2020-08-19 12:50:23

KOLUMNI 6.8.2020

Keskustan ahdinko on eurooppalainen ilmiö

LAURI KONTRO

SUOMEN poliittista historiaa ei voida kirjoittaa ilman kahta puoluetta, sosialidemokraatteja ja keskustaa. Nämä vanhat puolueet ovat olleet vallassa milloin vuorotellen, milloin yhdessä.

Suuret uudistukset ovat lähes aina nojanneet SDP:n ja keskustan varaan.

Kun sopua piti rakentaa sisällissodan jälkeen, maalaisliitto ja punakapinaa vastustaneet maltilliset sosialidemokraatit joutuivat kantamaan vastuuta. Kunnallinen äänioikeus ja torpparivapautus loivat pohjan kansanvaltaan nojaavalle tasavallalle. Sotien jälkeiset suuret uudistukset, eläkejärjestelmät, peruskoulu, kansanterveyslaki ja yliopistolaitoksen laajentaminen nojasivat vankasti punamultaan.

Luulisi, että tulokset puhuisivat puolestaan ja keskilinjan puolueet keskusta ja SDP olisivat edelleen vankkoja. Näin ei kuitenkaan ole. Suomessa ei ole enää yhtään suurta puoluetta, vaan vain joukko pieniä ja keskisuuria. Jos vasemmistoliittoa ei lasketa, vanhoista puolueista keskusta on tällä hetkellä pahimmassa tilanteessa, yhdessä historiansa pahimmista.

Keskustan kriisi muistuttaa monen perinteisen puolueen kriisiä Euroopassa. Vanhat puoluerakenteet ovat natisseet esimerkiksi Italiassa ja Ranskassa. Jopa Pohjoismaissa on syntynyt kansallismielisiä, äärioikeistolaisia liikkeitä, jotka saavat voimansa maahanmuuton vastustamisesta ja muukalaisvihasta. Suomi ei ole tästä poikkeus.

KESKUSTAN historiassa on monia vaiheita ja aikeita, mutta leimallisesti puolue on ajanut vahvaa parlamentarismia, pohjoismaista hyvinvointimallia, koulutusta kaikille ja aluepolitiikkaa. Keskusta on pyrkinyt olemaan myös vahva maakuntien ja maaseudun puolue, jolle maa- ja metsätalous ja oma ruuan tuotanto ovat perusarvoja. Puolueessa on aina ollut jännitteitä, ja ovet ovat paukkuneet, herrat on haukuttu ja ponnet hyväksytty, mutta puolue ei ole kertaakaan hajonnut. Keskustasta onkin sanottu, että se on enemmän kansanliike ja verkosto kuin järjestö.

Hieman paradoksaalista on, että silloin kun keskusta on ollut suurimmillaan maaseudulla, se on saanut jalansijaa myös kaupungeissa. Aluepolitiikka ei ole vienyt siltä kaupunkilaisäänestäjiä.

Mutta ajat ovat muuttuneet. Keskisuurten joukkoon ovat nousseet vihreät, jotka aloittivat idealistisena luonnonsuojelujoukkona ennen kuin kääntyivät vasemmalle. 

Toisella laidalla muukalaiskammoiset perussuomalaiset ovat rokottaneet SDP:n ja kokoomuksen lisäksi rankasti myös keskustaa. Politiikassa merkitystä ovat saaneet identiteetit, äänestäjien halutaan kuuluvan joko liberaaleihin (vihervasemmisto) tai konservatiiveihin (persut). Mielikuvapolitiikka, jota media rakastaa, hyödyttää molempia ääripäitä.

Keskustaa ei tietenkään lohduta, että muutkin vanhat puolueet ovat enemmän tai vähemmän kaulaansa myöten suossa. Kaikilla on kuitenkin sama tai samantapainen ongelma: Olisi pystyttävä kertomaan äänestäjille ne asiat, joista puolueen tunnistaa. Jos tätä tärkeiden asioiden listaa ei ole, eikä äänestäjä erota puolueita toisistaan, pelikenttä jää ääripäille.

DEMAREILLE kävi satumainen onni, kun Sanna Marin tuli pääministeriksi ja pelasti puolueen. Marin on onnistunut vaikeassa tehtävässään hyvin ja se näkyy mittauksissa.

Henkilöt ovat tärkeitä, sen Marinin menestys osoittaa. Mutta henkilötkään eivät riitä, jos äänestäjä ei tiedä, miksi äänestää.

Puolueiden pitää pystyä vastaamaan siihen kysymykseen, jonka äänestäjä esittää.

– Miksi minun pitäisi äänestää juuri tätä puoluetta? Kolme asiaa riittää. Kerro ne.

 

 

Kirjoittaja on Maaseudun Tulevaisuuden entinen päätoimittaja, joka vaikuttaa Yleisradion hallituksessa.

LAURI KONTRO


« Takaisin