2019-5-14 11:43:03

Iloko pintaan?

Iloko pintaan?

ANNA KORTELAINEN

kirjailija

  Kolumni Karjala-lehdessä 9.5. 2019


Suomen Kuvalehti julkaisi 9.11.1940 artikkelin Helsingin ”karjalaisuudesta” eli karjalaisten Helsinkiin siirtyneistä yrityksistä. Tilanne oli kivuliaan tuore. Ehkä siksi nimettömäksi jäävän toimittajan teksti on hapuileva ja tekopirteä. 

Pakkomuutto Helsinkiin on ollut karjalaisille traumaattinen. Samaan aikaan, kun uutta asuinsijaa ja elantoa etsitään, kuulee kuiskailua, että kyllä kotiin vielä palataan. Monestakin syystä on vaikeaa, jopa mahdotonta sopeutua.

Artikkelissa Helsingin ”evakkoyrityksiä” käydään läpi pakinoivan hyväntuulisesti, ikään kuin kyseessä olisi jokin mukava kaupunkikulttuurinen pop up -ilmiö. Karjalan murteen kuulemisen helsinkiläisessä raitiovaunussa toimittaja nimeää ”herttaiseksi tapahtumaksi”. 

Journalistin tottumus pakonomaiseen keventämiseen oli syntynyt jo talvisodan aikana, jolloin sensuuri edellytti ja propaganda suosi viihdyttämistä rehellisen ruotimisen sijasta. Ehkä toimittaja halusi kömpelöllä tavallaan terapoida pakkosiirrettyjä ihmisiä, sokeroida todellisuutta ja kannustaa olemaan ajattelematta liikaa. Ehkä karjalaiset lausahdukset ovat siihen tahattomasti rohkaisseetkin: ”Ilo pintaan vaikka syän märkänis” ‒ onko moinen sittenkään aina viisasta tai paikallaan?

Jutussa haastatellaan nuorta viipurilaisrouvaa, joka kertoo suosivansa Viipurista siirtyneitä kauppaliikkeitä, koska viipurilaiset kauppa-apulaiset ovat kohteliaampia kuin helsinkiläiset. Toimittajan mukaan ”kaupanteko viipurilaisten kesken on ilo sinänsä, sillä samallahan voi vaihtaa kokemuksia ja kertoilla pieniä juttuja omasta kohtalostaan, jolle voi löytää aina vastakaikua ja hauskoja vertauskohtia.” Iloako ne olivat, ne ”pienet jutut omasta kohtalosta” ja ”hauskat vertauskohdat”?

Toimittaja kirjoittaa, että ”viipurilaiset olivatkin vilkkaita ravintolaihmisiä” ja käyttää imperfektiä.  Hänen mukaansa viipurilaisten ”sie” ja ”mie” elävöittävät nyt helsinkiläisiä ravintoloita. Murheellinen väestönsiirto onkin hyvinvoivien porvarien vaellus Viipurin ravintoloista Helsingin ravintoloihin. Ja tulihan niitä asiakaspalvelijoitakin samassa saumassa: ”Ja jos oikein tekee mieli muistella Viipuria, käy se sitäkin helpommin, kun meillä on ravintoloissa nyt suuri joukko viipurilaisia tarjoilijattaria. Kun kysytte heiltä, miten he viihtyvät Helsingissä, saatte aina vastaukseksi ’kiitos hyvin’, mutta jos jatkatte ’vielä paremmin kuin Viipurissa?’, niin kuuluu vastaus: ”Viipuri on toki aina sentään Viipuri’ ja että jos sinne vielä kerran pääsee niin häntä suorana sinne mennään.”

Jutun lopussa toimittaja summeeraa: ”Viipurilaiset ovat kiitollisia vieraita, tuovat esille parhaat puolensa, huvittavat isäntäväkeään ja ovat tyytyväisiä ja seurallisia.” Voisi kuvitella, että puhe on lemmikkikoirista.

Toimittaja saattaa tarkoittaa hyvää. Kaupungeissa karjalaisiin työn- ja asunnonhakijoihin saatettiin suhtautua nihkeästi. Evakoissa oli valtavasti ammattitaitoista väkeä, jonka katsottiin kilpailevan ikävällä tavalla paikallisten kanssa. Siksi toimittaja pyrkii esittämään karjalaiset ja erityisesti viipurilaiset värikkäänä ja harmittomana lisänä kaupunkielämään. 

Samalla Suomen Kuvalehden artikkeli esittää annettuna sen valtiovallan ratkaisun, että Karjalasta tulevia kaupunkilaisia, tehtaantyöläisiä, pienyrittäjiä, palvelutyöntekijöitä, ei autettu uuden elämän alkuun edes sen vertaa kuin pienviljelijöitä. Karjalaisethan sopeutuvat kaikkialle, jutussa vakuutetaan, ja kyllä ne pian lähtevät paluumatkalle, jos päästään ottamaan itänaapurista uudelleen mittaa.

ANNA KORTELAINEN


« Takaisin