2021-06-09 08:49:36

KOLUMNI 3.6.2021

Oikeutta tai vastarintaa

AILA-LIISA LAURILA

VÄHEMMISTÖJEN oikeudet ovat poljettuja kautta Euroopan, vaikka sitä ei tavallisessa arjessa juuri huomaa. Valtaa pitävät enemmistöt korostavat yhtenäisyyttä ja väittävät helposti, ettei mitään syrjintää ole olemassakaan. Vaikenemisen seurauksena on silloin tällöin koettu kovaakin vastarintaa, jossain jopa terroristisia tekoja. Täytyy toivoa, että Suomessa ei mitään tällaista väkivalaista hyökkäämistä tarvitse nähdä minkään ryhmän taholta.

VIIME AIKOINA karjalankieliset karjalaiset ovat nostaneet reippaasti profiiliaan Suomessa. Se on huomattu myös valtamediassa ja lähdetty uteliaasti selvittämään asiaa tarkemmin. Sydämessä läikähti lämpimästi hiljattain, kun valtakunnan iso päälehti (HS 19.5.) ja suurilevikkinen aikakauslehti (Seura 16.5.) julkaisivat pitkät kirjoitukset karjalan kielen tilanteesta.

”Kielen mukana kulkee jopa tuhansien vuosien historia,” otsikoi Seura Itä-Suomen yliopiston karjalan kielen professoria Helka Riionheimoa siteeraten. Helsingin Sanomat taas otsikoi vaativasti: ”Karjalan kieli takaisin!” ja haastatteli muun muassa Karjalazet Nuoret Suomes -järjestön hallituksen 23-vuotiasta jäsentä Milla Tynnyristä.

Noiden julkaisujen jälkeen tuntui oikein mukavalta, kun puhelimeeni kilahti kolmannen polven siirtokarjalaisiin laskettavan veljenpojan viesti mainittuihin lehtijuttuihin liittyen. Pian kilahti toisen polven siirtolaisiin lukeutuvan veljeni valitus, että meitä karjalan kieltä taitavaa jälkipolvea on niin surullisen vähän.

TÄYTYY TOIVOA, että valtalehtien jutut avaavat karjalaisuutta entistä laajemmille piireille. Läheskään kaikille ei ole vielä lainkaan selvää, mikä karjalan kieli edes on. Suurelle yleisölle on aivan uutta, että suomen itäiset murteet eli karjalaismurteet ovat eri asia kuin karjalan kieli.

Aiemmat sukupolvet ovat eläneet maailmassa, jossa karjalaisuus on haluttu häivyttää. On haluttu korostaa omaa särötöntä suomalaisuutta ja sopeutua yhtenäiseen kulttuuriin. Tuoreissa väitöstutkimuksissakin on analysoitu häpeää, jota karjalaiset ovat kokeneet.

Vanha sukupolvi ei ole taustaansa unohtanut. Omaa karjalaisuutta on haluttu pitää elossa omissa piireissä ja tahdottu säilyttää kulttuuri mahdollisimman muuttumattomana. On pidetty perinneruokien reseptit tiukasti entisellään ja piirakoiden malli muuttumattomana.

UUDET SUKUPOLVET näyttävät sen sijaan haluavan nostaa kulttuuriaan entistä enemmän näkyviin. Myös vanhoista ruokaresepteistä halutaan muokata nykyaikaisia, jopa vegaanisia versioita. Perinteisistä vaateparsistakin kehitetään innolla uusia muodikkaita asuja.

Näyttää siltä, että on oivallettu jotain erittäin merkittävää. Kulttuurin ei kuulu jämähtää paikoilleen vaan kehittyä ajan mukana. Jos kaikki on jämähtänyt jossain päin, se on tiennyt varmaa kuolemaa.

Uskon, etteivät karjalaiset tavoitteet pysähdy tähän, missä nyt ollaan. Osa karjalaispolvista tuntee menettäneensä viime vuosikymmenten aikana liian paljon. Siksi nyt halutaan vaatia oikeutta, kuten kieli ja tasaveroinen asema yhteiskunnassa takaisin. Ei se ole liikaa vaadittu.


Kirjoittaja on Karjalan Heimo -lehden päätoimittaja


AILA-LIISA LAURILA


« Takaisin