2018-7-26 07:38:21

Viipurin nuorin yrittäjä, Veikko (Veli) Olavi Orava

Suomen talouselämän vaikuttaja Teollisuusneuvos Veikko (Veli)Olavi Orava (1912-1967). Oravan Tehtaat Oy:n toimitusjohtaja, Putkiteollisuus Oy:n toimitusjohtaja.

 

Kun Länsi-Suomeen ja Pohjanmaalle rautateitse vuoden 1945 ja -46 vaihteen jälkeen matkustavat läksivät Riihimäeltä ja sivuuttaneet ratapihan, vaunun oikealla puolella istuvat näkivät upean tehdasrakennuksen. Se oli mittasuhteiltaan huomiota herättävä. Punatiilinen rakennus oli 100 metrin pituinen ja siinä oli kolme kerrosta. Ylinnä seinällä koreili suurin näkyvin kirjaimin:

ORAVAN TEHTAAT O/Y                                                                                                

Juna oli tuskin kiitänyt tämän uudisrakennuksen ohi, kun vaunuissa alettiin kysellä, mikä sellainen Oravan Tehtaat on. Harva tiesi, mitä rakennuksen sisällä tehdään.

-       Taitaa olla niitä karjalaisia, arvailtiin.

-       Niittenhän se nykyään passaa rakentaa, kun ovat saaneet suuret korvauksetkin.

Jos matkustajien joukossa sattui viipurilainen, hän saattoi valaista asiaa selittämällä, että se on nuori mies, tämä rakentaja:

-       Ei sillä siellä kotona tällaista palatsia ollut.

Ja vaikka keskusteluun yhtyi sellainenkin, joka tunsi ennestään Veli Oravan ja hänen aikaisemmat työnsä Viipurissa ja sotavuosina Nurmissa, hänenkin oli tunnustettava, että reippaasti on mies yrittänyt.  

-       Kuinkahan siinä leikissä housut kestää, tuumi karjalainen itsekseen. Samalla hän kuitenkin tunsi sisimmässään ylpeyttä siitä, että näin ne karjalaiset… 

Tämä on kertomus Oravan Tehtaat Oy:n esihistoriasta, sen sotien aikaisista seikkailuista sekä sodan jälkeisistä aikaansaannoksista. Mutta ennen kaikkea tämä on kertomus yritteliäisyydestä, rohkeasta karjalaisesta yrittäjästä, oikeasta tarmon pesäkkeestä, joka uhmasi aikaa ja kohtaloa. Vastukset eivät näyttäneet merkitsevän muuta kuin uuden rynnistyksen alkua. Menestyskään ei ollut sen arvoinen kuin itse työ ja ponnistus, yrittäminen yrittämisen vuoksi.

Meidän aikana ei paljon välitetä yksityisyrittäjistä. Ehkäpä senkin vuoksi on paikallaan, että näistä joskus kerrotaan.

Ministeri Erkki Paavolainen

 

Johan Fredrik Orava (1878-1935)

Veli Oravan isä Johan Fredrik Orava syntyi 1878 Hiekassa. Hän kuului karjalaisperäiseen Orava-suvun viipurilaiseen haaraan, joka asui 1700-luvun alusta Viipurissa ja sen läheisyydessä. Fredrik Oravan elämänura alkoi suunnilleen samanlaisena kuin muidenkin hänen ikäistensä juoksupoikien. Työpäivä hänen ensimmäisessä paikassaan, Viipurin poliisilaitoksen vieressä, kauppatorin varrella olleessa Puginin siirtomaatavarakaupassa alkoi aamuvarhain ja päättyi illalla klo.10.00 aikaan, tarvittaessa myöhemmin. Kaupankäynnistä innostuneena Fredrik Orava ilmoitti siirtomaatavaraliikkeen johtajalle olevansa kiinnostunut yksinomaan kauppiaan urasta ja haluavansa lähteä oppiin kaupungissa toimivaan kauppailtaoppikouluun. Koska isäntä oli tyytyväinen nopeajalkaiseen ja- älyiseen poikaan, niin lupa kouluttautumiseen saatiin ja pian Fredrik Orava pääsikin tiskin taakse myyjäksi. Saman torin varrella oleva Zweybergin kangaskauppa näytti kauppa-apulaisestamme siistiltä ja pääsy sinne tiesi arvoasteikon. Reipas nuori mies hyväksyttiin Zweybergille ja sielläkin hän saavutti menestystä. Oltuaan jonkun vuoden tiskimiehenä, hänestä tuli matkustaja. Ja kuten kaikki hyvin menestyvät kaupparatsut haaveilivat omasta liikkeestä, niin myös Johan Fredrik Orava. Hän perusti oman agentuuriliikkeen ja valitsi sille edustavan paikan, Pietisen liikepalatsissa, vastapäätä rautatieasemaa.

Johan Fredrik Oravalla oli paljon edustavalle liikemiehelle tarpeellisia avuja. Hän oli komea mies, lähes päätä pitempi keksimittaa. Hänen kasvojensa piirteet olivat säännölliset ja hänen kotkannenänsä kuin aristokraatin. Huolellisesti muodin mukaan pukeutuvan liikemiehen käytös oli hillittyä ja puhetyyli vaikutti arvokkaalta. Kun tämä suomalainen myyjä ilmestyi Pietarin markkinoille, hänen tarjoamansa autonrenkaat ja Åströmin saappaat tapasivat siellä hyviä ostajia, sillä nuorella kaupparatsulla oli kyky myydä. Jos taas venäläiset tulivat ostosmatkalle Viipuriin, oli vanha hotelli Andrea arvon mukainen neuvottelu- ja kestityspaikka. Sinne ajettiin komeasti vossikalla ja pantiin hyvän kauppiastavan mukaan pöytä koreaksi. Näin kertovat tarinat. Niin lupaavalta kuin Johan Fredrik Oravan liikemiesura näyttikin, hän ei kuvitellut liikoja. Hän tunsi kuuluvansa siihen ahertavaan keskiluokkaan, jonka oli ahkeralla työllään ja tarmollaan luotava oma asemansa yhteiskunnassa ja yritettävä nousta korkeammalle portaalle. Nämä vaatimattomissa oloissa elävät työmyyrät suhtautuivat varoen myötäkäymisiin, antamatta niiden häikäistä tervettä ajattelua.

Kun maaliskuussa 1917 Venäjällä puhkesi vallankumous, sinne ei ollut asiaa enää myyjällä eikä ostajalla. Ja kun Suomi taisteli itselleen valtiollisen itsenäisyyden, suljettiin Venäjän vastainen raja virallisestikin. Kaikki liikeyhteydet Pietariin katkesivat yhdellä iskulla. Näin ruohottuivat myöskin Johan Fredrik Oravan tiet Pietariin. 

Mutta jo v.1922 Johan Fredrik on taas täydessä vireessä. Hän oli keksinyt ratkaisun menetettyihin Venäjän markkinoihin. Hän vuokrasi Linnankatu 5:stä isohkon, n. 40 neliömetrin käsittävän huoneen, jossa oli kadulle päin avara näyteikkuna. Tähän hän perusti osto- ja myyntiliikkeen. 

Taaskin kauppias Orava joutui paljon tekemisiin venäläisten kanssa. Mutta nyt olivat osat vaihtuneet. Köyhtyneet emigranttivenäläiset tulivat nöyrinä uuteen kauppaan ja toivat omaisuutensa säästyneitä rippeitä. Kenellä oli porsliinikappale, kenellä seinävaate, mandoliini tai viulu. Joukossa oli myös arvoesineitä sormuksia, maljakoita, veistoksia. Pian täyttyivät huoneet tavaroista, vaikka sinne ei ostettukaan huonekaluja. Ostajia ilmestyi ympäri Suomea. Tsaarin aikuiseen venäläiseen jäämistöön sisältyi aimo annos romantiikkaa, joka lisäsi tavaroiden ostoarvoa. 

Linnankadun kaupan menestys houkutteli laajentamaan liiketoimintaa. Uuraaseen perustettiin lyhyttavarain kauppa, jossa myytiin myös vaatetavaraa merimiehille. Kun vielä Koivistolla ja Maksalahdella avattiin lyhyttavarakaupat, olivat liiketoimet jo laajat.

Aikaa myöten osto -ja myyntiliike Linnankadun varrella osoitti hiljenemisen merkkejä. Liiketoiminta perustui pääasiallisesti venäläisiltä ostettuihin tavaroihin, joidenka tarjonta vähitellen loppui, kun köyhtyneet emigrantit olivat myyneet kaiken, minkä saivat irti. Kauppa suljettiin v.1929.

Jo tätä ennen Johan Fredrik Orava oli lähtenyt uusille urille. Vuonna 1926 alussa, jolloin kolme lyhyttavarakauppaa olivat kaikki lopetettu, hän oli ryhtynyt valmistamaan pahvisia matkalaukkuja, apunaan satulaseppä Helle. Yhteistyö Helteen kanssa kesti vain muutaman vuoden ja uudeksi mestariksi tuli kirjansitoja Matti Kosonen, joka jo aikaisemmin oli yksinään valmistanut laukkuja.

Nämä miehet perustivat v 1930 osakeyhtiön, jonka toiminimenä oli Alote O/Y. Hallituksen puheenjohtajaksi ja toimitusjohtajaksi ilmoitettiin kaupparekisteriin Johan Fredrik Orava. Yritys toimi Karjaportinkadulla Zweybergin talossa. Työverstas oli silloin 80 neliömetrin suuruinen. Siitä huolimatta, että Alote Oy:n ensimmäiset vuodet sattuivat pulakauteen, päästiin kuitenkin eteenpäin. Kun Johan Fredrik Orava kuoli vuoden 1935 itsenäisyyspäivänä, liike oli varsin huomattava ja sen tuotteet hyvässä maineessa.

Perheen perustaminen ja lasten syntymät:

Johan Fredrik Orava avioitui v. 1909 hiekkalaisen suutarin tyttären Elviira Koistisen kanssa, joka oli syntynyt Hollolassa ja muuttanut isänsä kanssa Hiekkaan, jossa myös Johan Fredrik Orava asui. 

Kun kaikki liikeyhteydet Pietariin katkesivat vuoden 1917 jälkeen ja Oravan perheen taloudellinen toimeentulo heikkeni, perustivat he Hiekkaan kahvilan, jonka Elviira Orava hoiti. Yöllä hän leipoi lihapiirakoita, munkkeja ja pullia, päivisin keitti ja tarjoili kahvia. Myöhemmin kun J.F. Orava perusti Linnankadulle osto -ja myyntiliikkeen kuului myymälän hoito Elviira Oravalla. Toimeliaalla Elviiralla oli suuri merkitys Oravan perheen elämässä tukijana, rinnalla kulkijana ja perheen äitinä.

Johan Fredrik ja Elviira Orava saivat kaksi lasta Kaisu Marjatan ja Veikko, Veli, Olavin. Veli, Veikko, Olavi syntyi 1912 ja oli kaksi vuotta siskoaan Kaisu Marjattaa nuorempi.

Veikko, Veli Olavi Oravan oppivuosista 

Veli oppi jo nuorena tekemään työtä. Alle kymmen vuotiaana Veli oli pyrkinyt Vekrotniemen sahalle töihin, mutta kun hän oli liian nuori, pyyntö evättiin. Templaajan tehtävän hän kuitenkin sai ja ansio oli sen mukainen 2-3 markkaa päivässä. Näille tienesteille Veli tiesi luotettavan säästöpankin. Se oli Hiekkaan jääneen mummon sukanvarsi, johon pojan ensimmäiset ansaitut rahat talletettiin. Seuraavana kesänä hän oli Sorvalin sahalla pudottamassa rimoja tapulin päältä. Ja taas lisääntyivät mummon säästöpankin talletukset.

Kun isä sahan vuorotyön vapaapäivinä lähetti pojan satamaan myymään rukkasia ja lastasi suuren nipun myytäviä rukkasia syliin, hän lupasi joka kappaleelta 10 penniä myyntipalkkiota. Mutta vaikka nippu tuli loppuunmyydyksi, tienisti tuntui vähäiseltä. Entäpä jos ottaisin 25 penniä enemmän rukkasparilta, laski nuori kauppias. Ja vaikka hän korotti omaa osuuttaan, rukkaset siitä huolimatta tekivät kauppansa. Nyt tajusi Veli, mitä merkitsee vanhojen ihmisten kerskuminen:         ” Voitolha ellää pittää”.

Mutta niitä markkinamatkoja Veli Orava ei kiitellyt. Laukkuteollisuuden kautena isä lähetti pojan markkinoille myymään valmisteitaan. Milloin oli mentävä Haminaan, milloin Savonlinnaan, milloin Sortavalaan asti. Ne olivat rankkoja matkoja, suuret kantamukset laukkuja lähetettiin junalla määräpaikkaansa, mutta perillä oli itse hankittava majapaikka ja ravinto. Nämä kokemukset näyttivät 12-14 vuotiaalle pojalle kärsimyksien ja maailman pahuudenkin todellisuuden.

Mutta löytyyhän sieltä lapsuuden ajoilta valoisiakin kuvia. Kun Hiekan rannalta katseltiin kapean salmen toisella puolella olevaa kaupunkia, jonne Penninsilta johti, sen kuvat painuivat pysyvästi mieleen. Pohjoissataman kaartuvalla rannalla oli vieri vieressä seisovia vanhoja kauppahuoneita, joidenka ikää ei kukaan varmuudella voinut sanoa. Komein niistä oli Hackmanin punainen palatsi, rautatiesillan ylitse porhalsivat junat päästäen kimeän varoituksen sen korvalle päästyään, saksalaisen kirkon torni kimalteli auringossa ja kaiken yläpuolelle kohosivat vanhan linnan tornin ääriviivat.

Paljon oli iloja Hiekankin puolella. Sen maasto tarjosi talvella mäenlaskupaikkoja ja jos ne loppuivat, sitä houkuttelevammalta tuntuivat lähimetsien lumikatot taikka Anna Stenin kallio. Iän varttuessa tuli hiihto muotiin. Koululäksyt eivät paljon rasittaneet nopeaälyistä poikaa, mutta Keskuskansakoulun hiihtomaine kasvoi, kun Veli toi monia pisteitä sarjansa ensimmäisenä taikka toisena. Vartuttuaan hän nuorukaisen iässä voimisteli VPK:n Tarmossa, pääsipä Kelkkalan nuorisoseuran Kisailijain esiintymisjoukkueeseen, johon armoitettiin vain harvat ja valitut. Veli Oravan kevyesti suorittama kippi ja huima jättiläinen avasivat hänelle ovet tähän maan valioitten kuuluun seuraan.

Viipurin nuorin kauppias

Eräänä aamuna isä pyysi poikaansa kävelylle. Etelävallin ruohoiselta harjanteelta avautui kirkkaan auringon hopeoima meren selkä. Kumpikaan kävelijöistä ei puhunut paljon. Mutta heidän ajatuksensa risteilivät saman ajatuksen ympärillä. Heidän askeleensa johtivat vallilta alas ja edelleen Mustainveljesten kadulle. Isä pysähtyi Stenin kadun kohdalla, vastapäätä silloista Uutta Hotellia.

-      Tästä olen vuokrannut sinulle liikkeen, hän sanoi osoittaen isohkoa huonetta, jossa oli kokonaista viisi näyteikkunaa.

-      Mutta enhän minä osaa, epäröi poika.

-      Katsotaan, isä sanoi. Ja hän kertoi ajatelleensa, että Veli perustaisi siirtomaatavaraliikkeen ja hän takaisi tarvittavan alkupääoman.

Veli Orava oli vasta 18- vuotias aloittaessaan kesällä 1931 toimia itsenäisenä yrittäjänä. Nopeasti oli puoti kunnossa ja tavarat hyllyillä. Mutta kun kaksi viikkoa oli kulunut, hyllyt ammottivat tyhjyyttä. Tavarat olivat lopussa eikä nuorella kauppiaalla ollut rahaa myytävien tavaroiden ostoon. Isä on kutsuttava avuksi. Mitä nyt on tehtävä?

-      Mihin olet pannut rahat myynneistä, isä tiukkasi.

Tähän poika avuttomana selitti, että hänhän on myynyt koko ajanvastakirjoilla.

-      Mutta sehän on tyhmää kauppaa, isä kimmahti.

-      En olisi päässyt alkuunkaan, kukaan ei olisi ostanut, ellen olisi myynyt vastakirjalla, poika puolustautui.

Nyt isä ei enää auttanutkaan, ja pojan oli itsensä löydettävä keinot, jos halusi jatkaa. Veli Oravan ei auttanut kuin lähteä ensimmäiselle luotonpyyntimatkalle vieraitten oville.

Vanhassa viipurilaisessa Alfthanin tukkuliikkeessä noudatettiin tarkasti perinteellisiä tapoja, ja se oli arvonantoa nauttiva ja sen ympärillä huokui vanhojen kantaviipurilaisten kauppatalojen turvallisuus. Siitä huolimatta nuori Orava tunsi jalkojensa vapisevan ja poskensa punottavan asuessaan huoneeseen, jossa istui liikkeen nuori isäntä Fr. Alfhan ja hänen isänsä aikuinen prokuristi. Tämä ei ensi kertaa tavannut nuoria rahan puutteessa olevia luotonhakijoita, eikä hän sen vuoksi voinut peittää hienoista, säälinsekaista hymyään avuttomalle, tankkaavalle nuorelle pojalle. Tämä taas tiesi, että luoton saanti on sen epävarmempaa, mitä vähemmän on esitettävänä takeita velan vakuutena ja niitä ei hänellä ollut. Hän oli aloittanut liikemiesuransa tekemällä tyhmiä kauppoja.

Ja niinpä Veli Orava saattoikin ainoaksi perusteluksi vakuuttaa, että hän on ollut partiotoiminnassa ja on rehellinen mies.

Pöydän toisella puolella olevat vaihtoivat silmäyksiä keskenään.

-      No, jos kerta olet rehellinen mies, niin annamme luottoa, maisteri Alfathan sanoi.

Silloin Veli Orava näki ensi kerran pitkän paperin, jota sanottiin vekseliksi. Ja näin oli taas saatu uusi opetus, tosin varottava ja kallis, vekselin kirjoittaminen.

Mutta vekselit oli aikanaan myös lunastettava. Pulavuotena 1931, jolloin moni yrittäjä sortui, oli häärittävä kovasti, jos mieli selvitä kuivalle maalle. Mitä monipuolisempi varasto, sen enemmän ostajia. Tämä periaate selvisi pian Veli Oravalle, joka nyt rupesi etsimään kauppaansa harvinaisuuksia. Viipurilaiset eivät niihin aikoihin vielä, eivät ainakaan yleisesti tunteneet Lapin herkkuja, poronlihaa ja- kieltä. Niitä hän haali aina Kolttaköngästä myöten ja Espilän kuuluun voileipäpöytäänkin ilmestyi poro eri muodoissaan. Hän toimitti ruokatavaroita hallin myyjille, palkkasi pian oman edustajan ja niin kohosi yksistään juuston myynti 400 kiloon.

Vuoden perästä Veli Orava, joka oli päässyt vauhtiin ja jota sanottiin Viipurin nuorimmaksi kauppiaaksi, ryhtyi myymään maitoa. Hän hankki sen suoraan tuottajilta Karjalan radan varrelta. Mutta maitokauppaa varten oli saatava lisätiloja ja vuokrattava huoneisto Luostarinkadun varrelta. Maitokauppaa hoiti pääasiallisesti toimelias Elviira Orava mutta maidon hankinta ja muu järjestely olivat Veli Oravan tehtävänä. Kun hän alkoi toteuttamaan maidon kotiinkuljetusta käyttäen pikkupoikia kuljettajina, maidon kauppakin laajeni, päivittäinen myynti nousi n. 500 litraan. 

Näin molemmat Mustainveljesten- sekä Luostarinkadun kaupat tulivat tunnetuiksi, eikä ostajista ollut puutetta. Hedelmä- ja siirtomaatavarakauppa Veli Orava Mustainveljestenkatu 6 oli lyönyt itsensä läpi ja Luostarinkadun myymälässä tehtiin hyvin kauppaa. Viimeksi mainitussa puodissa oli parikin apulaista ja asiapoika. Siirtomaa- ja ruokatavarakaupassa 3 apulaista ja asiapoika. 

Vain ani harvalla ostajalla, joka saapui kauppoihin niiden avaamishetkellä, oli tietoa, että isäntä oli ollut touhussa jo klo 5:stä lähtien. Hän oli klo. 6 torilla odottamassa ensimmäisiä maalaiskuormia. Tämän työn tahti sai aikaan sen, että vekselit olivat hävinneet eikä enää tarvinnut käydä anomassa luottoa. Veli Orava itsenäiset liiketoimet menestyivät ja vaivat tulivat palkituksi. 

Teollisuusmieheksi

Isän äkillisen kuoleman joulukuun 6:ntena 1935 aiheutti pulman, jonka ratkaisu ei ollut aivan yksinkertainen ja helppo. Nuorella Oravalla oli nyt valittavana kaksi vaihtoehtoa joko jatkaa h taikka hyvään vauhtiin päässyttä kauppamiehen uraa taikka siirtyä isän perustaman liikkeen johtoon. Äiti puolestaan epäröi, kun poika ilmoitti ajattelevansa laukkuteollisuutta. Mutta kun hän tapansa mukaan ei asettunut jyrkästi vastaankaan, molemmat kauppaliikkeet myytiin.

Uusi isäntä oli silloin 22- vuotias ja läksi heti kehittämään yritystä rohkeammin kuin mihin oli totuttu isän eläessä. Ensimmäisiä tehtäviä oli tehtaan laajentaminen. Sille vuokrattiin Ainonkadulta entisen Vapaakirkon rakennuksesta väljemmät tilat.

Keväällä 1936 Veli Orava vuokrasi ensimmäisen oman kodin, Torkkelinkadun varrelta. Se oli vaatimaton, huoneen ja keittiön käsittävä huoneisto. Mutta se oli tarpeeksi suuri ottamaan vastaan Veli Oravan nuoren rouvansa kanssa 1.6. tapahtuneen vihkimisen jälkeen.

Uusi koti ei houkutellut raukeaan uneliaisuuteen, sillä sen ulkopuolella suoritettava työ vaati kaiken ajan. Uusi johtaja tahtoi näyttää, että hän   myös saavutuksiin uudella uralla. Hän tilasi neljä uutta konetta. Ei aikaakaan, kun työntekijäin luku Ainonkadulla nousi 8:sta 30: en. Satulaseppä Einari Tiihosen tultua eronneen Matti Kososen tilalle teknilliseksi mestariksi, voitiin laskea eteenpäin täysin purjein.

Nuorekas yrittämisen henki pääsi nyt yhä esteettömämmin vaikuttamaan Ainonkadulla. Katseet suuntautuivat yhä eteenpäin ja uusiin tavoitteisiin. Johtajalle kertyi monenlaisia tehtäviä, hän hankki raaka-aineet, joita ostettiin ohi Helsingin Saksasta ja Tsekkoslovakiasta, johtaja oli samalla kertaa myös myyjä, valvoja sekä työntekijä. Ennen hiljaiseen laukkujen valmistamoon tuli kiihkeä työn tahti, piti saada nopeasti yhä enemmän. Ainoa mikä oli säilynyt perintönä isävainajan ajoilta, oli tuotannon laatu ja säästäväisen, yksinkertaisen elämän taso, joka ilmeni arkisessa elämässä, mutta myös tehtaan johdossa. Menestys seurasi näitä uusia otteita. Vuoden sisällä olivat perustamiskustannukset katettu. Isän aikana oli valmistettu puolitoista laukkua päivässä, nyt niitä tuli jo 15 ja ennen kuin yritys muutti Ainonkadulta pois, oli päästy 60 laukun päivittäiseen tuotantoon

Pian jäivät hauskojen muistojen joukkoon johtajan itsensä tekemän ensimmäisen myyntimatkan kokemukset. Tultuaan Mikkeliin hän oli mennyt erään liikkeen johtajan luokse siinä varmassa uskossa, että isän keksimä yhtiön nimi Alote olisi yhtä suosittu toistenkin korvissa kuin kotona, jolla alueella nimeä pidettiin erittäin hyvänä. Isä oli nimittäin usein selittänyt, kuinka edullista on antaa liikkeelle nimi, jonka jokainen tirehtööri säilyttää mappinsa alkupuolella.

Näissä valoisissa aatoksissa, Veli Orava ilmoitti johtajalle, että miulla ois Alote------ Enempää hän ei ehtinyt sanoakaan, kun johtaja veren täyttämin kasvoin huusi ”Ei mitään aloitetta. Ulos” Näin onnettomasti päättynyt ensimmäinen yritys ei kuitenkaan lannistanut nuorta yrittäjää. Ja kun hän illalla teki tiliä päivän aikaansaannoksistaan, hän saattoi todeta, että naapuriliikkeen johtaja oli tilannut 150 laukkua. Ja vaikka olikin ilta ja yö, Veli Oravalle paistoi aurinko.

Kun oli oltu kaksi vuotta Ainonkadun varrella, liike oli laajentunut niin, että taas oli ruvettava katselemaan väljempiä tiloja. Eliaankadun varrella oleva Viipurin Keksi- ja Rinkelitehtaan huoneisto jäi syksyllä 1938 vapaaksi. Siitä avautuivat Aloitteelle yhä avarammat tilat, kaksi Sali, jotka kumpikin olivat n. 340 neliömetrin suuruisia, tekivät tuotannon laajentamisen mahdolliseksi. Mutta pian ilmeni, että koko tila tarvittiin yksinomaan matkalaukkujen valmistamiseen. Jo Ainonkadulla oli tehty myös korurasioita ja korulippaita. Niiden valmistus suoritettiin käsin ja se vaati suurta taitoa. Näille tuotteille avautuivat hyvät markkinat osittain myös maan rajojen ulkopuolellakin. Oli näin ollen syytä kiinnittää yhä suurempaa huomiota korurasioiden valmistamiseen ja niin hankittiin sitä varten oma huoneisto Saimaankatu 2:sta. Täältä saatiin tilaa n. 100 neliömetriä ja se tuntui riittävän tähän tarkoitukseen.

Myös Eliaankadun tehtaassa ruvettiin valmistamaan uusia artikkeleita. Matkalaukkujen lisäksi tehtiin lompakkoja, ostoslaukkuja sekä selkäreppuja. Yhä enemmän alettiin käyttää nahkaa raaka-aineena, joka taas johti etsimään uusia raaka-aineiden ostomarkkinoita. Pegamoidia oli käytetty jo Ainonkadulla, nyt sen käyttö laajeni.

Muissakin suhteissa työ uusissa suojissa kasvoi. Tehdas alkoi saada suurliikkeen merkkejä. Työntekijöitä oli Eliaankadulla 70, Saimaankadulla 22, ja toimihenkilöitä 8, joten vuoden 1939 alussa tehtiin työtä noin sadan hengen voimalla. Eliaankadun alakerrassa oli oma tullivarasto, johon tuotiin suoraa laivarannasta, etupäässä Ruotsista hankitut raaka-aineet. Ne tullattiin täällä omassa varastossa. Yhä uusia tilauksia saapui. Muutama vuosi sitten vallinneet epäilykset olivat häipyneet ja ilma kirkastunut. Nuori 26- vuotias tehtaanjohtaja oli löytänyt työalan, joka tyydytti hänen yritteliäisyyttään ja antoi elämälle sisältöä. 

Myrskyn kourissa

Äkkiä kaikki toiminta vaimeni. Niin Eliaan kuin Saimaankin kadulla vallitsi hiljaisuus, koneet seisoivat ja työsalit ammottivat tyhjinä. Tämän muutoksen sai aikaan lokakuussa 1939 alkanut YH. Eräänä päivänä Veli Orava sai kutsun Kannaksen sotilaspiirin esikuntaan.

-      Olette valmistanut selkäreppuja, sanoi hänelle kapteeni.

-      Niin olen tehnyt, herra kapteeni.

-      Pystyttekö nyt organisoimaan tämän työn?

-      Tahdon koettaa.

Keskustelu johti siihen, että sotilaspiiri ilmoitti tarvitsevansa ei vain selkäreppuja, vaan myös telttoja, ehkä muutakin armeijan varusteita.

Marraskuun lopulla alkoivat uhkaavat pilvet yhä enemmän kasaantua ja yhä synkempinä itäiselle taivaalle. 27 päivänä Veli Orava sai taas kutsun esikuntaan. Nyt hänelle luettiin käsky:

Ryhtykää heti purkamaan koneita ja pakatkaa ne sekä lähettäkää kollit niin nopeasti kuin mahdollista Seinäjoen sotilaspiiriin.

Alkoi kiireinen työ. Yötä päivää purettiin koneita ja osat pakattiin laatikoihin. Joulukuun 1. päivänä oli päästy niin pitkälle, että tavarat olivat lähtökunnossa ja hevoset oli hankittu valmiiksi tavaroiden kuljettamiseen asemalle.

Edellisenä päivänä oli alkanut sota. Sen toisena päivänä annettiin Viipurissa klo. 12.48 jo päivän neljäs hälytys.  Eliankadun tehtaassa pakkaustyössä olleet miehet ja naiset juoksivat hälytyssireenien äänen kuultuaan syrjään, porttikäytävään. Samassa putosivat vihollisen pommit työsalien läpi ja heti sen jälkeen kohosivat liekit taivaalle ilmoittaen tuhon suuruutta. Mitään ei ollut tehtävissä, ei ollut palokalustoa, eikä apua ulkoapäin. Kaikki sekä tehdasrakennus että pakatut tavarat   tuhoutuivat.  Kyyneleet vain valuivat toimitusjohtajan silmistä hänen nähdessään isänsä perinnön ja oman työnsä palavana tulimerenä.

Suunnilleen samaan aikaan, jolloin pommikoneet kylvivät hävitystä Viipurissa, Seinäjoen sotilaspiiriin tuli tieto, että sinne saapuu Veli Orava työntekijöineen ja koneineen. Kun Veli Orava työntekijöineen pääsi Seinäjoelle, hänen työpaikakseen ilmoitettiin Laihia ja hänelle annettiin luettelo piiristä löytyvistä sopivista koneista, joita sitten ruvettiin haalimaan kokoon. 

Lupaava alku uhkasi kuitenkin kääntyä vastahankaiseksi. Tultuaan Laihialle tarkastamaan, olivatko hänen tehtaansa käyttöön suunnitellut huonetilat sopivat ja kyselemään työntekijöilleen majoituspaikkoja, olikin seinä vastassa. Hänelle oli osoitettu kansakoulu työntekijöiden asuinpaikaksi. Kun hän läheni tyhjää kansakoulutaloa, nurkan takaa ilmestyi vanha kansakoulunopettaja, joka ääni väristen ja kohotettu kirves tukenaan julisti, että kouluun ei kukaan vieras saa astua. Kun tulokas näytti paperinsa, pisti opettaja yhä edelleen vastaan ja sanoi, että hän antaa koulun vain kouluhallituksen määräyksestä. Ryhtymättä pidempiin puheisiin Veli Orava ilmoitti, että hän lähettää olkia työntekijöidensä vuoteiksi. Ja niin sitten kansakoulu saatiin kuin saatiinkin.

Vihdoin alkoi saapua koneitakin ja niitä ruvettiin asentamaan kahteen seurataloon. Kun Veli Orava tuli nuorisoseuran talolle, sanottiin hänelle pohjalaiseen tyyliin:

-      Tätä taloa ei luovuteta.

Mutta paperit auttoivat täälläkin. Sydäntä lämmittävää sen sijaan oli, kun työväenyhdistyksen puheenjohtaja, seppä Sillanpää yks` kantaan järäytti, että työväentalo ” luovutetahan ”. Ja sitten hän lisäsi: Tehkää työtä isänmaan parhaaksi. Näin päästiin Laihiallakin jatkamaan Viipurissa keskeytynyttä työtä. Työntekijöitä oli satakunta ja uusina valmisteina teltat ja kumiset kaasupuvut. 

Maan ja kansan synkkinä viikkoina oli kiirehdittävä työ tahtia ja vuoden 1940 alusta puskettiin täydellä voimalla kahdessa Laihian suuressa talossa.

Mutta puutteen ahdistama talvisodan armeijamme tarvitsi yhä enemmän varusteita. Johtaja Orava kutsuttiin maaliskuun kymmenennen päivän tienoissa Helsinkiin kaasusuojelun esikuntaan keskustelemaan kaasupukujen lisätoimituksesta Laihialla. Mutta kolmannentoista päivän sanoma keskeytti neuvottelut. Kaasupukuja ei enää tarvittu, rauha oli solmittu Moskovassa.

Useimmille karjalaisille rauhan sanoma merkitsi kaikkien toiveiden hautaamista, tulevaisuuden peittymistä läpinäkymättömään pilveen, pettymystä ja paljon katkeruutta. Sydänsurussaan he kaipasivat hiljaisuutta ja yksinäisyyttä etsiäkseen itselleen voimaa masennuksen voittamiseksi. Ahdistuksessaan he kysyivät, miten tästä kaikesta selvitään, miten on elämä uusissa oloissa järjestyvä. Veli Orava tarvitsi ratkaisun tekoon pari tuntia.

Hän oli ollut kaasusuojelun esikunnassa 13 päivän aamulla. Kaupunkiin ajaessaan hän sai kuulla rauhan ehdoista. Päästyään hotelliin, hän tarttui puhelinluetteloon ja etsi pankin numeron. Muutaman tunnin päästä hän istui pankkiherran vastapäätä tämän avarassa työhuoneessa. Veli Oravalla ei oikeastaan ollut vielä valmista suunnitelmaa, vain se oli hänelle selvä, että oli päästävä pois Laihialta jatkamaan alulle pantua työtä. Kysymyksiin, kuka olette, mitä olette tehnyt ja mitä suunnittelette, hän saattoi vastata tyydyttävästi. Mutta kun pankkiherroilla oli tapana tiedustella myöskin vakuuksia - ja niin nytkin tehtiin- tilanne kävi tukalaksi.

Veli Orava muisti ensimmäisen luotonhakumatkansa Alfthanin konttorissa Viipurissa, jolloin riitti miehen sana. Niinpä hän päätti tälläkin kertaa käyttää samaa keinoa. Hän sanoi suoraan, että muuta ei minulla ole kuin kaksi kirkasta silmää, rehellisyys ja yrittämisen tahto. Ja kuinka ollakaan pankinjohtaja sanoi:

-      Tuokaa piirustukset, niin katsotaan.

Parin viikon kuluttua Veli Orava saattoi esittää uuden tehdasrakennuksen piirustukset. Ja niin oli asia selvä. rahat olivat tiedossa. Ja kun hän oli päättänyt valita uuden tehtaan sijoituspaikkakunnaksi Jyväskylän, pantiin siellä alulle kiireelliset rakennustyöt. Vauhti oli taaskin nopea. Kolmessa kuukaudessa kohosi urheilukentän koillispuolella olevalle tontilla 100 metriä pitkä ja 12 metriä leveä tehdasrakennus. sen avarissa tiloissa oli tilaa 120-150 työtekijälle. työntekijät olivat pääasiallisesti naisia ja heistä puolet karjalaisia.

Vuoden 1940 lokakuussa alkoi Jyväskylässä toimia Tehdasosakeyhtiö Teho, jonka tarkoituksena yhtiöjärjestyksen mukaan oli valmistaa sekä tukuittain ja vähittäin myydä kaiken laatuisia nahka-, sen vastike- ja kangastarvikkeita ynnä muutakin samanlaatuisia ja – tapaisia tuotteita, lukuun ottamatta puutavaroita. Jyväskylän tehtaan tärkeimpiin valmisteeisiin kuuluivat edelleenkin teltat ja leipälaukut. Mutta nyt ruvettiin taas valmistamaan matka – ja ostoslaukkuja. Myös valmistettiin Tehon tehtaalla lompakoita, vöitä ym. nahasta.

Kun kesäsota oli alkanut ja Moskovan rauhassa luovutetun Karjalan takaisinvaltaus päässyt käyntiin, oli Veli Oravakin päättänyt lähteä käymään Viipurissa. Lokakuussa, kun Viipuri oli omien miestemme hallussa, hän läksi Suomen Gummitehtaan herrojen puheille ja kysyi eivätkö nämä myisi Nurmin teollisuusaluetta, joka ennen talvisotaa oli ollut Suomen Gummin omistuksessa. Myyjät eivät olleet yhtä nopeita päätöksissään kuin ostaja, mutta kiinnitys Nurmiin oli näin joka tapauksessa saatu. Ja kun Veli Orava vielä kävi tutkimassa hävityksen jälkiä paikan päällä, hän löysi mielestään niin paljon eheää, että arveli selviytyvänsä, vaikka rupeaisi rakentamaan raunioiden keskelle.

Kun sitten kaupat Suomen Gummitehtaan kanssa tehtiin, Veli Orava aloitti marraskuussa raivaustyöt n. 18 kilometrin päässä Viipurista länteen olevassa, vanhassa Nurmin teollisuuskeskuksessa. Rakennustyöt eivät täällä edistyneet samanlaisella vauhdilla kuin Jyväskylässä, mutta saavutuksena on pidettävä, että jo kesällä 1942 saatiin viimeinenkin kone Jyväskylästä siirretyksi tänne. Yhtiön toiminimeksi tuli nyt Oravan Tehtaat Oy., joka sen jälkeen on pysynyt muuttumattomana.

Niin kuin kaikkialla muuallakin palautetun alueen väestön keskuudessa, Nurmissakin oltiin siinä käsityksessä, että nyt ovat vaellusvuodet päättyneet. Olivathan monet rauniot jo jääneet muistojen joukkoon. Näin Nurmissakin.

Taas matkalle

Palautetun alueen jälleenrakentaminen jatkosodan aikana on karjalaisen heimon historian suurimpia saavutuksia. Tuhkasta nousivat n. kolmen vuoden aikana tuhannet ja taas tuhannet uudet kodit samaan aikaan, jolloin työkykyisin miespuolinen väestö oli rintamalla. Se oli jättiläistyö, jolle ei ole vertaa miltään muulta ajalta.

Vähässä ajassa muuttuivat myös Nurmin tehdasalueen näkymät. Soraläjät olivat hävinneet, kuopat tasoittuneet ja siellä, missä talvisota oli kylvänyt hävitystä ja kuolemaa, ilmestyi nyt uusia rakennuksia. Elämä alkoi versoa seudulla, joka vielä Viipurin takaisinvaltauksen päivinä näytti ikuisiksi ajoiksi tuomitulta jäämään unholaan. Ja kahden vuoden ajan pyörivät sen uudelleen kohotettujen seinien sisällä koneet, kuten rauhan päivinä.

Vaikka sota jatkui rintamilla, monissa paikoin niiden takana tehtiin rauhan töitä. Karjalaan palannut väestö, jonka usko oikeutensa lopulliseen voittoon oli horjumaton. Näin myös Nurmissa, jossa oli rakennettava ei vain tehtaan saleja, vaan myöskin työntekijöiden asunnot. Sodanaikaisen jälleenrakennustyön ihmeitä oli, että tehtaan yläkertaan oli laitettu 17 huonetta käsittävä asuntola lämpö- ja vesijohtoineen, sähkölevykeittimineen ja muine mukavuuksineen, jotka siihen aikaan olivat harvinaisuuksia. Kauniina rivistönä kohosi myös kymmenen omakotitaloa, kukin kolmea perhettä varten. Niistä oli neljä uusia, muut olivat vanhoista korjattuja. Voima-asema ja vesiränni olivat uusitut. Ja tietenkin oli komea sauna, jonka lopullista silausta väki kärsimättömänä odotti.

Tehtaan tuotanto palveli nytkin ensisijaisesti maan puolustusvoimien tarpeita. Mutta siitä ruvettiin suurentamaan myöskin siviiliväestöä varten. 

Kesäkuun 10 päivän aamuna 1944 tuli järkyttäviä uutisia Kannakselta. Edellisen päivän aamuvarhaisena alkanut vihollisen suurhyökkäys oli lakaissut tieltään esteet, pian se murskaisi etulinjamme ja lähestyi VT- linjaa. Tämäkään ei kestänyt, vaan murtui kesäkuun 14 päivänä. Vihollisen hyökkäysvaunut alkoivat arveluttavan nopeasti lähestyä Viipuria. Lähellä rajaa asuneet olivat jo toisen kerran evakkomatkalla. Viipurista länteen vyöryvät junat olivat täynnä Kannaksen naisia ja lapsia. Armeijan tarpeita varustavaa teollisuuslaitosta ei voitu jättää alttiiksi vihollisen tulen alle. Se oli evakuoitava.

Se etu oli kuitenkin puolustusvoimien suojeluksessa olleelle tehtaalle, että sen johdon ei tarvinnut vaivata päätään, mihin on lähdettävä. Tällä kertaa annettiin osoitteeksi Vaasa. Ja niin alkoi taas koneitten irrottaminen, laatikoitten naulaaminen ja irtaimen tavaran rahtaaminen. Oli tapeltava jokaisesta autosta, joka saatiin kuljettamaan tavaroita, jokaisesta rautatievaunusta. Kesäkuun 17 päivän aamuna, jolloin ryhdyttiin evakuointityöhön, alkoi näännyttävä kiire. Kaikki miehet ja naiset ottivat irti minkä saivat, ei kysytty oliko yö vai päivä, tavarat oli vain saatava nopeasti kokoon ja niin tarkkaan kuin suinkin.

Tätä pakahduttavaa touhua kesti neljä vuorokautta. Kuin ihmeen kautta tuli armeijan autokolonna avuksi ja 30 kuorma-autoa kuljetti matkakollit ensi hätään Kaukaan tehtaalle, joissa niille saatiin varastosuojat.

Kesäkuun 20 päivän illalla läksi viimeinen kuorma-auto liikkeelle Nurmista. Samana päivänä oli vihollinen jo Viipurissa ja seuraavana päivänä sen partiot miehittivät Kivisillan Viipurin länsipuolella, kuulomatkan päässä Nurmista. Osa muuttavasta työväestöstä joutui keskelle pommisadetta Simolassa. Silloin menettivät henkensä tehtaan uskolliset työntekijät Helmi Sutinen tyttärineen ja poikineen, Sinikka Sipiläinen ja Saimi Laukkanen.

-      Joko sinä taas olet täällä.

Nämä olivat Veli Oravan ensimmäiseksi kuulemat sanat hänen ilmoittautuessaan juhannuksen aikoihin Seinäjoen sotilaspiirin esikunnassa. Tällä kertaa tervehdys oli ystävällinen ja vanhan tutun sanoma. Jokainen ilahduttava sana olikin tervetullut ja lämmittävä toisella evakkomatkalla oleville. Erityisellä kiitollisuudella johtaja Orava muistelee ennen kaikkea johtaja Lasse Hartmania, joka luovutti noin 1500 neliömetrin tilan tehtaan käyttöön. Pukin Panimon johtajaa, majuri L. Lundströmiä joka luovutti suunnilleen 800 neliömetrin tilan tehtaan käyttöön sekä Teräs Oy:n Kauppaneuvosta Eskolaa poikineen, jotka antoivat taasen 600 neliömetriä tehdastilaa. Kauppaneuvos Frith Tikanojan ja johtaja Lauri Niiniojan tukemina saatiin konttorihuoneistokin Lassila ja Tikanojalta. Nyt oltiin valmiita aloittamaan keskeytyneet työt.

Tuskin oli tehty toinen rauha syyskuussa 1944, kun johtaja Veli Orava oli tullut johtopäätökseen, että Vaasa ei ole tehtaan lopullinen sijoituspaikka. olosuhteet olivat kovin hankalat, kun työpaikat olivat pitkien matkojen päässä toisistaan ja kova ahtaus vallitsi kaikkialla. Veli Orava laski, että parasta olisi päästä sellaiseen paikkaan, ettei ole toisten tiellä. Ja kun hän tarkasteli supistuneen Suomen karttaa, Riihimäki näytti kaikin puolin houkuttelevalta. Se oli rautateiden solmukohta, josta aukeavat liikenneyhteydet joka puolelle maata. ja niin hän läksi nopeasti matkaan Riihimäelle, löi kaupat kiinni, kuten oli tottunut ennenkin tekemään. Hän vuokrasi kauppalalta 4 ha:n suuruisen tontin 10 vuodeksi ja samanpituisella maksuajalla. Ehtoihin kuului myös, että rakennustyöt pannaan heti alkuun.

Mutta tämän pitemmälle eivät omat konstit riittäneetkään. Taas oli edessä rahan hankinta. Nyt johtaja Veli Oravalla oli tiedossa pankinjohtaja, jonka kanssa hän oli ollut liikesuhteessa Nurmin aikana. Mutta vaikka hän tiesikin, että ovi oli avoinna, hän epäröi. Koko homma, taas uuden tehtaan rakentaminen ja muutto ja alkoi jo epäilyttää. Ja niinpä hän kysyi neuvoa, mitä olisi tehtävä. Olisiko vielä kerran yritettävä.

-      Miksi et yrittäisi? pankinjohtaja kysyi.

Olenhan tyhjä mies, eihän minulla ole taaskaan mitään vakuuksia esitettävänä.

-      Onhan sinulla terveys ja ammattitaito. Yritä pois.

Ja niin sovittiin, että johtaja Orava lähtee vielä kerran rakentamaan. Mutta sitä ennen velallinen halusi selvittää entiset sitoumuksensa. Kerrotaan, että Pohjoismaiden Yhdyspankki tunsi vain kaksi viipurilaista liikemiestä, jotka eivät tahtoneen käyttää korvauslain suomaa oikeutta velkojensa osittaiseen kuittaamiseen. Niistä toinen oli Veli Orava. Vasta tämän jälkeen varmistui suunnitelma tehtaan rakentamisesta.

Oman kurkihirren alle 

Kun tehtaanjohtaja oli tullut Vaasasta Riihimäelle katsomaan, miten rakennustyöt siellä edistyivät, huomasi hän työmaalla jonkun ulkopuolisen henkilön jakamassa maailmanparannusjulisteita. Mutta kun tämä maailmanparantaja julisteineen oli johtajan poisajamana lyyrinyt tiehensä, oli tämä työmaalta poistettu mies mennessään mutissut:

-      Pieni on mies, mutta pirun pahasisuinen.

Jos tämä rauhanhäiritsijä olisi jäänyt pitemmäksi aikaa työmaalle, hän olisi saanut nähdä, että sisua oli muillakin kuin vain johtaja Oravalla. Kun aikaa vievät paalutustyöt, jotka oli aloitettu myöhään syksyllä 1944, ja jotka olivat päättyneet seuraavan vuoden maaliskuussa, alkoivat uuden rakennuksen seinät nopeasti nousta. Syyskuussa oltiin vesikatossa ja vuoden vaihteessa aloitettiin muuttaa sisään Vaasasta saapuneita koneita.

Tämän päivän rakentajilla voi olla vain hämärä aavistus niistä vaikeuksista, jotka pulavuosina kohtasivat jokaista rakennusyritystä. Vaikka Veli Orava oli kokenut rakentamisen vastukset talvisodan jälkeen sekä jatkosodan kestäessä, ne eivät olleet niin vaikeat kuin nyt. Mies, joka ei halunnut käyttää näihin aikoihin valitettavan yleiseksi käytäntöön tullutta” voitelua”, joutui varsinkin rakennusaineiden hankinnassa suureen pulaan. rakennuttajan oli tingittävä alkuperäisistä suunnitelmista, joihin mm. kuului työväenasuntojen rakentaminen. Jotta olisi voitu siirtää entiset työntekijät Vaasasta Riihimäelle, olisi heille pitänyt osoittaa asunnot. Tätä suunnitelmaa ei voitu toteuttaa. kun vuokralautakunnastakaan ei ollut apua, jäivät melkein kaikki työntekijät Vaasaan, inkeriläiset palasivat takaisin kotimaahansa. Tässäkin mielessä oli Riihimäellä alettava alusta ja koulutettava uudet miehet ja naiset.

Mutta kun kaikki vaikeudet oli voitettu, seisoi johtaja Oravan tehdasrakennus, jo kolmas viiden vuoden aikana, rautatien vieressä mahtavana ja komeana. Sen tilavuus oli 22.500,00 kuutiometriä ja tehdassalien lattiapinta-ala n. 6.500 neliömetriä. Jos tämä olisi muutettu neliölaatoiksi ja asetettu perättäiseen riviin, matkaa olisi kertynyt 6,5 kilometriä. Tämä entiselle juhannuskokkomäelle, Istuinkivelle pystytetty tehdaslaitos oli tarkoituksenmukainen ja siinä oli toteutettu aikaisemmissa rakennusprojekteissa saavutettuja kokemuksia. Se oli niin kuin Karjalan kirjeenvaihtaja kertoi, ”näyte” lannistumattomasta karjalaisesta yrittäjyydestä.            

Ensimmäiset rauhan vuodet

Jos sodanjälkeinen aika oli raskas rakentajalle, se oli sitä myös teollisuuden harjoittajalle. Tämän sai Veli Orava kokea.  Uusi Moskovan rauha vaikutti ratkaisevasti tuotannon suuntaan. Sotavuosina tekstiiliosasto oli valmistanut tuotteita puolustuslaitokselle, nyt oli valmisteet taas muutettava palvelemaan rauhan ajan tarpeita. Koko maassa vallitseva raaka-aineiden puute ja tuonnin tyrehtyminen Saksasta tekivät niin käsi- kuin matkalaukkujenkin valmistuksen ylivoimaiseksi. Tekstiilituotteiden valmistus oli koko vuoden 1945 lamassa ja matkalaukkujen teko oli lopetettava maaliskuussa. Ainoa maa, josta olisi voitu tuoda raaka-aineita laukkujen valmistamiseen oli Ruotsi mutta valuuttaa ei saatu ja perimmäisenä syynä kansanhuollon kielteiseen kantaan lienee ollut se, ettei se pitänyt tuotantoa kaikkein tärkeimpiin kuuluvana.

Vaatetuksen taso oli sotavuosina painunut niin alas, että sen nostaminen oli välttämätöntä, jos tahdotaan vapautua pulavuosien kurjuudesta, arveltiin tehtaan johdon taholta. Varsinkin nuorten ja lasten vaatetustarvikkeiden valmistamisen pitäisi olla tervetullutta. Niin laski toimitusjohtaja. Koko maan elinkeinoelämä oli kuitenkin yhä edelleen niin säännöstelty, että ilman kansanhuoltoministeriön suostumusta ei näitäkään terveitä suunnitelmia päästy toteuttaa sillä ripeydellä, johon Oravan tehtailla oli totuttu. Kesti aina kesäkuuhun saakka, ennen kuin ministeriö antoi luvan lasten ja nuorten pukujen valmistamiseen. Kun lupa vihdoin saatiin, alkoi taistelu raaka-aineista.

Tuotannon ohjaaminen tekstiiliin, joka oli aloitettu jo edellisenä vuotena, kävi perin hitaasti, koska oli tapeltava melkein jokaisesta vaatepakasta. Vähitellen oltiin pääsemässä sotavuosien paikkaus -ja korjaustyöstä ja vuoden 1946 valmistettiin uutta artikkelia, poikien pukuja 12.253 kpl ja erilaisia puseroita yli 8000 kpl. Työmäärän väheneminen oli tälläkin alalla varsin merkittävä. Kun tekstiiliosastolla oli aikaisemmin työssä noin 150 henkeä, nyt voitiin siinä pitää vain 70-80 työntekijää. Lasten pukujen valmistaminen näytti kuitenkin siksi lupaavalta, että toimitusjohtaja päätti kiinnittää siihen kasvavaa huomiota. Tätä oli jo aikaisemmin suositellut myös vuorineuvos A. Amberla, jonka Veli Orava tunnustaakin tehtaansa ko. tuotannonalan kummiksi.

Vaikka matkalaukkujen valmistaminen oli väliaikaisesti lopetettu raaka-aineiden saannin täydellisen tyrehtymisen vuoksi Vaasan tehtaalla, päätettiin tuotantoa jatkaa Riihimäellä. Mutta vieläkään eivät kansanhuoltoministeriön virkamiehet olleet sen suosiollisempia kuin edellisenäkään vuotena. Ja niin jäivät raaka-aineet ja tarvikkeet saapumatta, vaikkakin niitä olisi saatu Englannista taikka Ruotsista. Näihin ostoihin ei saatu lisenssiä eikä valuuttaa. Kotimaan tehtaat yrittivät parhaansa mukaan valmistaa matkalaukkujen valmistamiseen soveltuvaa pahvia, mutta vaikka ne saivatkin pahvin, sen maalaus ei onnistunut. Riihimäellä piti itse ruveta maalaamaankin. Näitten ja monien muiden vaikeuksien välitse pujotteleminen ei suinkaan ollut helppoa, mutta siitä huolimatta oli ponnisteltava eteenpäin. Eihän nyt ollut aikaa miettiä lamaantumista, kun oli saatu rakennukset kuntoon ja uusia koneitakin hankittu. Pitkin vuotta oli havaittavissa kannattavuuslaskelmien kestämättömyys, mutta kun päästiin tilinpäätökseen, rohjettiin katsoa taas rohkeasti tulevaisuuteen.

Mutta vieläkin toiveet pettivät. Vaikeudet jatkuivat seuraavanakin vuonna. Entisten lisäksi tuli kiihtyvä inflaatio, palkat sidottiin indeksiin, mutta tuotteiden myyntihintoja ei vastaavasti korotettu. Tosin laukkuteollisuuden harjoittajien liitto koetti osoittaa, etteivät ostos-, olka tai käsilaukkujen hinnat vaikuta mitään yleiseen indeksiin, koska ne eivät ole indeksitavarain luettelossa. Mutta tämä ei mahtunut palkka- ja hintaneuvoston herrojen päähän. Hinnat jäädytettiin ja parakraafit olivat ankarat. Pukimoalan hinnoitteluperusteita kuitenkin hieman löysättiin loppusyksystä 1947.

Tuotannon harjoittaminen näihin aikoihin oli outoa hommaa. Sitä oli yritettävä jatkaa, vaikka ei saatukaan raaka-aineita. Kun virastoherrat viimein heltyivät ja mm. lukkoja saatiin tuottaa Englannista, oli vuosikin 1947 jo lopussa.

Raaka-aineiden puute vaikutti tuhoisasti varsinkin matkalaukkujen valmistukseen. Tuotanto putosi vajaaseen 30.000 :een, oltua edellisenä vuotena yli 60.000 kpl. Käsilaukkuja pystyttiin valmistamaan hieman enemmän kuin v. 1946. Kun pääartikkelin tuotannossa ei päästy edellisien vuosien saavutuksiin, oli yritettävä tilapäisratkaisua. Niinpä valmistettiin v. 1947 plastiikkisia tupakkamasseja 23. 500 kpl.

Laukut vai tekstiili

Suomessa näyttivät vihdoin avautuvan väljemmät olot. V.1948 katkottiin valtiovallan toimesta monia aikaisempia talouselämää rasittaneita kahleita. Lisenssivirasto myönsi tuontilupia ja raaka-aineita saatiin sitten ostettua myös ulkomailta. Vuoden 1948 markkinat alkoivat Oravan Tehtaille suotuisissa merkeissä. Liikkeen nettomyynti kohosi suuremmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Se oli 236,1% korkeampi kuin edellisenä vuotena.

Mutta olipa myös vastatuulta. Myyntimarkkinat huonontuivat äkkiä vuoden loppupuolella, jopa uhkaavassa määrässä. Tämä ilmeni siinäkin, että vuoden viimeisen päivän varastot olivat tavallista suuremmat. Syynä käsi- ja matkalaukkujen ostohalujen vähenemiseen voitaneen pitää asiakkaiden kyllästymistä sotavuosilta peräisin olevaan heikkoon materiaaliin. Yhä edelleen oltiin pakotettuja valmistamaan laukkuja USA:n ylijäämätuotteista. Muiden ostomarkkinoiden lisääntyminen aiheutti sen, että kuluttajat pyrkivät nyt täydentämään edellisinä vuosina huvenneita vaate- ym. kotivarastojaan ja vähemmän tärkeiden tavaroiden ostoa lykättiin. Ja kun kansanhuoltoministeriö jatkuvasti pisti näppinsä pienimpiinkin hinnoittelu -ja järjestelyasioihin, ei ihme, että laukkumarkkinoilla oli vastoinkäymisiä.

Tämän vuoden aikana saadut havainnot antoivat tehtaan johdolle aiheen ryhtyä harkitsemaan, olisiko koko tuotantosuuntaa muutettava. Se ainakin tuntui selvältä, että oli pyrittävä vapautumaan laukkuteollisuuden heikosta raaka-aineesta ja keskittymään yhä enemmän nahan käyttöön. Mutta oli myös harkittava, eikö laukkujen osuutta yhteistuotannosta olisi vähennettävä. Toisaalta painoi vaa`assa se, että laukkuteollisuus oli jo Viipurissa ollut tärkein tuotantoala. Vuonna 1948 tekstiilituotteiden osuus kokonaistuotannosta oli 55% ja laukkujen 43%. Vuonna 1953 tekstiilien osuus kokonaistuotannosta 80% ja laukkujen 20%. Vuonna 1954 myyntitilastoissa ei laukkuja esiinny enää ollenkaan, vaan koko tuotanto on ohjattu tekstiilien tuotantoon. Laukkuteollisuuden lopettaminen kokonaan ei ollut liikkeen johdolle aivan helppo ratkaisu. Näissä merkeissähän oli alun perin lähdetty liikkeelle, tätä alaa oli vuosien varrella varsinkin Riihimäellä kehitetty, hankittu koneita ja koulutettu työntekijöitä. Siitä luopuminen oli myöskin tunnesyistä   raskasta. Ei näet ollut kevyt jättää isän viitoittamaa tietä. Toimitusjohtaja, joka myös liiketoiminnassaan piti arvossa perinteitä, vietti monta unetonta yötä löytääkseen ratkaisun. Mutta kun hän tarkasteli numeroita, ne puhuivat vääjäämätöntä kieltään.

Laukkuteollisuudesta luopuminen ei kuitenkaan tapahtunut yksinkertaisen antautumisen muodossa. Vielä vuonna 1951 liikkeen johto hankki kaksi uutta ammattitaitoista mestaria, myyntiä kiihdytettiin ja etsittiin uusia malleja. Seuraavana vuonna johtaja teki yrityksen kilpailukykyisen raaka-aineen hankkimiseksi. Veli Orava sai valuuttaa ja matkusti Pariisiin, jossa teki edullisia hankintoja.

Näiden operaatioiden johdosta sekä matka- että käsilaukkujen valmistus kohosi huomattavasti. Mutta tämä olikin viimeinen yritys. Käsilaukkuosasto lopetettiin kokonaan kesäkuussa 1953. Sen syyksi mainitaan yhtiön vuosikertomuksessa mm., ettei voitu käyttää sarjatuotantoa liian pienen levikin vuoksi. Kun myöskin matkalaukkuosaston kustannukset kohosivat suhteettoman korkeiksi, tämäkin osasto lopetettiin vuoden loppuun mennessä. Tähän loppui sotiemme jälkeisen Suomen suurimman laukkutehtaan taival.

Näin vapautuneita huonetiloja ei kuitenkaan jätetty tyhjiksi. V 1955 alussa Veli Orava perusti Putkiteollisuus Oy:n, joka lukeutui Suomen muoviteollisuuden uranuurtajayrityksiin. Putkiteollisuus Oy:n kuvaus jää kuitenkin tämän kertomuksen ulkopuolelle.

Valoisammat ajat

Ennen pitkää huomattiin, kuinka tärkeätä on keskittyminen suhteellisesti harvojen valmisteiden tuottamiseen. Tuotanto-ohjelmasta pyrittiin sen vuoksi karsimaan pois sellaisia tuotteita, joilla ei tuntunut olevan levikin edellytyksiä. Päähuomio kiinnitettiin aikuisten vaatetustarvikkeisiin ja siinä erityisesti miesten asusteisiin. Miesten ja poikien pukujen lisäksi valmistettiin erilaisia päällystakkeja ja turkkeja. Jokseenkin tasaisesti, suunnilleen samat määrät vuosittain, valmistettiin miesten ja poikien irtohousuja. Naisten asusteissa taas keskityttiin pääasiallisesti päällystakkien, ulstereiden ja kappojen valmistukseen.

Oravan Tehtaat Oy:n rinnalle perustettiin sisaryritys Kodin Pukimo Oy, jonka ensisijaisena tehtävänä oli luoda tehtaan tuotteille kotimaassa myymäläverkosto. Myymälät sijaitsivat viidellä eri paikkakunnalla Imatrankoskella, Lappeenrannassa, Kotkassa, Tampereella sekä Varkaudessa. 

Oravan Tehtaat Oy:n vaikeimmat vuodet olivat takanapäin. Vuonna 1967 Oravan Tehtaat Oy täytti 40- vuotta. Se, että oli luotu menestyksekäs pukimoalan tehdas Riihimäelle ei ollut vain yhden miehen ansiota, vaan kaikkien niiden tahojen työn tulosta, jotka rakentavalla otteella ovat olleet itse kirjoittamassa Oravan Tehtaat Oy: historiaa. 

Erityinen kiitos kuuluu kuitenkin kaikille niille tehtaan omille työntekijöille, jotka ovat 40-vuoden aikana omalta osaltaan ponnistelleet yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Erityisellä lämmöllä teollisuusneuvos Veli Orava muistaa Hämeenlinnan Verkatehdas Oy:n vuorineuvosta Arthur Amberlania sekä Suomen puolustusvoimia. Vaikeina sodan vuosina puolustusvoimat osoittautui luotettavaksi ja kiitolliseksi yhteistyökumppaniksi.

 

Teollisuusneuvos Veli Orava elämänkoulun oppilaana

Kaikkein eniten kadun sitä, että en ole elämässäni saanut käydä koulua. Nämä sanat Veli Orava lausui eräille ystävilleen, kun nämä kävivät Nurmissa katsomassa hänen sodan aikaista rakennustyötään.

Mies, jonka elämänkertaa on valaistu tässä kertomuksessa, kuuluu niihin liike - ja  teollisuusmiehiin, joidenka ammatillinen pätevyys on hankittu elämänkoulussa ja oman kokemuksen opastamana.

Veli Oravan tapauksessa ulkonaisen kouluviisauden on voittanut itsenäisen yrittäjän tahto ja luontainen lahjakkuus. Mitkä henkilökohtaisista ominaisuuksista, lahjakkuus, vaistonvarainen näkemys, nopeus, rohkeus, sitkeä uurastus vaiko lannistumaton tarmo, vaikuttavat ratkaisevasti liikemiehen menestykseen, jääköön tässä yhteydessä vaille selitysyritystä. Tekisi mieli väittää, että nämä avut ovat muodostaneet tasasuhtaisen kokonaisuuden Veli Oravan elämässä.

Elämän koulu on yleensä ankara. Tuntuu silta, että sen oppilas Veli Orava ei ole läpäissyt tätä opin saunaa vähällä löylyllä. Jo aikaisin hän mielellään toteutti kieltäytymisen, säästämisen ja ansaitsemisen sekä oman vastuuntunnon hyveitä. Kun ne pääsivät juurtumaan jo hyvin varhaisessa iässä vallitseviksi ominaisuuksiksi, niillä tuli myöhemmässä elämässä olemaan perustavaa laatua oleva merkitys. Niiden tukemanan hän on selvinnyt elämänkoulun ankarista iskuista, joita on ollut tavallista runsaammin.

Tässä lienee löydettävissä selitys siihen, että Veli Orava ei ole sortunut läpi elämänsä juoksun kestäneiden vastoinkäymisten painon alle. Vaikka nämä ovat kohdanneet jokaista evakkotiellä vaeltanutta karjalaista, Veli Oravan kokemuksia ylittänyttä ei liene monta. Jo kotikaupungissaan Viipurissa aivan nuorena miehenä hän pani alulle uuden yrityksen viisi kertaa. Viipurista lähdön jälkeen hänellä on ollut yhtä monta uutta lähtökuoppaa, kolme suurta tehdasrakennushanketta ja aina vuoteen 1946 kestänyt alinomainen muuttaminen. Veli Orava on ollut rohkeimpia rakentajia rakentavan heimonsa keskuudessa.

Veli Orava valitsi jo nuorena tämän talouselämän yksinkertaisen mutta samalla ankaran uran. Se ei ollut kulkemista pitkin sileäksi tasoitettua tietä. Se vaati taistelua, rohkeita päämääriä, uskallusta haaveilla ja uskoa, mutta ei kerjätä almuja eikä nukuttavaa hiljaiseloa. Tämä on se yksityisyrittäjän houkutteleva, mutta vaarallinen kilpailukenttä, jolla myös Veli Orava on halunnut olla yksi sen kilvoittelijoista. Tämän tyylin yrittäjät eivät pyydä yhteiskunnalta muuta kuin sen, että heidän pyrkimystään ei kahlita. 

Sotavuodet, evakkomatkat ja säännöstelyn tiukat kahleet sekä valtiojohtoisen ajattelun yleistyminen näyttivät muodostuvan ylivoimaisiksi esteiksi. Mutta tällöin näytti siltä, että Veli Orava vasta pääsikin vireeseen ja hänen helppoutensa keksiä uusia suunnitelmia ja niiden nopea toimeenpano ovat auttaneet häntä näidenkin vastusten yli.

Veli Oravaa voidaan täydellä syyllä käyttää englantilaisten määritelmää ” selfmade man”, omatekoinen mies, joka on oman työnsä ja kykynsä perusteella raivannut itselleen tien menestykseen. Hän on myös jo nuoruudesta saakka tuntenut tarvetta omakohtaisesti selvittää itselleen elämän sisäisiäkin ongelmia.

Perheen asunnon lähellä Hiekassa oli Monrepoon salaperäinen, tarujen ympäröimä puisto, jonka tunnelmalliset kuvat painuivat mieleen jo ensimmäisistä ikävuosista lähtien. Niihin liittyvä romanttinen kaipuu on seurannut Veli Oravaa läpi elämän. Tämä saattoi nuoruuden vuosina ilmetä siinä, että hän, myöhään illalla vapauduttuaan päivän touhuista, pakeni kesäisenä yönä Saimaan kanavan leppoisaan maisemaan, jossa vasta uuden päivän aurinko havahdutti mietiskel

SAMPO ORAVA


« Takaisin