Leo Rantsi (veistoksensa ´´Don Quijote´´) ja Siiri Rautio (Kuva Pentti Rautio)
2021-11-23 12:34:41

Sodan pitkissä varjoissa valona Leo-veljeni

USKOMATTOMAN taitava ja lempeä veljeni elää aina muistoissani. Kuinka hän onkaan auttanut minua elämäni monissa vaiheissa, koskettanut lempeydellään koko elämääni.

SIELLÄ KAUNIISSA Karjalassa Leo syntyi 15.7.1928 ja sai viettää onnellisena lapsuuttaan. Pienestä pitäen hän oli kiinnostunut puutöistä ja isä antoikin rohkeasti pikku Leolle käyttöön työkaluja, joilla hän nopeasti oppi tekemään pieniä tarve-esineitä kotiin ja naapureillekin. Tämä enteilikin jo Leon tulevaisuutta.

Leo otti heti nuorena äidin tukena vastuun meidän isosta perheestä, kun sota vei isämme ja Karjalan kotimme kahteen kertaan. Minä synnyin ensimmäisellä evakkomatkallamme ja olin vain puolen vuoden ikäinen, kun me kahdeksan perheemme lasta jäimme sotaorvoiksi. Juuri isän kuoleman aikaan tuli tieto, että karjalaiset voivatkin palata kotiseudulleen. Äitini halusi tietenkin Karjalaan ja tahtoi myös, että vanhin veljeni toimittaa junakyydillä isän arkun sinne Salmin kotikirkon kalmistoon.

ÄITI PALASI sitten myöhemmin ison perheen kanssa ja kuinka suuri ilo äidille olikaan päästä takaisin omaan Karjalan kotiin. Mutta ilo jäi lyhyeksi, myös minulle pienelle. Olin noin kolme ja puolivuotias, kun uusi sota syttyi ja taas oli jätettävä koti ja silloin lähtö oli lopullinen. Sinne jäi isän hautakumpukin, missä käydessään äiti oli saanut lohtua elämäänsä. Vaikka en ehtinyt kuin hipaista tuota Karjalaista luonnonläheistä kodin tunnelmaa, sain siitä ajasta itselleni todella tärkeät, herkät eväät elämääni. Lapsena koetut sodan julmat pelkotilat vaivasivat kyllä pitkään.

Kuinka urhoollisia nuo äidit silloin olivatkaan isojen perheiden kanssa kodittomalla taipaleella siinä sodan kaaoksessa. Ja kuinka rohkeita päätöksiä heidän oli pakko tehdä. Myös äitini joutui päästämään vanhimman sisareni kuljettamaan lehmiä pitkin metsiä. Ja koska vanhin veljeni oli jo puolustamassa isänmaata, joutui Leo, niin nuori poika vielä, ratsain tuomaan perheen hevosen evakkojen kokoontumispaikkaan. Miten suuri äidin huoli on ollutkaan heistä. 

Leo muisteli usein tuota raskasta ratsastusmatkaansa. Hänen omat eväänsä olivat loppuneet jo alkutaipaleella ja kun hän oli pysähtynyt syöttämään hevosta jonnekin pellon reunaan, olivat rikkaat isännät vihaisina hätistäneet hänet pois. Ei siis annettu ruokaa hevosellekaan, saati nälkäiselle nuorelle pojalle. Leo oli laihtunut matkalla aivan mahdottomasti, mutta oli kuitenkin urhoollisesti hänkin hevosen kanssa tavoittanut viimein äidin ja perheemme. 

LEO KÄVI usein luonamme ja kun istuimme kahvipöydässä tai aterialla joskus viiniäkin nauttien, hän palasi näihin muistoihin. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan, kun hän kertoi äidin ja lehmien kohtaamisesta. Kun perheen lehmät siellä kokoontumiskaaoksessa olivat kuulleet äidin äänen, ne olivat juoksujalkaa tulleet äidin, hellän hoitajansa, halaukseen. Leo sanoi, että lehmätkin itkivät. Sodasta emme kärsineet vain me ihmiset vaan myös kotieläimet.

Monet olivat ne rähjäiset evakkotaipaleen asunnot, mistä polkumme oli kulkenut, mutta minulla ensimmäisiä muistoja Leon uskomattomista taidoista ovat ne ajat, kun perheemme evakkotie oli vienyt meidät Savoon viljelemään pientä maatilaa. 

Siellä Leo alkoi tienata perheelle lisäelatusta ja perusti suutariverstaan. Olen usein ajatellut, kuinka ihmeessä hän siitä vaan oppi kenkiä korjaamaan ja niitä myös tekemään. Muistan, kuinka ylpeitä olimme sisareni kanssa, kun Leo teki meille kauniit remmikengät koulun kevätjuhlaan. Sellaisia ei ollut kenelläkään muulla. Leo huolehti meistä pikkusiskoistaan. Koulumatkamme oli siellä pitkä ja alkutaival lumista metsätietä. Sitä varten Leo teki meille sukset, joilla pääsimme kylän kaupan pihaan ja siitä jatkoimme sitten isoa aurattua tietä vielä monia kilometrejä koululle. 

SAVOSTA me pääsimme muuttamaan Muhokselle, minne Leo rakensi perheelle oman rakkaan kodin. Se oli äidin odotettu haave, mikä viimein toteutui. Muistan kyllä, vaikka olin silloin vielä pieni tyttönen, kuinka minäkin osasin iloita ja arvostaa omaa kotia tuon evakkomatkan jälkeen. Se oli todella kullan kallis ja arvokas. Kirkkaat kattokruunut valaisivat puhtaalta tuoksuvat huoneet. Muistan erityisesti uuden pyöreän peilin koristereunusten kristallisen välkkeen, kuinka sitä ihastelin. Minusta tuntui kuin olisimme tulleet prinsessan linnaan.  Pääsimme muuttamaan kotiin juuri jouluksi ja se joulu ei unohdu koskaan. 

Eikä riittänyt, että Leo rakensi perheelle kauniin kodin, hän teki myös kaikki huonekalut: piirongit, kirjahyllyt, upeat lepotuolit, pöydät; puutarhaankin kauniit kalusteet, pihakeinun ja paljon, paljon muuta.

VUODET VIERIVÄT ja Leo tapasi rakkaan Anjansa ja niinpä hän sitten rakensi heille oman upean talon 70-luvun tyyliin uima-altaineen kaikkineen. Leo ehti vielä työnsä ohella kouluttautua rakennusmestariksi, minkä jälkeen hän perusti erään kollegansa kanssa menestyvän rakennusfirman. Parhaimmillaan firma työllisti satoja ihmisiä ja toteutti menestyksellisesti useita suuria rakennushankkeita.

LEO AUTTOI minua silloinkin, kun viimein pääsin matkalle Karjalaan sinne kotiseudullemme Salmiin. Olin odottanut sitä matkaa koko aikuisikäni ja viimein matka toteutui. Minulla oli palava halu päästä näkemään kotipaikkani ja ennen kaikkea päästä isäni haudalle. Puolivuotiaana isäni menettäneenä, isäkuvani oli muodostunut äidin ja vanhempien sisarusten kertoman mukaan. Minulla on vain yksi valokuva isästä. Se on kyllä komea, iso sotilaskuva paksun lasin alla. 

Leo koitti kuvailla minulle kotipaikan tunnusmerkkejä, että sen löytäisin ja hän muisti myös tarkkaan, missä isäni hauta kalmistossa on. Hän piirsi kartan, minkä avulla löysimmekin paikan. Kalmisto oli ihan Salmin kirkon raunioiden lähellä. Kirkko oli aikoinaan ollut komea ja iso, minkä saattoi todeta jo raunioistakin. Itse olin niin liikuttunut, että tuskin olisin paikkaa löytänyt, mutta onneksi edesmennyt mieheni oli tukenani ja tutki Leon tekemää karttaa. Kalmisto oli metsittynyt ja vain muutama rautaristi oli säilynyt pystyssä. 

Siinä hetkessä, kun viimein sain polvistua liikuttuneena isän metsittyneelle hautakummulle; siinä itkussa minulle, eläkkeelle jo ehtineelle, purkautui koko elämän kestänyt isän ikävä. Oli kuin olisin oikeasti saanut tavata isän. Se oli minulle todella tärkeä, kuin puhdistava. Tuli tunne, vähän ylpeäkin: Minullakin on oikeasti isä. 

Kirkon raunioiden pihalla matkanjohtajan tarjoamat eväskahvit palauttivat voimiani liikutukselta ja matka jatkui oppaan meille tilaamalla taksilla. Salmin Mäkipään kylässä sijaitsevan kotipaikkani etsimisessä meillä oli taaskin apuna veljeni kartta sekä ystävällinen venäjänkielentaitoinen matkatoverimme, joka toimi tulkkina.

Päivä oli kuuma ja huonokuntoinen taksi ajoi vinhaa vauhtia. Välillä venäläinen kuljettaja mumisi jotakin itsekseen ja vilkuili karttaa. Täytyy kyllä sanoa, ettei hän todellakaan säästellyt autoaan, kun hän viime kilometrit ajoi muhkuraista peltoa, missä ehkä joskus muinoin oli ollut tie. Heinät vain lakosivat sivuille ja välillä rattaat muljahtelivat kiviin ja mättäisiin. Viimein hän pysäytti auton ja tulkkimme avustuksella kertoi, että tässä on se karttaan merkitty paikka. 

Mitään rakennuksia paikalla ei ollut, mutta minulle kerrotut ja veljeni karttaan merkitsemät muut tunnusmerkit täyttyivät ja ennen kaikkea tunsin olevan kotipihalla. Se oli uskomaton tunne. Minua itketti ja nauratti ja vaikka päivä oli todella kuuma, vilun väreet kulkivat kehossani. Olisin tahtonut viipyä siellä paljon pitempään, mutta taksi odotti palaamaan. Keräsin pihalta muistoksi kukkasia ja heiniä kimpun, joista osan myöhemmin vein äitini haudalle Muhokselle.

Leo halusi heti kotiin tultuani kuulla matkakertomustani ja niin mielelläni hänelle siitä kiitollisena kerroin, olinhan löytänyt juureni ja saanut itse kokea oman Karjalani.

ELÄKKEELLE jäätyään Leo ahkerana ja taitavana ei jäänyt kiikkutuoliin, vaan hänen verstaassaan alkoi syntyä taidetta. Leo rakasti luontoa ja eläimiä. Usein hän jäikin ihmettelemään Luojan luomaa kauneutta. Saattoi sanoa minulle, katso miten kauniita ovat nuo kukkaset ja tuo lintunen tuossa. Joskus muistan hänen syödessään banaania sanoneen eikö tämäkin oli Luojalta hieno eväs ihmiselle, valmiissa paketissa kuoren alla. Hän arvosti todella suuresti luontoa ja sanoi ääneenkin kiitokset Luojalle kaikesta.

Leon tekemiä puuveistoksia oli hänen kodissaan näyttelytilassa sekä myös pihamaalla runsaasti. Ohikulkijat pysähtyivätkin usein niitä ihastelemaan. Leo järjesti töistään myös kesäisiä taidenäyttelyitä, missä olivat kuin elävinä jykevät karhut, ketut, mustat pantterit, monet linnut, hirvet, jopa ”Don Quijote” ratsuineen. Joissakin töissään hän käytti myös metallia kuten esimerkiksi upeissa isoissa lintuveistoksissaan.  Myös ihmishahmoja hän teki. Puupinon vieressä sahasi mies vierellään pieni poika. Ehkäpä Leo oli kuvannut siinä häntä itseään isän kanssa Karjalassa puutouhuissa.

KAIKEN TUON ahkeroinnin lomassa hän ei unohtanut pikkusiskoaan vielä vanhanakaan. Liikuttuneena katsoin usein ikkunasta, kun hän tuli autosta tuttua työkalupakkia kantaen. Hän tuli korjaamaan meidän omakotitalossa milloin mitäkin paikkaa. Ja kun hän oli työn tehnyt, heti hymyssä suin kysyi, onko sulla Siiri vielä jotain mitä voisin korjata. Enkä unohda niitä hänen tuomiaan terveellisiä tuliaisia. Usein syksyisin hän tuli mukanaan iso pussillinen oman puutarhansa porkkanoita, jotka hän oli valmiiksi kuorinutkin. 

Vaikka Leon elämä ei suinkaan aina ollut päivänpaistetta, en muista hänen koskaan sanoneen pahaa sanaa. 

Kun sitten veljeni lähestyi 90 vuoden ikää, alkoi hänen muistinsa vähitellen heiketä, mutta luonteensa muuttui vaan entistäkin lempeämmäksi. Kuolema tulikin lopulta yllättäen. Hän kuoli 26.elokuuta 2018.  

Kuinka olisinkaan halunnut vielä silloin jäähyväisinä silittää hänen taitavaa, auttavaista kättään, mutta se ei ollut mahdollista. 

Kiitos vieläkin oma rakas veljeni kaikesta hyvyydestäsi, mitä olen sinulta elämääni saanut. Sydämesi oli kultaa.

SIIRI RAUTIO, OULU

                                 

SIIRI RAUTIO


« Takaisin