2020-6-10 07:52:57

Luonnollinen karjalainen kuolema

Luonnollinen karjalainen kuolema

OUTI ÖRN

Kolumni Karjala-lehdessä 4.6.2020.


ÄITINI kuoli vatsasyöpään lyhyen taistelun jälkeen reilu neljä vuotta sitten. Kiltti pieni äitini ehti juuri täyttää 60 vuotta. Lähti liian varhain. Monia on lähtenyt ennen häntä ja hänen jälkeensä, mutta ei toista näin rakasta. Sen tuskan kuvaamiseen eivät sanat riitä, kun yksi maailman tärkeimmistä ihmisistä viedään pois.

Kuolema on luonnollinen osa tätä ihmisen eloa ja tänä keväänä se on erityisesti ollut esillä, kun koronaviruksen myötä seuraamme eri medioiden kautta tilastoja siitä montako ihmistä kyseinen tauti on nujertanut missäkin maassa. Kirjoitushetkellä Suomessa 314 kuollutta, maailmalla 361 119.

Yleisemmin kuolema on kuitenkin nykyihmiselle ja yhteiskunnalle tabu. Esimerkiksi saattohoidon pitkänlinjan puolestapuhuja Voitto Järvimäki on kutsunut Suomea kuolemanpelkoiseksi yhteiskunnaksi.

Eutanasia ja saattohoito ovat nousseet keskusteluun eduskunnassa 2000-luvun aikana kirjallisten kysymysten muodossa, mutta myös siinä kohtaa, kun joukko nimekkäitä henkilöitä laittoi liikkeelle kansalaisaloitteen eutanasiasta.

Eduskunta hylkäsi aloitteen, mutta edellytti, että valtioneuvosto asettaa laajapohjaisen asiantuntijatyöryhmän selvittämään elämän loppuvaiheen hyvää hoitoa, itsemääräämisoikeutta sekä saattohoitoa ja eutanasiaa koskevia sääntelytarpeita.

MIKSI SITTEN nykyihminen on niin vieraantunut tästä yhdestä elämänvaiheesta?

Muistan kun pari vuotta sitten olin kuuntelemassa luentoa äänellä itkemisestä. Se tapa, millä siinä yhteydessä puhuttiin muiden elämänvaiheiden ohella kuolemasta, tuntui niin lohdulliselta. Ihminen siirtyy tuonilmaisiin.

Kuolema oli ennen nykypäivään verrattuna luonnollisempi tapahtuma. Ortodoksit jättivät kuolleen ruumiin muutamaksi päiväksi pirttiin jäähyväisiä varten. Muualla ruumis vietiin riiheen tai saunaan odottamaan hautausta. Karjalan ortodoksiväestön hautajaisissa vainaja saatettiin kuolleitten valtakuntaan suvun pariin. Hänet saateltiin sinne monivaiheisen hautajaisrituaalin kautta, jossa kuolinitkuja esitettiin aina kuoleman hetkistä vainajan viimeisiin muistajaisiin saakka.

Esimerkiksi Vienan Karjalassa hautajaisten kuluessa esitettiin jopa 35 pakollista kuolinitkua. Itkusanoin lähetettiin terveisiä tuonilmaisiin, hyvästeltiin vainajaa tai ”nostettiin kalman kansaa”, jotta nämä tulisivat vastaan kynttilöiden kanssa eivätkä tuonen koirat haukkuisi uutta tulokasta. Kun vainaja oli hyvästelty, syötiin hautajaisateria.

Vainajan hengen uskottiin liikkuvan kuusi viikkoa kuoleman jälkeen niissä paikoissa, missä hän eläessään oleskeli. Hänen kunniakseen syötiin kuuden viikon kuluttua muistajaisateria. Vielä myöhemminkin syötiin vainajan kanssa tiettyinä määräpäivinä. Luterilaisen Karjalan hautajaistavat muistuttivat enemmän tänä päivänä noudatettavia hautajaistapoja.

OLISIKO meillä jotain opittavaa näistä vanhoista Karjalan ortodoksiväestön tavoista?

En tarkoita näiden vanhojen tapojen käyttöönottoa sellaisenaan, vaan asennetta. Luonnollista suhtautumista kuolemaan.

Yhteiskunnassa puhutaan kyllä saattohoidosta ja eutanasiasta, mutta itse kuolemaan ja sen henkiseen puoleen ei kiinnitetä juuri lainkaan huomiota. Kuolemaan liittyvää pelkoa ja ahdistusta lievittäisi se, että asiasta voitaisiin puhua ja siihen valmistautua. Varmaa kun kuitenkin on, että jokainen täältä joskus lähtee.

Sama vatsasyöpä vei myös äidinäitini kolme viikkoa sitten. Hyvää matkaa tuonilmaisiin, rakas mummelini! Kerro äidille terveisiä.

 

Kirjoittaja on Lohjan Karjalaseuran viestintävastaava

OUTI ÖRN


« Takaisin