2020-12-21 06:13:40

JOULUKSI KOT-KARJALAAN

Jouluksi Kot-Karjalaan

Kertomus sota-ajan joulunvietosta Pirttiniemessä 

MATTEUKSEN evankeliumissa kuvataan, kuinka Jumalan Poika joutui kokemaan ihmiselämän kurjuuden tänne syntyessään ja täällä vaeltaessaan. Sitä ei kerrota, kuinka monta vuotta Jeesus-lapsi joutui olemaan Egyptissä, ennen kuin hän julman Herodeksen kuoltua pääsi takaisin kotimaahansa Israeliin. ”Hän oli kaikessa kiusattu kuten mekin, kuitenkin ilman syntiä, ja sen tähden hän voi meitä kiusattuja auttaa.”
Tänään on maailmassa miljoonia pakolaisia, enemmän kuin milloinkaan ennen. Muistakaamme heitä samalla kun kiitämme Jumalaa itsenäisestä isänmaastamme.

OLIN VASTA kaksivuotias, kun me karjalaiset Talvisodan alussa jouduimme suin päin pakomatkalle outojen ihmisten pariin ja koimme myös ynseyttä ja vihamielisyyttä. Me lapsetkin saimme siitä osamme. Tampereen Koivistonkylässä huusin järkyttyneenä nähdessäni, kuinka Erkki-veljeäni koulutiellä säälimättä hakattiin ja sysittiin lumihankeen, ja hänen suuhunsa työnnettiin kuraista lunta. Tämä tapahtui vain siksi, että hän sanoi karjalaismurteella mie ja sie, kun olisi pitänyt sanoa hämäläisittäin mää ja sää.

SAIRAUDETKIN varjostivat evakkotietämme. Keväällä Tampereella ennen Karjalaan paluuta kaksi sisarustamme , Airi ja Toivo, kuolivat aivokalvontulehdukseen. He menehtyivät samana päivänä
äidin syliin. Toinen kuoli aamulla ja toinen illalla, ja isäkin sairasteli jatkuvasti.
Vuonna 1941 me evakot saimme palata muutamiksi vuosiksi rakkaille synnyinseuduillemme. Syntymäkotini, kaunis Pirttiniemi, sijaitsi Antrean pitäjässä Taurun kylän rajalla Salo-Hatulassa. Erkki-veljeni ja minä pääsimme mummon ja vaijan kanssa syksyllä ensimmäisinä lähtemään, ja meillä oli karja mukanamme. Antrean kirkko oli pommitettu maan tasalle, mutta me löysimme kotimme ehjänä.
Pian satoi lunta, ja vaija niitti lumen alta lehmille lisärehua. Aikuiset kuuntelivat rätisevästä radiosta tiiviisti uutisia rintamalinjojemme voitokkaasta etenemisestä. Radion kuuluvuutta parannettiin iskemällä toosaa nyrkillä. Talvisodan ankariin pakkasiin jäänyt mirrimme ilmestyi jossakin vaiheessa arkana pihapiiriin. Sitä houkutteli äsken lypsetty maitotilkkanen. Mirri-poloiselta oli pakkanen pudottanut korvanlehdet kokonaan pois.
 Ei taida maassamme olla niin köyhää kotia ja vaatimatonta majaa, etteivät sielläkin lapset innokkaasti odottaisi joulua. Erkki ja minä olimme jo pitkään jännittäneet jouluaattoa lahjoineen. Viikkokausia olimme sitä odottaneet, ja aika kului malttamattomissa mielissämme sanomattoman hitaasti. Viimein saapui kauan kaipaamamme jouluaatto. Saimme viettää joulua perhekuntana, sillä isä ja äiti olivat jo kotona pikkuisen Pertti-vauvan kanssa.
Aamulla isä lähti Erkin kanssa hakemaan joulukuusta metsästä. Minäkin, nelivuotias pojannapero, kärtin päästä mukaan, mutta eivät he huolineet. Kohta isä ja Erkki saapuivat lumisen kantamuksensa kanssa. Kuusi ravisteltiin lumesta puhtaaksi ja tuotiin tilavaan pirttiimme. Isä antoi 8-vuotiaan Erkin osallistua kuusen koristeluun, mutta minä olin isoveljeni mielestä vain tiellä. Kauniit kristallipallot, suomenliput ja karamellit ripustettiin kuusen oksille. Isän ja Erkin valamat talikynttilät kiinnitettiin rihmoilla kuuseen. Kävin salaa kokeilemassa kuusen karamelleja, olisiko paperien sisällä oikeita namuja.

ISÄ LÄMMITTI pihakallion juurella kyyhöttävän rantasaunan ja kantoi pesuveden avannosta. Olisihan vettä riittänyt tuvan viereisestä kaivostakin, mutta Kelpojärven ranta oli lähempänä saunaa. Sauna oli juhlallinen kylpy- ja pesupaikka, eikä siellä saanut meluta. Isä heitti kiukaalle mielestäni kovat löylyt ja kehui minua, kun kestin sisukkaasti lauteilla, tosin korviani pidellen.
Saimme alusvaatteisillamme ja paljain jaloin kipaista saunasta heti pitkän pöydän ääreen. Lämmitetty leivinuuni levitti hyväilevää hehkuaan pirttiin äidin kantaessa joulupaistoksia uunista pöytään. Isä oli rakentanut järvikaisloista kauniin himmelin ja ripustanut sen pirtin pöydän yläpuolelle hiljakseen huojumaan.
 Nykyajan tarjontaan nähden jouluateriamme ei ollut kovinkaan monipuolinen, mutta meistä lapsista se oli ruhtinaallinen. Oli suolasärkeä, karjalanpaistia, perunapiirakkaa ja uunissa haudutettua ohraryynipuuroa maidon kera sekä kokkelipiimää. Yhteiseen saviruukkuun kastoimme haarukalla piirakanpalat ja ahmimme ne lihapalojen höystäminä suihimme. Isällä oli keuhkotautinsa tähden oma paistinruukkunsa ja juoma-astiansa. Sokeria sai kaupasta pyramidin muotoisina toppina. Ensin isä pilkkoi topasta puukon ja vasaran avulla paloja, jotka pienennettiin lopuksi sokerisaksilla.

VIHDOIN KOITTI se hartaasti odottamamme lahjojen jako. Saimme pehmoisia paketteja, joiden sisältöinä oli mummon ja äidin neulomia lämpimiä sukkia ja lapasia. Olipa lahjojen joukossa Ruotsista lähetettyjä vaatteita, käytettyjä mutta hyväkuntoisia. Sain vielä kovankin paketin. Se oli pyörillä varustettu pieni puuhevonen. Elävästi muistan leikkihevoseni emalimaalin mieluisan tuoksun. Vedin narusta hevoseni navetan eteiseen muka heiniä syömään, eikä tahtia haitannut, vaikka uljas hummani oli monesti nostettava pystyyn, kun se yhä uudelleen kaatui epätasaisella polulla lumeen.
 Jouluaaton kotihartaushetkemme muodostui juhlalliseksi. Kynttilöiden valossa äiti lausui liikuttavan runon Kellonsoittaja Rietrikistä ja isä aloitti jouluvirren. Sitten luimme Jeesus-lapsen syntymästä. Olimme onnellisia siitä, että olimme saaneet palata rakkaaseen kotiimme eikä tarvinnut enää asustella vieraiden nurkissa.

ENNEN NUKKUMAAN menoa joimme korviketta, isän paahtamista ohrista jauhettua kahvia vesirinkilöiden kanssa. Edellisellä viikolla isä oli laittanut ohranjyvät kuumaan leivinuuniin pullapellille paahtumaan. Kun hän muutaman minuutin kuluttua avasi uunin suuluukun, kuului humahdus, sillä happea saatuaan akanat paloivat jyvistä pois. Humahdus säikäytti minut, kuten paukkuva karbidilamppukin. Kodissamme ei ollut sähköjä, siksi karbidilamput loivat pirttiimme valoa arki-iltoina, mutta nyt jouluamme juhlistivat lukuisat kynttilät. Joulu-aamuna emme tietenkään voineet mennä kirkkoon, koska se oli pommeilla tuhottu. Siksi me lapset nukuimme pitkään. Navetasta tultuaan vanhempamme kuuntelivat kirkonmenot radiosta venäläisten häirinnästä huolimatta.
Isä oli asentanut tolppakelkan eli villikissan järven jäälle. Joulupyhinä vierailemaan saapuneet serkkumme Alli, Jouko, Toivo ja Olavi ottivat kanssamme huimat kyydit ympäri pyöritettävässä kelkassa.

ANTTI VIROLAINEN


« Takaisin