2019-08-16 14:08:09

Neljäs matkani Suistamolle

KUN TULEE ikää, tulee kysyttyä, kuka minä olen?

Näkemys siitä - millaisena minä tunnen ja näen maailman – tulee sukupolvien takaa.

Heinäkuussa tuli 75 vuotta kuluneeksi siitä, kun viimeinen evakkojuna lähti Loimolan asemalta vieden mukanaan äitini, puolivuotiaan sisareni ja minut 9-vuotiaan tytön.

Matka kulki helteisessä säässä Kauhavalle. Matkalla oli pysähtymisiä ja olipa pari pommitustakin.

ENSIMMÄISENkerran palasin Loimolaan 1990- luvulla Neuvostoliiton aikana.Ihme kyllä kotikyläni talot, Kurikan kylässä, olivat säilyneet ehjänä, vaikka sotaa oli käyty aivan vieressä.

Aloitin kävelyn Kurikan tienhaarasta ja mukana silloisella matkalla oli kummisetäni. Kummi tiesi kaikki entiset asukkaat ja tunsi talot. Silloin kaikki talot olivat uudelleen asutettuja ja niinpä meidänkin talo oli saanut uuden perheen. Perheen isä oli Suomesta lähtenyt Neuvostoliittoon javaimo on Siperiasta. Voi sitä lämpöä, millä ottivat meidät vastaan. Tarinaa riitti ja olisivat meille laittaneet ruokaa; olisi ollut uusia perunoita ja suolattua lahnaa. Meillä vaan oli niin vähän aikaa.

Toisen matkani Loimolaan tein vuonna 2001 Suistamon perinneseuran nuorisomatkalla. Silloin mukana olivat tyttäreni ja hänen vanhin tyttärensä. Silloin pääsimme myös kyläilemään lapsuudenkotiini. 

Vuonna 2006 teimme matkan taas Loimolaan ja mukana oli tuolloin mieheni ja kaikki kolme lastani puolisoineen. Taas matkamme vei lapsuudenkotiini mutta perheen vanhemmat olivat jo kuolleet ja taloa piti perheen tytär lapsineen. Kotikuja oli vielä silloin elämää täynnä ja talot asuttuja.

NELJÄSmatkani Karjalaan tapahtui kesäkuun lopulla 2019. 

Teimme matkan Jyrkilän pikkubussilla Niiralan rajanylityspaikan kautta Suistamolle.  Aamulla varhain lähdimme Kotkasta ja mukaan tällä kertaa lähtivät kaikki neljä tyttöä lapsenlapsistani ja lisäksi tyttärenpojan vaimo (hänelläkin karjalaiset sukujuuret isänsä puolelta Salmista). Loput lapsenlapset, kolme poikaa, eivät päässeet mukaan.

Ensimmäiseksi ilmoitin tytöille, että kyseessä on matka menneisyyteen. Aloitin tarinan kertomalla mieheni suvusta ja omasta suvustani. 

Esivanhemmistamme sen verran, mitä tietoja kirkonkirjoista on löytynyt.  Kerroin mieheni vanhemmista ja isovanhemmista, koska olin heidät tuntenut. Kerroin myös omista vanhemmistani ja isäni äidistä.

Tytöt saivat miettiä, löysivätkö he itsestään mitään samoja piirteitä kuin esivanhemmista. Olin ottanut myös muutaman valokuvan mukaan.

Sitten keskustelu siirtyi karjalaisuuteen, siihen mitä karjalaisuus on. Kerroin tytöille loimolalaisesta Matjoi Plattosesta, itkuvirsien suuresta taitajasta. Hän esiintyi mm. Suistamolla ja Sortavalassa ja ympäri Suomea. Hän kävi koko Suomea edustamassa kulttuurikongressissa Unkarissa. Hän esiintyi kotikutoisessa mekossa. Koko Loimolan väki oli ollut juna-asemalla häntä saattamassa matkalle. Matka oli ollut hänelle raskas, koska hän kuoli myöhemmin samana vuonna 86-vuotiaana. 

SEURAAVAKSIkerroin Larin Paraskesta, joka tuli 20 -vuotiaana 40 -vuotiaan miehen vaimoksi.

Hän synnytti 20 vuoden aikana yhdeksän lasta, joista kuusi kuoli. Lisäksi hän ruokki rintamaidollaan yli 50 lasta, jotka hän haki Pietarista kävellen. Ja kaiken kovan elämänsä keskellä; hän tuotti 1200 runoa ja lisäksi 1000 sananlaskua ja arvoitusta. Hänen patsaansa on Helsingissä Hesperian puistossa. Tytöt saivat kotiläksyksi käydä katsomassa tuon näköispatsaan.

Juteltiin vielä Riitta Uosukaisen karjalaisuudesta ja kerroin tätini elämäntarinan. Ja paljon löytyi keskusteltavaa muistakin tuntemistamme karjalaisista naisista.

Matka jatkui ja saavuimme Suistamolle.  Suistamo; entisajan runon, laulun ja itkuvirsien paikka.

Siellä asui hilpeä ja herkkä karjalaisheimo. Ortodoksinen uskonnollisuus antoi leiman koko elämälle. 

Vanhempani vihittiin Suistamon kirkossa maaliskuussa 1935.

Suistamon kirkolta noin 40 kilometrin päässä on Loimola, jota joskus on kutsuttu Karjalan kauneimmaksi kyläksi. 1920-luvulla valmistui rata Loimolaan, josta alkoi kylän kehitys. 

Hilda-mummoni ja Abraham-vaarini muuttivat Viipurista Loimolaan, kun rata valmistui. Silloin kylään tuli sahalaitos, kauppoja ja koulu. Kylän kasvaminen käynnistyi.

Vuonna 1932 valmistui Loimolaan luterilainen kirkko ja sinne tuli luterilainen rajaseutupappi.

Mutta vuonna 1929 Abraham-vaari kuoli ja haudattiin Rauhanrantaan, Loimolan luterilaiselle hautausmaalle. Sinne vaarin syliin haudattiin myös 2-vuotias veljeni Keijo vuonna 1943.

ÄITINIon Terovaaran Muuannon kylästä Kuokan sukua. Mummoni oli Evdokia Georgintytär Jelgänen ja vaarini oli Feodor Kuokka. Mummo ja vaari saivat seitsemän lasta ja kuolivat jo nuorina. Heidät haudattiin Muuannon ortodoksiselle hautausmaalle.

Muuannon kylässä en ole käynyt, eikä minulla ole sieltä mitään muistikuvia. Äiti oli jäänyt täysorvoksi jo lapsena ja nuorin sisarussarjasta oli vain 5 kk vanha. Äiti kertoi, miten he perheen tyttölapset hoitivat pientä vauvaveljeään. Vauva nukkui lampaanvillojen sisällä uunin vierellä. He syöttivät vauvaa niin, että pellavaräsyä kasteltiin maidossa ja vauva sitä imi. Vauvan räsyjä tytöt pesivät kylmässä vedessä.

Lapset elivät keskenään isossa talossa ja huoltaja asui Terovaaran kylässä.

Taas tässä vaiheessa, kun näitä asioita muistelen, tulee mieleen miksi en tarkemmin asioita äidiltä kysynyt, kun vielä olisi ollut siihen mahdollisuus.

KESÄKUUSSA2019meitä kohtasi hiipuva Loimola. Kotikuja oli umpeutunut ja taloja sortunut. Vain muutama talo oli eletyn näköinen. Yllätys, yllätys kotitorpassamme oli talon tytär viettämässä kesää. Talon alahirret olivat lahonneet ja heinikko täytti koko pihan. 

Suuri kiitos Jyrkilän matkojen Pialle ja Tomille. Ilman heitä, emme olisi Loimolasta löytäneet mitään. He olivat innokkaita etsimään minulle tärkeitä paikkoja.

Loimolassa oli enää yksi kauppa. Hautausmaalle mennessä oli muutamia hyväkuntoisia taloja ja koulu, jonka pihalla oli koulubussi. Lapsia näkyi kylällä vain muutamia.

Paikallinen asukas lähti neuvomaan tietä hautausmaalle. Hautausmaan yläpuoli oli nyt pengerretty. Sinne kai aletaan rakentaa. Maisemathan ovat satumaiset Loimolan järvelle.

Paikallinen asukas halusi ehdottomasti näyttää rinteestä jotakin, ja kuljettajamme Tomi lähti hänen kanssaan alas rantaan. Siellä veden äärellä oli rikkinäinen hautakivi, ja sinne olisi haudattu 1935 joku Anna tai Anni. Teksti näkyi niin huonosti.

KERROINtaas tarinoita tytöille, koska kävinhän Loimolassa Aseman koulua kaksi vuotta. Opettajana oli Annikki Räsänen. Koulussa oli pulpetti ja pitkät penkit. Jokainen lapsi toi jakkaran kouluun ja penkit toimivat pöytinä. Koulussa laulettiin paljon, opittiin lukemaan ja kirjoittamaan.

Koulusta riitti minulta tytöille paljon kertomista. Ja ihmetystä tietyllä tavalla aiheutti se sen ajan vaatimattomuus. Koulunkäyntiin ei tarvittu hienoja asioita. Alakouluun riittivät kynä, kumi ja aapinen…ja jakkara.

Näin jälkeenpäin ajateltuna tuo kouluaika oli elämäni ehkä huolettominta aikaa!

LOIMOLAnäytti meille kauniit kasvonsa. Tuuli oli lempeä ja sää aurinkoinen. Heinikot kasvoivat täynnä erivärisiä luonnon kukkia. 

Ja nyt jo uskallan sanoa: Hyvästi Loimola!

MATKAjatkui Sortavalaan. Yövyimme Karjala- hotellissa. Varhain seuraavana aamuna lähdimme kohti Viipuria.

Kun ajelimme Laatokan rantoja; maisemat olivat upeita. Aina silloin tällöin joku tytöistä kyseli, että onko tämäkin ollut joskus Suomea?

Matkalla kävimme Käkisalmen vanhassa linnassa. Tutustuimme myös vielä ortodoksiseen hautausmaahan ja kappeliin. Tytöillä oli ihmettelemistä, kun pienen lapsen haudalle oli tuotu piparkakkuja ja karkkeja.

Tultiin Viipuriin ja teimme kiertoajelun kaupungilla. Kuljettajat osasivat hyvin kertoa meille Viipurin historiasta ja sen rakennuksista. Kuljettajat tiesivät ravintolan, mistä oli hieno näköala Viipurin linnaan ja Viipurin lahdelle.

Mieheni mummo, joka oli syntynyt Rautalammilla ja muuttanut Valkealaan, joutui sairaalaan Kouvolaan. Sieltä hänet vietiin hevoskyydillä Viipuriin, jossa hän kuoli. Hänet haudattiin Viipurin sillan vieressä olevalle hautausmaalle. Hiljaa ajaen ohitimme hautausmaan ja lähetimme lämpimiä ajatuksia sinne haudatulle mummolle.

Mieheni isä pelastui sodasta, kun Viipuria valloitettiin. Hänen paras ystävänsä kuoli, kun veneitä pommitettiin. Oli kaksi venettä, joista toinen sai täysosuman, ja vaarin vene selvisi.

Paljon, paljon tarinoita saivat tytöt kuulla näiden kahden päivän aikana ja paljon, paljon jäi vielä kertomatta.

MAIRE TAINIO O.S. ASIKAINEN   

Pyysin tyttöjä kirjoittamaan mietteitä matkasta ja tässä jokaisen ajatuksia.


ANNA, tyttären tytär, 36 vuotta

Harmaat talot - joillekin kodit 

puutalot - paikatut palaset seinissä,

kuin tummat palapelit.

Tuhansia savupiippuja - vihreiden koivujen varjoissa.

Vähintään yksi talossa - kolme oisko riittämiin.

Pitsiverhot ikkunoissa - kuluneita karmeja,

musta kissa ikkunassa.

Tuoreen puun tuoksu - halkopinoja,

uteliaita pieniä lapsia - värikkäissä vaatteissa.

Horsmia, horsmia - violetteja horsmia, 

koiranputkia - itikoiden ininää, 

aktiivisia - nälkäisiä paarmoja.

Etsimme kotia - jossa koivu lepää portin pielessä.

Loimolan juna-aseman löydämme.

Rappusille istun mummo-rutaleen viereen

Koitan aistia - ymmärtää elettyä elämää.

Mummo muistaa - tuntee - herkistyn,

ymmärtää en kuitenkaan täysin voi.

Tuossa - mummon kotitalo on tuossa.

Tuo on se koivu.

Nyt minä muistan,

muistan ison koivun, aidan.

Mummo muistaa - jakaa meille arvokkaita tarinoita

Tunnen kuinka tuuli puhuttelee - alkukesän heiniä.

Koivu ja tähti

lempisatuni edelleen - kymmenien joukosta.

Kerron sitä lapsilleni - liian harvoin kuitenkin.

Pitkä hiekkatie - satoja horsmia

hiekanpöllyttämä luonto vieressä,

sukujuuret - mummon kertomia tarinoita.

Löydän karjalaisuutta - itsestäni - lapsistani.

Mummo-rutale - kiitos ei riitä.

JAANA, tyttären pojan vaimo, 29 vuotta

Oli kunnia päästä mukaan matkalle Karjalaan, mieheni mummon juurille, josta tosin oman sukuni juuretkin tulevat.

Ei sitä pysty ymmärtämään, vaikka tarinoita kuulee, mitä se elämä silloin on ollut.

Matka oli varsinaista tunne mylläkkää, koettiin iloa ja riemua, haikeutta ja surua.

Luonto siellä oli vehreää ja kaunista, ihmiset olivat ystävällisiä ja sydämellisiä, vaikka olo siellä ei parhaasta päästä olekaan.

Talot olivat osittain lahoja ja vinksallaan ja tiet huonoja.

Päällimmäisenä jäi itselle ajatus, että pitäisi osata olla kiitollinen ja oppia nauttimaan siitä hetkestä ja siitä vähästä mitä meillä on.

Silmiä avaava ja mieleenpainuva reissu kaiken kaikkiaan.

MATILDA, tyttären tytär, 26 vuotta

Minulle jäi päällimmäisenä mieleen Karjalan reissusta ajatus siitä, millaista olisi jos alueet 

olisivat Suomen.

Luonto oli kaunista, mutta talot ränsistyneitäja tiet huonossa kunnossa.

Oli hieno kokemus nähdä, mistä mummoni on lähtenyt pienenä lapsena, vaikkei sitä pystynyt ymmärtämään millaista elämä silloin oli.

En ollut myöskään aikaisemmin käynyt Venäjällä, niin sekin oli mieleen painunut kokemus.

PEPPI-LIINA, pojan tytär, 22 vuotta

Eniten Karjalasta mieleen jäi Loimola, eli kylä missä mummo oli asunut pienenä. Loimolaan meni vain yksi todella huonossa kunnossa oleva tie ja olot siellä olivat muutenkin hyvin vaatimattomat.

Matkan aikana mieleen nousi monta kertaa se ajatus, miten eri lailla asiat olisivat sekä miten erilaiselta Karjalan kaupungit ja kylät näyttäisivät, jos Karjala olisi vielä osa Suomea.

Kokonaisuudessaan tämä matkan oli todella hieno kokemus, sillä emme koskaan olisi varmaan itse Karjalaan lähteneet.

Kiitos mummo, että veit meidät tälle matkalle.

EVELINE, pojan tytär, 21 vuotta

Loimola oli yksinkertaisuudessaan todella kaunis kylä. Jo vuosien saatossa ränsistyneet talot pilkottavan villin luonnon takaa ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. 

Meille suomalaisille itsestään selvyydet eivät päteneet Karjalaan, ihmiset elivät kuin eri vuosikymmenellä. 

Mieleen jäivät kaikesta huolimatta avuliaat ja iloiset ihmiset. Eräs sympaattinen herrasmies ohjasi meitä pitkään kohti kadonnutta hautausmaata ja lopuksi ei suostunut ottamaan edes muutaman euron arvoisia ruplia vastaan. 

Päivän kohokohdaksi nousi kuitenkin mummon lapsuuden kodilla käyminen. Saimme nähdä vihdoin sen paikan, josta olimme paljon kuulleet.

Tie Loimolasta Sortavalaan oli järisyttävässä kunnossa. Hiljaisuudessa selasin ottamiani kuvia ja katsoin videota kahdesta leikkivistä lapsesta. En voinut olla ajattelematta mitä he tulevat tekemään, kun he kasvavat. Pääsevätköhän he koskaan Loimolasta pois, vaikka haluaisivat? Olemme niin lähellä Suomen rajaa ja silti he syntyvät niin eri arvoiseen asemaan. Minkälainen tulevaisuus lapsilla olisi, jos Loimola olisi jäänyt Suomelle?

Matka Karjalaan oli ajatuksia herättävä. Ennen kaikkea olen kiitollinen siitä, että sain nähdä mistä mummoni- ja omat juureni ovat.


« Takaisin