2019-12-4 09:49:20

Kenen tarinaa kerrotaan?

Kenen tarinaa kerrotaan?

Jani Karhu

Tutkija, Itä-Suomen yliopisto

Kolumni Karjala-lehdessä 28.11. 2019 

Historiapolitiikka on ollut vahvasti esillä viime aikoina. Suomalaisten SS-miesten toiminnasta tehty selvitys nostatti paikoin jopa tulikivenkatkuisen keskustelun siitä, kuinka historiaa tulisi käsitellä, ja miten siitä tulisi kertoa. 

Itsenäisyyden merkkivuoden juhlarahojen kuvituksesta nousi sellainen – ja ennen kaikkea poliittinen – kohu, että koko raha päätettiin jättää julkaisematta. Tämän syksyn suurimmat historiaotsikot on saatu Stalinin vainoissa kuolleiden ”suomalaisten” kohtaloista. Tutkija on mielissään siitä, että korkeinta valtiojohtoa myöden otetaan kantaa tutkimuksen tarpeellisuuteen. 

Tutkijan täytyy myös pohtia miksi nämä aiheet puhuttavat juuri nyt?

Tiedonvälityksessä on tapahtunut eräänlainen vallankumous. Digitaaliset alustat tarjoavat loputtoman määrän foorumeita kaikille mahdollisille äänenpainoille, tarinoille ja puheille. 

Uutiset ja mielipiteet leviävät ympäri maailmaa, nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Historia on mitä voimallisin keino vaikuttaa ja muokata mielipiteitä. Historian hallinta on sitä, että pyrkii tai pääsee vaikuttamaan siihen, kuinka historia kerrotaan, ja mikä ääni menneisyydestä pääsee kuuluviin. Ilmiö on tätä päivää niin meillä kuin muualla.

 Globalisaation ja konservatiivisen nationalismin yhteentörmäys sekä kansallisuusaatteiden nousu synnyttävät väistämättä jakolinjoja meihin ja muihin. Ollakseen uskottavia ja houkuttelevia kaikki aatteet tarvitsevat historiaa. Kaikki historia ei vain ole kovin mieluisaa, ja siksi osa menneisyydestä halutaan jopa kieltää. 

Esimerkiksi Venäjällä, Puolassa ja Unkarissa virallinen historiakuva on noussut vallitsevaksi, eikä sen horjuttamista katsota hyvällä. Autoritäärisissä maissa painotetaan yleisen edun mukaista ”kansallista totuutta”. Kannattaa pohtia mihin sellaista tarvitaan?

Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys toimi yhteistyössä lokakuussa Joensuussa järjestetyssä esitelmä- ja keskustelutilaisuudessa. 

Aiheena oli viime aikoina runsaasti palstatilaa kerännyt Sandarmohin muistoalue Karjalassa. Sandarmoh on Stalinin vainoissa kuolleiden hautaus- ja muistelualue. Venäläiset, maan virallista historiatulkintaa haastavat esitelmöitsijät kertoivat, kuinka viime aikoina paikasta on Venäjällä tarkoitushakuisesti pyritty tekemään muistopaikkaa suomalaisten luoteihin kuolleille venäläisille sotavangeille. 

Tapaus on konkreettinen esimerkki siitä, kuinka politiikalla pyritään vaikuttamaan historian hallintaan ja muuttamaan sitä, kuinka historia kerrotaan. Totuudella ei asian kanssa ole välttämättä mitään tekemistä. 

Tilaisuus keräsi paljon kuulijoita ja keskustelijoita. Yleisössä oli runsaasti Stalinin vainoissa sukulaisiaan menettäneitä. Heille tämä kipeä – ja kokonaisselvitystä kaipaava – historia on henkilökohtaista. Kuulijat eivät loppujen lopuksi olleet kovinkaan yllättyneitä Sandarmohin viimeaikaisista tapahtumista. Enemmän he olivat kiinnostuneita sukunsa historiasta, ja moni kaipasi lisätietoa kadonneista läheisistään. 

Lisätutkimukselle on eittämättä tarvetta, niin yleisellä tasolla kuin yksittäisten ihmisten tasolla. Tässä on koko historiantutkimuksen pihvi: se mikä on kiinnostavaa yksilöistä voi olla merkittävää myös valtiollisella tasolla, ja toisinpäin. 

Tästä samasta syystä ei ole lainkaan yhdentekevää, kuinka historiaa tutkitaan ja miten sitä nykyisyydessä käytetään. Avoin ja vapaa tieteellinen historiantutkimus takaa avoimen ja vapaan yhteiskunnan. 

jani karhui


« Takaisin