2020-5-13 06:58:39

Mielialoja paluutunnelmissa

Mielialoja paluutunnelmissa

ANNA KORTELAINEN

kirjailija

Kolumni Karjala-lehdessä 7.5.2020.


ELÄMME koronapandemian takia poikkeusaikaa, jonka monet piirteet muistuttavat hätkähdyttävän paljon sotavuosia. Vaarallinen kulkutauti muistuttaa meitä haavoittuvuudestamme ja kuolevaisuudestamme. Nyt otetaan mittaa sisusta ja solidaarisuudesta. On pakko tinkiä mukavuudenhalusta, totutuista tavoista ja vapauksista yhteisen hyvän ja turvallisuuden takia. Sana ”mieliala” vilahtelee uutisissa ja niiden kommenteissa.

SOTA-AIKANA Suomessa suoritettiin mielialatiedustelua sekä rintamalla että siviilien parissa. Tiedusteluraportit kertovat suorasukaisesti siitä, mistä kansalaisten keskuudessa puhuttiin ja mikä herätti närää ja epäluuloa. Kiitosta ja ylistystä raporteissa on hyvin vähän: ennemminkin kenttätiedustelijat puhuvat suunsa puhtaaksi kun joku kerrankin kuuntelee.

Kannaksella ja Laatokan Karjalassa tarkkailtiin mielialoja erityisen tarkasti jatkosodan alussa, kun väestöä alkoi palailla koteihin ja jälleenrakennustyöhön. Kesä 1942 oli erityisen stärä, sillä sesonkityöt oli saatava vauhtiin sekä korjausrakentamisen että maanviljelyn suhteen.

MIELIALARAPORTTIEN valossa ongelmia oli paljon. Työvoimasta oli huutava pula, samoin ajoneuvoista ja työhevosista. Tavaraa ei saatu kuljetettua eri puolelle Karjalaa, ei elintarvikkeita, ei parakkimateriaaleja ja muita rakennustarvikkeita, ei siemeniä, ei karjaa. Viipuriin palaavia asukkaita hirvitti kohtuuton vuokrataso. Alkukesällä 1942 asuntojen neliövuokra oli 30 markan tienoissa, korkeampi kuin Helsingissä, ja nousu vain jatkui. Koivistolla asukkaita puolestaan raivostutti, kun sotilaita oli majoitettuna heidän taloihinsa eivätkä he päässeet kotiin.

Byrokratia jarrutti rakentamista. Käytettiin sanaa ”virastokankeus”. Arkisimmillaan se tarkoitti vaikkapa sitä että Sortavalassa eräs virasto oli auki vain kolmena päivänä viikossa ja silloinkin vain aamupäivisin kello 10–11 ja iltapäivisin kello 13–15. Maaseudulla maanomistajat ihmettelivät, kun valtiovalta kielsi heidän mailleen rakennettujen puna-armeijan korsujen puutavaran käytön maaomistajien omassa korjausrakentamisessa. Puutavara oli kaadettu heidän omasta metsästään, mutta valtiovalta katsoi korsujen kuuluvan valtiolle. Sapetti.

VIIPURILAINEN tiedottaja lähetti täyslaidallisen kritiikkiä: ”Työmiehiä saa rukoilla työhön. Työnantaja on huonossa jamassa, kun ei voi huomauttaa huonostakaan työstä, koska toiset ottavat miehen avosylin vastaan. Ja riittävästi ei ole ammattivoimaa. Näinollen pitäisi neuvoa ja vähän muistuttaakin.” Moni seikka näytti viranomaisten papereissa hyvältä, mutta käytännössä usein petyttiin ja turhauduttiin: ”Maaliöljyjä, sementtiä, kittiä ja rautanauloja on tullut vain murto-osa siitä, mitä olisi pitänyt. Tehty siis muka vain muodollinen päätös ja todellisuudessa toimitaan aivan toisella tavalla.”

Vaikka paluun ensimmäinen kesä oli kauneimmillaan, asukkaat osasivat jo ajatella syksyä: miten väestön ja perheiden kävisi, jos korjausrakentamista ei saataisi vauhtiin? Ei lapsiperheitä voinut panna asumaan pahviparakkeihin.

PALUUSSA Karjalaan oli sekä riemua että järkytystä. Mutta eipä ollut helppoa käynnistää jälleenrakennustakaan. 

Mielialat aaltoilivat ja kuohuivat, kun toisaalla oli avuttomuutta ja sähellystä, toisaalla marinaa ja malttamattomuutta.  Harvoin raportteihin huomattiin kirjata havaintoja hyvästä tahdosta, hiljaisesta sisukkuudesta tai yhteisvastuusta.

Kriitikot valtasivat ilmatilan ja kiitos jäi moitteiden jalkoihin. Kuulostaa hieman tutulta.

Anna Kortelainen


« Takaisin