2018-09-19 12:30:36

Kolumni

Patruunain aikaan

JANI KARHU

Tutkija, Itä-Suomen yliopisto

Media on povannut syksylle hankalia työtaisteluja ja jo jonkin aikaa on tiedotusvälineissä näkynyt puheenvuoroja ammattiyhdistysliikkeen suhteettomasta poliittisesta vallasta ja kyvystä rajoittaa tarpeelliseksi katsottuja yhteiskunnallisia uudistuksia. Toisaalta työnantajaliitot käyttävät samaa valtaa omien päämääriensä ajamiseksi. 

Tähän ajankohtaiseen keskusteluun liittyen on valaisevaa vilkaista työelämäkeskustelua 1900-luvun alkupuolelta, jolloin Patruunat vielä johtivat yhtiöitään ja ammattiyhdistykset vasta harjoittelivat järjestäytymistä tai organisoitua toimintaa. Joensuun seudulla Cederbergien kauppahuone oli merkittävimpiä teollisuusyhtiöitä, Lappeenrannassa Osakeyhtiö Kaukas ja patruuna Björkenheim olivat tärkeässä asemassa.

Patruunoiden ja työväen välistä suhdetta on perinteisesti pidetty lämpimän isällisenä, mutta asia ei ollut niin yksiselitteinen. Elettiin vahvan luokkajaon yhteiskunnassa, työläisellä oli oma paikkansa ja patruunalla omansa. Aluksi tehtailijoiden suhtautuminen työväenliikkeeseen oli neutraalin positiivista, mutta etenkin vuoden 1905 suurlakkoa seuranneet levottomuudet ja rikollisuus käänsivät patruunoiden suhtautumisen aktivismia kohtaan kielteiseksi. Toisaalta sosialismin myötä aikaisemmin isälliset patruunat alettiin yhä useammin esittämään riistäjäkapitalisteina. Tämä näkyi suhtautumisessa työväestön erilaisia vaatimuksia kohtaan. Ohessa (lyhennetty) kuvaava esimerkki lukuisista samansuuntaisista tilanteista patruunoiden ja työläisten välillä (julkaistu Sahateollisuustyöläisessä 1.10.1911):

Joensuun kaupungissa ja sen läheisyydessä on kolme sahalaitosta, jotka omistaa joku Cederberg. Täällä on työväestön olot tavallista huonommat
 Sahatyöläisillä on kyllä ollut ammattiosasto, mutta siinä on ollut jäseniä vaan 10-15, sillä suuri enemmistö ei ole katsonut velvollisuudekseen liittyä järjestöön
 Viime syksynä kuitenkin näytti jo siltä, niin kuin työläiset alkaisivat tuntea kurjan tilansa, sillä osastoon liittyi marras- ja jouluk. aikana jäseniä niin, että osaston jäsenluku oli jo 68. Sitten viime talven aikana osasto toimi hyvin ahkeraan ja laadittiin palkkatariffi, joka keväällä liiton toimikunnan luvalla Cederbergille esitettiin hyväksyttäväksi. Kun herra oli tariffin tarkastanut, niin keksi keinon millä sai työväestön luopumaan aikomuksestaan. Antoi vastauksen, että jos työläiset vaativat palkkojen korotuksia, niin hän panee kaikki sahat seisomaan. Tällaisella uhkauksella sai työnantaja työväestön pahasti pelotelluksi
 Nyt eivät ainoastaan työläiset luopuneet yrityksestään ajaa palkkatariffi läpi, vaan erosivat vielä osastostakin.

Kyseinen kohtaaminen oli työnantajalle helppo, ja samoin olivat monet lakot, rikkureita riitti siinä määrin, että hyvin harvoin tarvitsi patruunoiden työläisten vaatimuksiin taipua. Köyhän ja työttömyyttä pelkäävän työläisen ei ollut helppo nousta leipäänsä vastaan. Tästä huolimatta esimerkiksi työläisten ajamat työajanlyhennykset vähitellen etenivät. Palkka-asiat olivat hankalampia, ja niissä oli suurta paikallista ja alueellista vaihtelua. Saha-alan jyrkät suhdannevaihtelut eivät nostaneet patruunoiden halua sitoutua palkankorotuksiin. Työ oli usein sesonkiluontoista ja etenkin kouluttamaton työväki oli heikossa asemassa. Tästä huolimatta into järjestäytymiseen oli usein laimeata, pelättiin patruunain suhtautumista eikä yhdistystoimintaan uskottu. 

Mitä enemmän reilun sadan vuoden takaisiin lähteisiin silloisesta työelämästä tutustuu, sitä vakuuttuneemmaksi tulee, että puutteistaan huolimatta nykysysteemissä liittoineen ja järjestöineen on myös puolensa. 

JANI KARHU


« Takaisin