli. Isällä oli asiasta painava, eriävä mielipide.

– Kerroin sitten luokan edessä, ettei Lenin voi olla hieno mies, koska se miehittää Viroa. Seisoin loppupäivän nurkassa, eivätkä seuraavat päivätkään olleet kovin mukavia.

Silloin hän oppi huomaamaan, että tarinankerronnalla pääsee pitkälle.

Vielä 90-luvulla oli Suomessa harvinaista, että luokassa oli ulkomaalaisia oppilaita. Hänet esiteltiin luokalla Laurina, joka oli kotoisin hajonneesta Neuvostoliitosta. Välitunnilla tuli turpaan ja hän alkoi oppia, että aina muutettaessa täytyi opetella uusi tapa, kieli, kulttuuri ja identiteetti selviytyäkseen.

– Kun sitä opettelee tarpeeksi usein, se tulee aina helpommaksi.

LUE LISÄÄ 26.3.2020 KARJALA-LEHDESTÄ 

ARI TIIPPANA


« Takaisin