2018-10-31 12:10:32

Kuka tuotteistaisi karjalaisen ilon?

Kolumni Karjala-lehdessä 18.10. 2018

OUTI MULARI

KARJALA-LEHDEN näkökulmassa (11.10.18)  toimittaja Markku Paakkinen kirjoitti brändeistä, erityisesti maakuntabrändien merkityksestä ja siitä, miten ihmiset kokevat ne omikseen. Brändäyksen kanssa tiiviisti käsi kädessä kulkee tuotteistaminen: se tapa ja ne näkyvät tunnusmerkit, millä tuomme brändimme esiin. Tuotteistaminen ei suinkaan ole markkinointia, vaan yksinkertaisuudessaan asiakkaan tarpeeseen vastaavan tuotteen, esineen tai palvelun luomista. Onnistuessaan tuotteistaminen on yksi näkyvimmistä tavoista tuoda omaa aatetta suurten joukkojen näkyville. Käsilaukussani kulkeva Viipuri-heijastin on aloittanut monta keskustelua suvun juurista ja Rautu-Sakkolan sorokan mukaan kuositeltu putkihuivi puhetta kansallispuvuista. Hyvä tuote myy, kiinnostaa ja herättää huomiota.

TAITEEN eri muodot ovat helppo tapa lähestyä ja koskettaa laajoja ihmismassoja. Näyttelyt tuovat menneet esineet helposti saavutettavaksi, kirjat ja tarinat voi lukea aikaan ja paikkaan sitoutumatta vaikka oman älypuhelimen näytöltä ja teatteri tuo menneet tapahtumat viihteenä näyttämölle.

Parin kuukauden aikana olen saanut ihailla kahden eri kaupungin oivallusta tuoda oma paikallishistoriansa hienosti suuren yleisön saavutettavaksi näytelmäksi tuotteistettuna. Ensin loppukesän kepeänä kesäteatterina katsoimme Lahden Ainonpuiston ”Viipurin Reippaat” karjalaisten saapumisesta seudulle ja viikko sitten Tampereen Työväen Teatterin koskettava sisällissodan kohtaloista kertovan musikaalin ”Tytöt 1918”. Kaksi täysin erilaista näytelmää, jotka molemmat vaikuttivat, liikuttivat, ihastuttivat ja saivat kyyneleet silmiin. 

Molemmissa tarina kulki menneisyydestä aina nykyhetkeen asti ja ne herättivät pohtimaan, että tämä kaikki on oikeasti tapahtunut, tällä paikalla, vain muutama sukupolvi sitten. Kaksi paikkakuntansa tarinaa kertovaa tuotetta, jotka molemmat toivat oman historiansa konkreettisemmaksi, oikeiden henkilöhahmojen kertomana lähemmäksi katsojaa.

KARJALAISUUDEN tuotteistamista on pohdittu moneen kertaan useilla eri tahoilla. Karjalaisuus elää vahvana meidän siirtokarjalalaisjuuristen järjestöaktiivien mielessä; olemme sitkeää kansaa ja kaikki koemme karjalaisen perinteen omaksemme. Karjalaisuuden kerrotaan säilyneen vahvana aatteena ei vähiten juuri yhteisen koetun menetyksen ansiosta. Yhteinen tragedia yhdistää ja vahvistaa. Mutta kuka tuotteistaisi karjalaisen ilon? Karjalaisia pidetään iloisena ja puheliaana kansana, mutta jaettu kaipuu soi usein kumeammin kuin hersyvä nauru. Minulle karjalaisuus on ensisijaisesti juuri iloa ja hersyvää naurua, sukupolvien ketjun vahvaa juurevuutta ja hengästyttävän kaunista kulttuurista taitoa. Tuotteenakin kantaisin mieluummin mukana iloa kuin kaihoa. 

SIIRTOKARJALAINEN väki levittäytyi sotien jälkeen ympäri Suomen, ja vaikka kaikki maallinen oli viety, jäi jäljelle kuitenkin tavat, tarinat ja perinteet. Niistä on pidetty kiinni näihin päiviin asti. Mutta uusien karjalaisjuuristen sukupolvien tavoittamiseen ei riitä enää yhteinen tragedia, saati perinteen tiukka vaaliminen. Uudet sukupolvet haluavat elämyksiä, saada osallistua ja osallistaa, eivät vain kuulla tarinoita vaan myös olla osa sitä. 

Karjalaiset haluavat kertoa tarinaa, mutta kuinka saamme kuuluviin kertomusten uudet kerrokset? Uskon, että perinnearkussamme on vielä paljon ammennettavaa. 

 K-kauppias, kahden lapsen äiti ja Karjalaisen Nuorisoliiton puheenjohtaja, joka innostuu kulttuurista ja kansallispukuaktivismista



« Takaisin