2020-3-18 08:54:20

SAAKO ITKEÄ?

Saako itkeä?

ANNA KORTELAINEN

kirjailija

Kolumni Karjala-lehdessä 12.3. 2020

Talvisodan aluemenetykset olivat nuoren tasavallan ensimmäinen kansallinen äkkishokki. Kevättalven rintamauutiset olivat valaneet väärää optimismia, joten rauhanuutinen oli järkyttävä yllätys. Samalla se oli raaka oppitunti siitä, millaisen kauhistuttavan kuilun sota kansakunnalle avaa. Aina ei käykään hyvin, vaikka kuinka uskottaisiin ja jaksettaisiin ja oltaisiin sisukkaita.

Joskus olen miettinyt, kuinka syvältä talvisodan päättymisen aluemenetykset mahtoivat raastaa niitä suomalaisia, joilla ei ollut mitään siteitä Kannakseen ja Karjalaan. Se on omantunnonkysymys meille jokaiselle: osaammeko ihan oikeasti myötäelää toistemme vastoinkäymisissä yli maantieteellisten, sosiaalisten, kulttuuristen ja kansallisten rajojen? Osaammeko samastua vai lankeammeko omahyväisyyteen?

Haen hyllystä Tuomas Teporan erinomaisen teoksen Sodan henki – Kaunis ja ruma talvisota (WSOY 2015). Hän kuvaa maaliskuun kolmattatoista päivää täydellisen pysäyttävänä. Teporan teoksesta käy ilmi, että ympäri Suomea itkettiin mitä erilaisimmissa oloissa ja tilanteissa. Ei ollut kyse vain siitä, että kotinsa menettävä itki, vaan kyyneleet yhdistivät hetkeksi suomalaisia. Kenties itkeminen oli niin kutsutun talvisodan hengen sinetti? Talvisodan henki antoi raavaallekin miehelle luvan itkeä ääneen.

Puhelinkuuntelu tallensi tunnelmia, joiden kuvaamiseen ei riitä sana ”surullinen” vaan pitää käyttää sanaa ”murheellinen”. Eräässä 14.3.1940 Helsingin ja Vaasan välillä käydyssä puhelussa kaksi naista keskusteli: ”Täällä ei eilen ollut kyllä yhtään itkemätöntä silmää!” ”Niin täälläkin on niin synkkää!” Sitten naiset alkoivat itkeä puhelimessa.

Ympäri Suomea itkettiin spontaanina ensireaktiona. Oulussa ”itkimme yrittämättäkään peitellä surua”, kertoi Helsingistä evakuoitunut nainen. Perniöläisnainen tunnusti, että oli itkenyt koko illan. Loviisalaisnainen raportoi, ettei koskaan ole nähty aikamiesten itkevän julkisesti tähän tapaan.

Kuten arjen psykologiasta tiedämme, joskus kyyneleet ja raivo ovat ihan vierekkäin ja peräkkäin. Siksi talvisodan rauhanehdot ja sodan vaatimat kaatuneet saattoivat ensin itkettää, kunnes suuttumus nousi. 

Vaasan ja Helsingin välillä kahden miehen keskustelussa kyyneleet hillittiin, mutta manailu oli merkki järkytyksestä: ”No mitä pidä rauhasta?” ”Älä perkele puhu siitä!” Naisen ja miehen puhelussa Salon ja Helsingin välillä käytettiin sanaa ”paskarauha”, kun kaksi unetonta purki tunteitaan.

Sen sijaan monilla luovutettavien alueiden asukkailla ei välttämättä edes ollut aikaa purskahtaa itkuun. Kannaksella, Laatokan Karjalassa, Kuusamossa, Sallassa ja Hankoniemellä pakattiin tavaraa kauhun vallassa. Itkun aika koitti kenties vasta rekeen noustessa tai ensimmäisessä vieraassa majapaikassa, kun ilta oli pimennyt.

Vuosikymmeniä myöhemmin kansanrunoudentutkija Matti Kuusi muisteli kokemaansa hetkeä rintamalla, kun talvisodan rauhanehdot tulivat alokkaiden tietoon. Joukkueeseen kuului kaksi luovutettavalta Suojärveltä kotoisin olevaa poikaa. 

Kuusi ei ikinä unohtanut, miten itkevät pojat voihkivat, uikuttivat ja karjuivat tuskaansa ilmoille. He eivät arkailleet muiden reaktioita. Kuusi kirjoitti, että se oli ”rajakarjalaisen itkuvirren spontaani rönsy, miehen itkuvirsi jollaista yksikään tutkija ei ole nauhoittanut”. Sitä ajatellessa silmä kostuu edelleen.

ANNA KORTELAINEN


« Takaisin