Lumivaara-museon uusi koti sijaitsee Suomen tuotteliaimman kirkkoarkkitehti Josef Stenbäckin suunnittelemassa lähes satavuotiaassa tehdasrakennuksessa Killinkoskella.
2022-08-03 10:00:59

Lumivaara löytyy nyt Pirkanmaalta

KILLINKOSKI

PIRKANMAAN pohjoisinta kylää Killinkoskea voi pitää Suomen lumivaaralaisimpana  paikkana. Siitä tuli monen lumivaaralaisperheen määränpää liki 80 vuotta sitten. Ja nyt siellä on avannut ovensa myös Lumivaara-museo.

Killinkosken Wanha Tehdas on erikoinen paikka ”keskellä ei mitään”. Vanhasta Josef Stenbäckin piirtämästä ja valkeaksi rapatusta tehdasrakennuksesta on muodostunut aktiivisen kyläyhdistyksen ansiosta puolen tusinan museon keskittymä ja turistirysä, jossa vierailee kesäisin jopa 20 000 vierasta.

Ei siis ihme, että Lumivaara-museo suuntasi muuttokuormansa Peräseinäjoelta juuri   Killinkoskelle

Killinkosken Wanhalta Tehtaalta tarjottiin useampiakin vaihtoehtoja museota varten.  Parhaimmaksi valittiin helppopääsyisin tila, jota voidaan myöhemmin tarpeen tullen kätevästi myös laajentaa. Tällä haavaa Lumivaara-museolle kuitenkin riittää reilut sata neliötä.

– Kaikkea ei pidetä kerralla esillä vaan osa esineistä esitellään vaihtuvana näyttelynä eri teemoilla vuoden parin välein, jolloin kävijät voivat löytävää sieltä uutta katsottavaa, kertoo näyttelyä miehensä Karin ja talkoolaisten kanssa koonnut Raija Rapo.

– KILLINKOSKI oli ystävällinen kylä karjalaisevakoille, sillä melkein kaikki muutkin asukkaat  olivat tulleet jostakin muualta – joko työn perässä tai muusta syystä”, vakuutti museon avajaisten yhteydessä pidetyssä Lumivaara-juhlassa puhunut killinkoskelainen Vesa Postinen, jolle karjalanpiiraat ja paisti tulivat tutuiksi karjalaisten ansiosta.

Koskinen kertoi Killinkosken teollisuushistoriasta, joka alkoi vuonna 1886 perustetusta  kehruutehtaasta. Sitä seurasi rypäs muita kuten makaronitehdas, massatehdas, puuhiomo ja saha sekä Inkan nauhatehdas. 

Jatkosodan jälkeen Killinkoskelle saapuneet siirtokarjalaiset rakensivat kylään  parisenkymmentä taloa. Riidoilta vältyttiin, koska yrityksillä – kuten Serlachiuksella – riitti metsää eikä tiloja tarvinnut lohkoa yksityisiltä omistajilta. Moni tuolloin tehdyistä  rakennuksista toimii nykyään jälkipolven kakkoskotina.

Lumivaara-museon tämänhetkinen vaihtuva näyttely esittelee juuri sodanjälkeistä rakennusaikaa. Samanlaisia höyliä ja kirveitä käytettiin 1940-luvulla tietysti muuallakin  Suomessa.

LUMIVAARA-JUHLAN pääpuhujaksi kutsuttu Karjalan Liiton toiminnanjohtaja Terhi Pietiläinen  kiitteli karjalaisia siitä, että he ovat tallentaneet ja keränneet vaiheistaan ja juuristaan runsaasti tietoa. Sen ansiosta sellaisellakin karjalaisjuurisella, joka ei ole ehtinyt omilta läheisiltään kysellä ajoissa menneistä, on mahdollisuus löytää juurensa, parhaimmassa tapauksessa löytää jopa sukulaisensa ääni- tai videotallenteen.

Pietiläisen mielestä juuret määrittävät ihmistä enemmän kuin paikka ja ihmisen identiteetti muodostuu juurista, jotka ulottuvat monen sukupolven taakse.

– Museot ovat loistava tapa auttaa ihmistä juuritietoisuuden tielle. Vanhojen esineiden kautta voi aistia ja tuntea menneisyyttä, joka kannattelee identiteettiämme kohti tulevaisuutta.

HELENA KUJALA


« Takaisin