2019-2-6 10:24:02

Miksi ihastuin yhteen viipurilaiskatuun?

Miksi ihastuin yhteen viipurilaiskatuun?

ANNA KORTELAINEN

kirjailija

Kolumni Karjala-lehdessä 31.1. 2019


 Viitisen vuotta sitten löysin Viipurista kuvitteellisen kotikatuni. Kuvitteellisen siksi, että elämme aikoja, jotka tekevät meille helpoksi pitkäaikaisen tai vaikka pysyvän asumisen missä tahansa naapurimaassamme paitsi Venäjällä. Mutta vaisto ja silmä eivät moisesta realiteetista piittaa. Siksi löysin Viipurista Ainonkadun, nykyiseltä nimeltään ulitsa Nekrasovan. 

Pysähdyin sattumalta Ainonkadun ja Kullervonkadun kulmaan ja katselin kapeahkoa katua, joka johti kohti Patterinmäkeä. Ainonkatu vetosi minuun heti, jokin sen mittakaavassa, rytmissä, hiljaisuudessa. Nimesin sen unieni kotikaduksi. Sittemmin olen monella Viipurin-matkallani pyrkinyt piipahtamaan Ainonkadulla, viimeksi lokakuussa. Katu on tallella.

Pari päivää sitten jäljitin kirjoituspöydän ääressä kirjailija Lempi Jääskeläisen lapsuuden tarkkoja kotiosoitteita 1900-luvun alun Viipurissa. 

Myhäilin, sillä olin löytänyt maininnan, jonka mukaan Lempi asui pikkutyttönä juuri Ainonkadulla. Selasin Viipurin kaupungin henkikirjaa vuodelta 1905 ja etsin Lempin isän nimeä kortteli korttelilta ja talo talolta. Ei tunnu löytyvän. Olen jo Ainonkadun numerossa 39. Äkkiä hyyryläisluettelosta osuu silmiini tuttu nimi: Peltonen, Aurora, tehtaalainen. Hän oli isoisoäitini, siis äitini isänäiti, joka kuoli kahdeksan vuotta ennen syntymääni.

Kymmenisen vuotta sitten jäljitin Auroran kotiosoitteita selvittääkseni salaperäisen isoisäni vaiheita Viipurissa. Osoitelistaan jäi pieniä katkoksia, mutta se ei sinänsä ole ihme. Aurora-neiti sai viisi aviotonta lasta ja joutui yksinhuoltajana keksimään monenlaisia ratkaisuja saadakseen pienet tulonsa riittämään. Muutto halvasta asunnosta vielä halvempaan oli keinoista tavallisimpia. 

Huomasin, että hakemiston viittaus ei aina pitänyt paikkaansa eli en löytänyt Auroraa talosta johon hänet hakemiston mukaan oli merkitty. Silloin jouduin arvailemaan ja turhauduin.

Sitten kymmenen vuotta myöhemmin sattuma palkitsee minut kun etsin ihan muun ihmisen lapsuudenkotia. Löydän Aninan kaupunginosasta 24-vuotiaan naimattoman, lapsettoman naisen, joka on töissä jossakin viipurilaisessa tehtaassa. Hän asuu, oletettavasti hellahuoneessa, Ainonkadun päässä, siis ihan Patterinmäen kyljessä, tienoolla johon pari vuosikymmentä myöhemmin alkoi vesitornin ohella nousta sairaalarakennuksia.

Naapurusto puutalossa on värikäs. Hieman parempiosaisia löytyy, on aseman esimies Anton Nykulla perheineen, on ruokakaupanomistaja Risto Väisänen rouvineen ja mukuloineen. Heidän Serafina-palvelijansa on suunnilleen Auroran ikäinen. Ovat varmaan tunteneet toisensa, rupatelleet pihalla. On rautatiekirjuria ja kassanhoitajaa. Harjansitoja Johan Koistisella on iso perhe Edla-rouvansa kanssa. Työmies Erik Pelkosen lapset ovat jo päässeet työikään. Kourallinen yksinasuviakin löytyy: työläinen Hilda Laulainen, palvelija Anna Utriainen, puuseppä Hjalmar Nurro, tehtaan työmies Viktor Koskinen. Ja minun isomummini Aurora. Seuraavana vuonna hän synnytti esikoisensa, minun isoisäni, ja asui jo toisaalla kaupungissa. Minun isoisäni puolestaan tulisi kahdenkymmenenneljän vuoden kuluttua saamaan esikoisensa, minun äitini, erään neidin kanssa. Ja sen neidin etunimi oli ‒ Aino.

On asioita, joita ei pysty selittämään. Miksi ihastuin katuun? Ehkä siksi että sitä kotiin kulkiessaan kaksikymmenneljävuotias Aurora oli onnellinen, rakastunut erääseen vierasuskoiseen mieheen Torkkelinpuiston garnisoonissa. Ehkä siksi katu oli minusta jo ensisilmäyksellä niin kaunis.

ANNA KORTELAINEN


« Takaisin