2020-07-08 09:34:57

KOLUMNI

Aina joku kintereillä?

ANNA KORTELAINEN

kirjailija

VOIMAKAS tunnistamisen oivallus iskee yllättäen television äärellä: nuo aikalaiseni kuvaavat raastavasti evakkouden kokemusta. Aikalaiset ovat televisiokameralle puhuvia japanilaisia, joiden katseessa on kotoaan ja juuriltaan äkillisesti temmatun ihmisen lohduttomuutta.

Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus maaliskuussa 2011 johtui maanjäristyksestä ja sitä seuranneesta tsunami-hyökyaallosta. Onnettomuus oli maailmanhistorian toiseksi pahin ydinvoimalaonnettomuus Tšernobylin onnettomuuden jälkeen. Fukushiman katastrofin seurauksena seudulta evakuoitiin yli 160 000 ihmistä.

Marko Lönnqvistin Takaisin Fukushimaan -dokumentti (Yle TV 1:n Ulkolinja) on nähtävillä Yle Areenassa. Dokumentissa haastatellaan Fukushimasta paenneita ihmisiä ja käydään heidän hylätyissä kodeissaan. 

Suljetulla alueella vierailevat sonnustautuvat suojavarusteisiin, jotka ovat koronakeväänä tulleet tutuksi teho-osastojen hoitohenkilökunnan työasuna. Kodit ovat täsmälleen siinä tilassa kuin sillä kellonlyömällä kun asukkaat joutuivat nopeasti lähtemään hyökyaallon ja säteilyn tieltä. Kodeille ei saa tehdä mitään säteilyvaaran takia. Tuttipullo on jäänyt pöydälle, työpäivää varten silitetyt paidat henkarille, seinäkalenterin lehti kääntämättä.

PANDEMIAKEVÄÄN poikkeustilan herkistämänä sydäntä kylmää ajatus siitä, että tänään lounas jäisi keittiön pöydälle, pyykit koneeseen ja tuuletusikkuna auki, kun pitäisi fukushimalaisten lailla lähteä äkkiä ja tyhjin käsin. Hyytävä tunne vaihtuu ällistykseen, kun perheenisä kertoo dokumentissa joutuvansa edelleen suorittamaan maksut ja vastikkeet suljetulla alueella olevasta kodista.

Asukkaiden murheeseen on helppo samastua. Paikallinen nuorimies kertoo muistonsa järistyksen h-hetkestä. Kesken koulupäivän oppilaat lähetettiin kotiin ja lapset hihkaisivat toisilleen koulun pihassa: Huomiseen! Nähdään pian! 

”Emme ole nähneet sen koommin”, nuorimies sanoo. Seudulle jääneet isovanhempien haudat painavat asukkaiden mieltä. Viranomainen kuvailee liki kymmentä evakkovuotta ”tyhjyyden” ajaksi ja huomauttaa, että toipuminen on vielä aivan alkutekijöissään.

IÄKKÄÄT evakot tietävät, etteivät koskaan enää pääse kotiin. Elämä tuntuu koko ajan väliaikaiselta järjestelyltä. Viehättävä rouva harrastaa yhdessä muiden evakkojen kanssa perinnetansseja. ”Kun elämäni oli aivan solmussa, tanssi auttoi minua löytämään itseni uudelleen”, rouva luonnehtii. Tanssiesityksillä evakot ovat lohduttaneet kanssalähtijöitään mutta myös lähentäneet evakkopaikkakunnan asukkaita uusiin tulijoihin.

Hänen aviomiehensä kuvailee, miten jotkut paikkakunnalla heihin alkuaikoina reagoivat: ”Meihin suhtauduttiin, jos nyt ei radioaktiivisina, niin ainakin vähän likaisina.” 

Lapsia kiusattiin ensivuosina koulussa. Tunnetuin tapaus sattui Jokohamassa, jossa evakkopoikaa haukuttiin koulussa ”virukseksi” ja häneltä ryöstettiin rahaa, koska perheen väitettiin saaneen voimalayhtiöltä suuria korvauksia.

Aviomies kertoo liikutus äänessään, että suljetulta alueelta paenneet eivät mielellään kerro, mistä ovat muuttaneet: ”Mieluummin vastaamme ympäripyöreästi tulevamme pohjoisesta.” Heille vastataan arvelevasti ”Vai sillä lailla”.

AVIOPARI kuvailee tuntemuksiaan toinen toistaan täydentäen: ”Tuntuu jatkuvasti kuin joku olisi kintereillämme. Kuin pitäisi koko ajan olla tekemässä jotain eikä saisi rauhoittua tai pysähtyä hetkeksikään. 

Jos pysähdyn, jään vain vatvomaan asioita. Siksi pidän ajatukset muualla. Välillä herätessäni en heti tajua, missä olen.

” Liekö tämä kaikille maailman evakoille ja kotoaan pakoon joutuneille tuttu tunne?

ANNA KORTELAINEN


« Takaisin