2021-05-19 09:18:42

KOLUMNI 6.5.2021

Autoajelulla Karjalassa syyskesällä 1941

ANNA KORTELAINEN

kirjailija

SYYSKUUN alussa 1941 Yhteishyvä-lehti raportoi lukijoilleen siitä, mikä kaikkia suomalaisia ja etenkin Karjalan siirtoväkeä kiinnosti: miltä Karjalassa näytti talvisodan ja välirauhan jäljiltä, jatkosodan ensiviikkojen jälkeen? Mitä Karjalaan kuului?

SILMINNÄKIJÄNÄ oli SOK:n toimitusjohtaja Väinö Niiniluoto, joka kierteli asiantuntijoiden kanssa Laatokan Karjalassa ja Kannaksella. Ensimmäisen retken matkareitti kulki mutkitellen: Värtsilä-Soanlahti-Suistamo-Tohmajärvi-Harlu-Läskelä-Impilahti-Salmi-Uuksu-Sortavala.

Niiniluoto taittoi taivalta työnsä puolesta, mutta tehtävä oli yhtä kaikki vavahduttava. Liikkuminen alueella, joka vastikään oli ollut miehitettynä ja myös sotatoimialueena, oli varmasti ahdistava kokemus: kuin saapuisi ensimmäisten joukossa tulipalopaikalle katsomaan, mitä on tapahtunut ja mitä on jäljellä. Niiniluoto joutui näkemään palaneita rakennuksia ja tuhottuja taajamia. Kuvaillessaan monesta seudusta saamaansa vaikutelmaa hän käyttää sanaa ”lohduton”.

Sortavalasta Niiniluoto raportoi, että keskikaupunki oli lahden kummallakin puolen hyvin säilynyt, joskin Kymölän kaupunginosa oli palanut. Sortavalan maalaiskunnassa Niiniluoto pani merkille, että peltoja oli viljelty enemmän ja huolellisemmin kuin muualla Laatokan Karjalassa. Ruista, vehnää, kauraa, perunaa, kaalia ja auringonkukkia, Niiniluoto luettelee.

TOINEN autoretki tehtiin reitillä Hiitola-Kaukola-Räisälä-Vuoksenranta-Antrea-Kirvu-Jääski. Niiniluoto joutui toteamaan, että Vuosalmi ja Pölläkkälä olivat kärsineet sodan tuhoista kaikkein perusteellisimmin. Metsät olivat tykkitulen silpomat. Sydäntä kouristi, toimitusjohtaja tunnustaa. 

Pelkoakin seurue joutui kokemaan, sillä kävi ilmi, että pellot Vuosalmen lossin kummankin puolen oli tiuhasti miinoitettu. Seurue oli katsellut, miten venäläiset sotavangit raivasivat miinakenttää: ”Miinan kohdatessaan he ottivat siitä sytytysnallin pois, mutta miina saattoi yhtä hyvin syttyä jaloissa ja räjähtää.”

Kun retkikunta lähestyi Viipuria, tuntui taas sydänalassa: ”Viipuriin tultaessa Papulan kautta on ensi vaikutelma se, että Viipuri on kokonaan yhtenä ainoana soraläjänä.” 

Niiniluoto jalkautui tutkimaan kaupunkia. Kivitaloja oli sentään pystyssä, mutta pelkkinä palaneina kuorina, sillä katot ja välipohjat olivat sortuneet. 

Monet Niiniluodolle tutut toimitilat oli välirauhan aikana jaettu perheasunnoiksi, joten konttoreissa oli uusia väliseiniä ja jälkiä asumisesta.

VIIPURISTA seurueen auto ajoi Säkkijärvelle, joka ”kirkonkylineen rakennusten puolesta oli yhtä erämaata” ja sieltä Virolahden kautta takaisin Helsinkiin. Voi kuvitella, että autossa on ajoittain ollut hiljaista, ajoittain kaikki ovat puhuneet yhtä aika

Kun he palasivat Helsinkiin, työtoverit, perheenjäsenet, ystävät ja tuttavat varmaankin kyselivät uteliaina: miltä siellä näytti? Niiniluodon ja hänen matkakumppaniensa piti löytää näkemälleen ja kokemalleen sanoja. Samalla heidän tuli antaa kuulijoilleen toivoa, että sodan jälkiä voi korjata ja paikata. Onneksi he eivät tienneet, että kovia kokeneet seudut menetettäisiin vielä kerran, ja lopullisesti.

ANNA KORTELAINEN


« Takaisin