2021-08-04 11:27:51

KOLUMNI 22.7.2021

Samassa veneessä

MAIJA PAAVILAINEN

ELÄMÄNI ensimmäiset kaksi vuosikymmentä soutaminen oli soutelemista: lumpeita, ulpukoita, sudenkorentoja, vesikirppuja, rantakalaa saaressa, mattopyykkiä ajan silittämillä laakeilla rantakallioilla. Pääsin papan mukaan katiskoita kokemaan. Hän muisti aina kehua miten hyvin osaan soutaa. Muutenkin pappa antoi ymmärtää, että olen Suuri Ihme, osaan ihan mitä vain. Kun olin viisi, pappa opetti minulle seitsemän kertotaulunkin.

NÄINE  luuloineni nousin ensi kerran samaan veneeseen nykyisen mieheni kanssa Paavilaisen rannasta kesällä 1967. Jos oikein muistan, olimme silloin nuoria ja rakastuneita. Järvi oli tyyni, ranta matala, aurinko paistoi. Väitin ihan takuuvarmasti osavani soutaa: Kotkansaarella syntynyt, meren rannalla kasvanut. 

Verkkojen lasku iltatyyneen veteen sujui kohtuullisesti. Vaikkakin vene oli vanha ja painava, airot natisivat äänekkäästi pompahdellessaan ulos hankaimistaan. Ei se mikään huviretki ollut. Selitin itselleni kaiken johtuvan siitä, että tämä Parkanon Kuivasjärvi on pikku lätäkkö Suomenlahteen verrattuna. Yhtään ei pelota, kun vastaranta näyttää olevan lähellä. 

Aamulla tuuli. Mies kysyi uskallanko vielä lähteä soutumieheksi. Feministi minussa niin läikähti, että sisulla päätin uskaltaa. Järvikalaa nostetaan eri sanastolla kuin mihin lapsuuden souturetkillä olin tottunut. En vieläkään ymmärrä, koska veneessä ollaan tuulen alla tai päällä. Miten vene kulkee muka kovaa vauhtia verkon päälle, vaikka en souda enkä huopaa. Osaan jo seurata verkon yläpaulaa ja estää sen luikahtamisen veneen alle, vaikka toisella silmällä seuraisinkin joutsenparin puuhia vastarannalla. 

KERRAN Parkanon matkallaan Aapo-setä tahtoi tulla kanssamme nostamaan verkkoja. Hän tarttui ripein ottein airoihin ja oli hetkessä lapsuutensa Kaukolassa isänsä kanssa veneessä soutumiehenä. Leppoisasti hymyillen hän muisteli, miten ankaralta se silloin tuntui. Pieni poika yrittää siinä kaikin voimin parhaansa eikä se koskaan ollut isän mielestä tarpeeksi. 

Sanan piiska osui, mutta myös opetti. Se oli siihen aikaan kasvatuksen tapa. Ja oli talon miehille muitakin töitä rannalla odottamassa kuin tämä kalastelu. Kalastuksella hankittiin kesät talvet merkittävä osa suuren perheen ruokavarannosta. Sitä koki sitten itsensä niin mieheksi, kun vene karahti kotirantaan, saalista tuli ja kaikki päättyi hyvin. 

SEURASIN kärppänä Aapo-sedän mestarillista verkkojen soutamista. Ei hän oikeastaan tehnyt airoilla paljonkaan mitään. Pienesti järven pinnassa liplatellen vain ohjaili verkonnostajaa oikeaan suuntaan. Minulle se oli opintomatka: Näin mielessäni kuvan mieheni isästä ja pikku-Karista. Lapsi yrittää kaikin voimin tai yli voimiensa pysyä mukana, kun vihainen aalto kuljettaa painavaa venettä ties minne. Soutumies nielee itkunsa ja yrittää olla isän toiveitten mittainen. 

Siinä saatettiin kerrata kiukkuisella äänellä niitä samoja luentoja, mitä itse olen hölmöillessäni airojen kanssa joutunut puoli vuosisataa tuulella kuuntelemaan. 

MIEHENI on viisas ja kiltti, sanansa harkitseva ja vähäpuheinen – paitsi veneessä verkkoja nostaessaan. Sanotaan, että karjalainen mies on naisten naurattaja. Kyllä osaavat myös itkettää ainakin verkkoja itseään heikomman kanssa nostaessaan. Toki myös osaa pyydellä anteeksi komentojaan, tuodessaan saaliin perattuna keittiönsä kuningattarelle. 

Vene on vuosien saatossa vaihtunut lasikuituiseksi ja airot lakanneet kitisemästä. Mies lähes kehaisee, että soutaminen minulta jo sujuu melko hyvin. Onhan hän ollut oppimestarina jo aika kauan. Melalla venettä kotirantaan ohjailleessaan toteaa lempeästi, että kannattaisi edes yrittää soutaa vene suunnilleen sinne mihin ollaan menossa.

MAIJA PAAVILAINEN


« Takaisin